#67. Silberwarenmuseum Ott-Pausersche Fabrik, Schwäbisch Gmünd, Tyskland

Handel och industri blomstrade från medeltiden och framåt i Schwäbisch Gmünd, Tyskland. Den är en av två städer i Tyskland med en mycket gammal tradition i guld- och silvertillverkning och har senare fått namnet "Guld- och silverstad" på grund av sitt guld- och silverhantverk. Staden fick ett allmänt erkännande inom denna bransch från 1700-talet och framåt. Stadens ekonomiska betydelse var främst baserad på produktion av små smycken och pilgrimsvaror av silver: allt gjordes från skospännen och hårnålar till rosaryhalsband.

År 1820 öppnade guldsmeden Nikolaus Ott sin verkstad. 25 år senare lät han uppföra en modern fabriksbyggnad på Brandstatt. I 1950 förstorade Johann Baptist Ott fabriken och installerade en ångmaskin och en liten gasfabrik på platsen. När Johann Baptist dog 1876, ärvdes företaget av sonen Wilhelm.

1928 fick företaget en ny ägare, Joseph Pauser. Han ersatte gasmotorerna med moderna elektriska. Andra världskriget förstörde sedan helt grunden för företaget, men efter kriget hjälpte gamla affärskontakter företaget mot en bättre framtid. Men från och med 1960 måste Emil Pauser sen., den sista ägaren till den nu gammaldags fabriken, minska produktionen stadigt och han kunde bara tillfälligt anställa två till fyra anställda. År 1979 stängde Pauser sin fabrik.

Arvtagarna till "Ott-Pausersche Fabrik" visade inget intresse för bolaget. Fabriken lämnades i sitt ursprungliga skick. Alla verktyg och maskiner var kvar på den plats där en silversmed skulle ha haft dem för 100 år sedan.

Silberwarenmuseum Ott-Pausersche Fabrik öppnades 1992. Ott-Pausers fabrik tar besökaren tillbaka till den tid då smyckestillverkning var mer en dedikerad konst än ett kommersiellt företag. När man går in i fabriksmuseet gör besökaren en resa till början av förra seklet. Besökaren ser de gamla valsarna, stansarna, pressarna och arbetsbänkarna på vilka männen och kvinnorna polerade, slipade och lödde. Det utställda ger ett levande intryck av den stora insats som krävdes och av svårigheterna med arbetet på silvervarufabriken. I muséet finns också design-böcker och en del autentiska silverföremål från fabriken.

(Yngve Malmén)

Kauppa ja teollisuus kukoistivat keskiajalta lähtien Saksan Schwäbisch Gmündissä. Se on toinen Saksan kahdesta kaupunkista, jolla on hyvin vanha perinne kulta- ja hopeatuotannossa, ja se on myöhemmin saanut ylivertaisesta kulta ja hopeaosamisestaan nimen "Kulta- ja hopeakaupunki", ovat käsityötaito. Kaupunki tunnettiin laajalti tällä osaamisalueella 1800-luvulta lähtien. Kaupungin taloudellinen merkitys perustui lähinnä hopeisten pikkutavaroiden ja pyhiinvaellustuotteiden tuotantoon: kaikki valmistettiin kengän soljista ja hiusneuloista rosaryriipuksiin.

Vuonna 1820 kultaseppä Nikolaus Ott avasi työpajansa. 25 vuotta myöhemmin hän rakennutti Brandstattiin nykyaikaisen tehdasrakennuksen. Vuonna 1950 Johann Baptist Ott laajensi tehdasta ja asensi höyrykoneen ja pienen kaasutehtaan kiinteistöönsä. Kun Johann Baptist kuoli vuonna 1876, yrityksen peri hänen poikansa Wilhelm.

Vuonna 1928 yhtiö sai uuden omistajan, Joseph Pauserin. Hän korvasi kaasumoottorit nykyaikaisilla sähkömoottoreilla. Toinen maailmansota tuhosi kokonaan yrityksen perustan, mutta sodan jälkeen vanhat liikekumppanit auttoivat yritystä kohti parempaa tulevaisuutta. Vuodesta 1960 lähtien Emil Pauser vanhemman., silloin jo vanhanaikaisen tehtaan viimeisen omistajan tuotanto laski tasaisesti ja vain tilapäisesti hänellä oli varaa kahdesta neljään työntekijään. Vuonna 1979 Pauser sulki tehtaansa.

Ott-Pauser-Fabrikin perilliset eivät osoittaneet mitään kiinnostusta yhtiöön. Tehdas jätettiin alkuperäiseen tilaansa. Kaikki työkalut ja koneet pysyivät juuri siinä paikassa, jossa hopeaseppä olisi pitänyt ne 100 vuotta sitten.

Silberwarenmuseum Ott-Pausersche Fabrik avattiin vuonna 1992. Ott-Pauserin tehdas vie kävijänsä takaisin aikaan, jolloin korujen valmistus oli enemmän omistautunutta taidetta kuin kaupallista yrittämistä. Saapuessaan tehdasmuseoon kävijä tekee matkan viime vuosisadan alkuvuosiin. Vierailija näkee vanhat valssit, stanssit, puristimet ja työpöydät, joilla miehet ja naiset kiillottivat, hioivat ja juottivat. Esillä oleva antaa elävän vaikutelman niistä suurista ponnisteluista ja vaikeuksista, jotka liittyivät työhön hopeatuotetehtaassa. Museossa on myös design-kirjoja ja joitain alkuperäisiä siellä tuotettuja hopeaesineitä.

(Yngve Malmén)

Trade and industry flourished from the middle ages onwards in Schwäbisch Gmünd, Germany. It is one of two cities in Germany with a very old tradition in gold and silver manufacturing, more recently earning it the name “The Gold and Silver Town” due to the predominance of gold and silver craftsmanship. The town was widely recognised in this area of expertise from the 18th century onwards. The economic importance of the city was based mainly on the production of small trinket and pilgrimage goods made of silver: everything was made from shoe buckles and hairpins to rosary pendants.

In 1820 the goldsmith Nikolaus Ott opened his workshop. 25 years later he had a modern factory building erected on Brandstatt. In the 1950 Johann Baptist Ott enlarged the factory and installed a steam engine and a small gas factory on the premises. When Johann Baptist died in 1876, the company was inherited by his son Wilhelm.

In 1928 the company got a new owner, Joseph Pauser. He replaced the gas motors with modern electrical ones. The Second World War totally destroyed the basis of the company but after the war old business contacts helped the company towards a better future. But from 1960 onwards the production of Emil Pauser sen., the last owner of the now old fashioned factory, decreased steadily and he could only employ two to four employees on a temporary basis. In 1979 Pauser closed his factory.

The heirs of the "Ott-Pauser-Fabrik" did not show any interest in the company. The factory was left in its original condition. All tools and machines remained right at the place where a silversmith would have had them 100 years ago. 

The Silberwarenmuseum Ott-Pausersche Fabrik was opened in 1992. The Ott-Pauser Factory takes you back to the time when jewelry manufacturing was more a dedicated art than a commercial venture. Upon entering the factory museum, the visitor undertakes a journey to the early years of last century. The visitor sees the old rollers, dies, presses, and the workbenches on which the men and women polished, ground, and soldered. Presentations convey a living impression of the great effort required and the difficulties involved in the work at the silver goods factory. The museum also displays design books and some of the originally produced silver crafts.

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☻☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Silberwarenmuseum Ott-Pausersche Fabrik

Milchgässle 10

D-73525 Schwäbisch Gmünd

Tyskland

www.schwaebisch-gmuend.de/3076-Museum_Galerie_Fabrik.html

#66. Masson Mills Working Textile Museum, Matlock Bath, Storbritannien

Derwent Valley i Storbritannien anses vara fabrikskonceptets födelseplats. Det moderna fabrikssystemet föddes här på 1700-talet för att passa den nya teknik att spinna bomull, som Richard Arkwright hade utvecklat. Han började på 1770-talet utnyttja vattenkraft vid processen för framställning av bomull. 1769 hade han patenterat en vattenspinnmaskin med vilken bomull kunde spinnas kontinuerligt. Detta innebar att bomullen kunde framställas med outbildad arbetskraft. Vattenspinnmaskinerna kunde variera i storlek från 4 till 96 spindlar. Då spinnandet mekaniserades kunde de övriga processerna, som ingår i bomullstillverkningen, inte hänga med och krävde också de en mekanisering. Arkwright tog fram en maskin för kardning, den process som lade bomullsfibrerna parallellt, men inte alla hans uppfinningar var framgångsrika och rengöringen av bomull utfördes för hand ända till 1790-talet, då en effektiv maskin uppfanns.

Som en följd av införandet av ångmaskiner började bomullsindustrin i Derwent Valley minska i omfattning under 1800-talets första fjärdedel. Men vissa fabriker och tillhörande byggnader förblev välbevarade och har använts för andra ändamål då bomullsindustrin minskade. Sedan december 2001 är Derwent Valley Mills ett världsarv vid ån Derwent. Några av fabrikerna innehåller nu museer och är öppna för allmänheten. En av dessa är Masson Mill i Matlock Bath.

Masson Mill var Arkwrights tredje fabrik. Den byggdes 1783 för att dra nytta av vattenflödet i ån. Fabriken drevs av ett enda vattenhjul, som före 1801 hade ersatts av två, ett system som bibehölls ända tills turbiner installerades år 1928. År 1897 blev Masson Mill en del av English Sewing Cotton Company.

Richard Arkwrights Masson Mill är det finaste befintliga och bäst bevarade exemplet på en Arkwright-bomullsfabrik. Den har grundligt reparerats och återställts. Masson Mill är nu ett arbetande textilmuseum med en fascinerande samling av autentiska historiska textilmaskiner med anor från 1700-, 1800- och 1900-talen. Museets samling har beskrivits som "möjligen Storbritanniens finaste samling av fungerande textilmaskiner" och omfattar maskiner ursprungligen från Masson Mill, tillsammans med en stor samling av andra objekt och artefakter från textilfabriker över hela Storbritannien. Här finns till exempel den största samlingen av spolar i världen.

Besökare till Masson Mills Working Museum kan uppleva den genuina atmosfären i en fungerande 1700-tals bomullsfabrik – synintrycket, dofterna och ljuden är autentiska och suggestiva. Efter att ha "klockat in" med sina inträdesbiljetter, stiger besökarna in i den gamla fabriken. I muséet finns förutom bomullsmaskinerna också förmannens kontor, mekanikerns verkstad på bottenvåningen av Masson Gassing Mill, en turbinsal, pannor och pannrum, en fabriksskorsten och en ångmaskin.

(Vici Ståhlström)

Ison-Britannian Derwent-laaksoa pidetään tehdaskonseptin syntymäpaikkana. Nykyaikainen tehdasjärjestelmä syntyi täällä 1700-luvulla edellytyksenä Richard Arkwrightin kehittämän uuden puuvillan kehruuteknologian hyödyntämiselle. Hän käytti vesivoimaa puuvillan tuottamiseen 1770-luvulla. Vuonna 1769 hän oli patentoinut vesivoimalla toimivan kehruukoneen, jolla puuvillaa voitiin kehrätä jatkuvatoimisesti myös ammattitaidottomilla työntekijöillä. Vesivoimalla toimivia kehruukoneita oli 4 – 96 värttinälle. Kehruun koneistumisen myötä muut puuvillan tuottamiseen liittyvät prosessit eivät pysyneet mukana ja myös ne vaativat koneistamista. Arkwright kehitti karstauskoneen prosessille, jossa puuvillakuidut tehdään yhdensuuntaisia, mutta kaikki hänen keksintönsä eivät onnistuneet ja puuvillaa puhdistettiin käsin 1790-luvulle asti, jolloin siihen keksittiin tehokas kone.

Höyrykoneiden käyttöönoton seurauksena puuvillaan liittyvä toimnta Derwent Valleyssa supistui 1800-luvun ensimmäisellä neljänneksellä. Jotkin tehtaat ja niihin liittyvät rakennukset ovat kuitenkin hyvin säilyneet tähän päivään asti ja niitä on käytetty uudelleen puuvilla-alan heikkenemisen jälkeen. Joulukuusta 2001 lähtien Derwent Valley Mills on maailmanperintökohde Derwent-joen varrella. Osa tehtaista sisältää nyt museoita ja ovat avoimia yleisölle. Yksi näistä on Masson Mill Matlock Bathissa.

Masson Mill oli Arkwrightin kolmas tehdas. Se on rakennettu vuonna 1783 vesivoiman hyödyntämiseksi joesta. Tehdasta pyöritettiin yhden vesirattaan avulla, joka vuoteen 1801 mennessä oli korvattu kahdella, joilla jatkettiin siihen saakka, kunnes turbiinit asennettiin vuonna 1928. Vuonna 1897 Masson Mill:sta tuli English Sewing Cotton Companyn osa.

Richard Arkwrightin Masson Mill on hienoin ja parhaiten säilynyt esimerkki Arkwrightin puuvillatehtaista. Sitä on laajasti korjattu ja restauroitu. Masson Mill on nyt toimiva tekstiilimuseo, jossa on kiehtova kokoelma aitoja historiallisia tekstiilikoneita, jotka ovat peräisin 1700-, 1800- ja 1900-luvuilta. Museon kokoelma on kuvattu "mahdollisesti Yhdistyneen kuningaskunnan hienoimpana toimivien tekstiilikoneiden kokoelmana" ja sisältää Masson Millin alkuperäisiä koneita sekä runsaasti muita laitteita ja esineitä tekstiilitehtaista kaikkialta Britanniasta. Esimerkiksi sillä on maailman suurin kokoelma puolia.

Masson Mills Working -museon kävijät voivat kokea toimivan 1700-luvun puuvillatehtaan aitoa tunnelmaa – näkymät, tuoksut ja äänet ovat aitoja ja mielenkiintoisia. Kun on "leimannut sisään" pääsylippunsa kanssa, kävijät saapuvat vanhaan tehtaaseen. Museossa on puuvillakoneiden lisäksi pomon toimisto, Masson Gassing Millin pohjakerroksessa oleva mekaniikon verstas, turbiinirakennus, kattilat ja kattilahuone, tehtaan savupiippu sekä höyrykone.

(Vici Ståhlström)

The Derwent Valley in the United Kingdom is considered the birthplace of the factory system. The modern factory system was born here in the 18th century to accommodate the new technology for spinning cotton developed by Richard Arkwright. He applied water-power to the process of producing cotton in the 1770s. In 1769 he had patented a water frame, which allowed cotton to be spun continuously, meaning it could be produced by unskilled workers. Water frames could vary in size from 4 to 96 spindles. With spinning mechanised, the other processes involved in producing cotton could not keep up and also required mechanisation. Arkwright produced a machine for carding, the process which laid out the cotton fibres parallel, however not all his inventions were successful and cleaning the cotton was performed by hand until the 1790s when an effective machine was invented.

As a consequence of the introduction of steam engines, the cotton industry in the Derwent Valley went into decline in the first quarter of the 19th century. However, some mills and their associated buildings are still well preserved and have been reused since the cotton industry declined. Since December 2001, Derwent Valley Mills is a World Heritage Site along the River Derwent. Some of the mills now contain museums and are open to the public. One of these is Masson Mill in Matlock Bath.

Masson Mill was Arkwright’s third mill. It was built in 1783 to take advantage of the water flow from the river. The mill was powered by a single waterwheel, which, by 1801, had been replaced by two, a system which continued until turbines were installed in 1928. In 1897 Masson Mill became part of the English Sewing Cotton Company. 

Richard Arkwright's Masson Mill is the finest surviving and best preserved example of an Arkwright cotton mill. It has been extensively repaired and restored. Masson Mill is now a working textile museum housing a fascinating collection of authentic historic textile machinery dating from the 18th, 19th and 20th centuries. The collection of the museum has been described as “possibly the UK’s finest collection of working textile machines” and includes machinery originally from Masson Mill, along with a large collection of other items and artefacts from textile mills all over Britain. For instance, it has the largest collection of bobbins in the world.

Visitors to the Masson Mills Working Museum can experience the genuine atmosphere of a working 18th century cotton mill – the sights, the smells and the sounds are authentic and evocative. After “clocking in” with their entrance tickets, visitors enter the old mill. The museum includes, besides the cotton machines, the Overseer’s office, Mechanics' shop in the ground floor of the Masson Gassing Mill, a Turbine House, Boilers and a Boiler House, the Mill chimney and a Steam Engine.

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☻☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Masson Mill,

Derby Rd, Matlock Bath DE4 3PY

Storbritannien

www.massonmills.co.uk

#65. Υπαίθριο Μουσείο Υδροκίνησης, Gortynia, Grekland

Dimitsana (grekiska: Δημητσάνα) är en bergsby i Grekland, som har registrerats som en forntida boplats. Den är byggd på ruinerna av den antika staden Teuthis. Det osmanska riket, som ständigt var inblandat i krig och behövde salpeter (kaliumnitrat) för framställning av krut, utvidgade systemet med salpeterbeskattning till Dimitsana och andra byar i Peloponnesos så långt tillbaka som på 1500-talet. Dimitsana fortsatte att samla salpeter under 1600- och 1700-talen och utvecklade en småskalig industri för produktion av svartkrut (med mortel och mortelstöt-metoden). År 1819, då det grekiska frihetskriget förbereddes och man stod inför behovet av stora mängder svartkrut, visade det sig möjligt att dra nytta av denna tradition.

Följaktligen försåg Dimitsanas invånare rebellerna med detta nödvändiga ammunitionsmaterial under det grekiska frihetskriget (1821-1828) mot det ottomanska styret. I sina memoarer skrev Kolokotronis, chef för de irreguljära trupperna på Peloponnesos: "Krut hade vi, Dimitzana gjorde det». Dimitsana hade inte bara kunskap om insamling av salpeter och tillverkning svartkrut, utan också brännbart material, samt massor av vattenkraft och kunskap om hur man utnyttjar den.

Vid tidpunkten för det grekiska frihetskriget producerades svartkrut fortfarande i Dimitsana med hjälp av det gammalmodiga förfarandet utan finesser som pressning av produkten eller tillsats av grafit under poleringen, vilka praktiserades i andra länder. Av två viktiga förbättringar, som hade införts på 1700-talet vid vattendrivna kvarnar, kom de koniska kvarnstenarna till Dimitsana först så sent som i början av 1900-talet. Den andra genomfördes aldrig i Dimitsana, nämligen idén om att ställa ett par av kvarnstenar upprätt och ha dem att kretsa runt på en fast stenbädd.

Krutet, en levande del av regionens kulturella identitet, förblir levande inte bara i Dimitsanas invånares minne och berättelser. Inte långt från byn finns nämligen ett vattenkraftsmuseum (1997), skapat genom att renovera övergivna förindustriella anläggningar. En av byggnaderna innefattar en krutkvarn. Där kan man se den rörliga mekanismen i en krutkvarn med sina mortelstötar (eller stampar), utdöd i övriga Europa sedan 1700-talet, men använd i Dimitsana fram till början av 1900-talet. Vattenkraftsmuséet har återställt flera traditionella anläggningar och vattendrivna mekanismer. Förutom krutkvarnen omfattar det en mjölkvarn, en traditionell destillationsanläggning, ett garveri och garvarens hus.

 (Vici Ståhlström)

Dimitsana (kreikaksi: Δημητσάνα) on vuoristokylässä Kreikassa, joka on rekisteröity muinaiseksi asuinsijaksi. Se on rakennettu muinaisen Teuthiksen kaupungin raunioille. Osmanien valtakunta, joka jatkuvasti oli sodassa ja tarvitsi salpietaria (kaliumnitraattia) ruudin valmistukseen, laajensi salpietariverojärjestelmänsä Dimitsanaan ja muihin Peloponnesoksen kyliin niinkin varhain kuin 1500-luvulla. Dimitsana jatkoi salpietarin keräämistä 1600- ja 1700-luvuilla ja kehitti pienteollisuutta mustan ruudin valmistamiseksi (huhmare- ja survin-menetelmällä). Vuonna 1819, jolloin Kreikan itsenäisyyssotaa valmisteltiin ja oltiin kohtaamassa tarve suurille määrille mustaa ruutia, osoittautui mahdolliseksi hyödyntää tätä perinnettä.

Niinpä Kreikan vapaussodassa (1821-1828) ottomaaneja vastaan, Dimitsanan asukkaat toimittivat tätä tarpeellista ammusten materiaalia kapinallisille. Muistelmissaan Kolokotronis, Peloponnesoksen sissijoukkojen päällikkö kirjoitti: "Ruutia meillä oli, Dimitzana sen teki». Dimitsanalla oli hallussaan paitsi osaamista salpietarin keräämisestä ja mustan ruudin valmistuksesta, myös polttoainetta sekä runsaasti vesivoimaa ja tietoa siitä, miten sitä käyttää.

Kreikan vapaussodan aikoihin musta ruuti tuotettiin Dimitsanassa vielä käyttäen vanhanaikaista menettelyä ilman hienoksia kuten tuotteen puristamista tai grafiitin lisäämistä kiillotuksessa, joita jo hayödynnettiin muissa maissa. Kahdesta suuresta parannuksesta, joita 1700-luvulla oli otettu käyttöön vesikäyttöisillä myllyillä, kartiomaiset myllykivet saapuivat Dimitsanaan niinkin myöhään kuin 1900-luvun alussa. Toista, eli ajatus nostaa pari myllynkiveä pystyyn ja antaa niiden pyöriä kiinteän kivialustan päällä, ei koskaan toteutettu Dimitsanassa.

Ruuti, elinvoimainen osa alueen kulttuuri-identiteettiä, ei säily elävänä pelkästään Dimitsanan asukkaiden muistissa ja tarinoissa. Kylän läheisyyteen on näet aikaan saatu vesivoimamuseo (1997)  restauroimalla hylättyjä esiteollisia laitoksia. Yksi rakennuksista pitää sisällään ruutimyllyn. Siellä voi nähdä ruutimyllyn muualla Euroopassa jo 1700-luvulla hylätyn liikkuvan mekanismin survimineen, jota Dimitsanassa käytettiin aina 1900-luvulle asti. Vesivoimamuseo on kunnostanut monta perinteistä laitosta ja vesivoimalla toimivaa mekanismia. Ruutimyllyn lisäksi siihen kuuluu jauhomylly, perinteinen tislain, nahkimo ja nahkurin talo.

(Vici Ståhlström)

Dimitsana (Greek: Δημητσάνα) is a mountain village in Greece that has been registered as a traditional settlement. It is built on the ruins of the ancient town Teuthis. The Ottoman Empire, which was constantly involved in war and needed saltpeter (potassium nitrate) for the production of gunpowder, extended the system of saltpeter taxation to Dimitsana and other villages of the Peloponnese as far back as in the 16th century. Dimitsana continued to collect saltpeter during the 17th and 18th centuries and developed a small cottage industry producing black powder (by the mortal and pestle method). In 1819, when the Greek War of Independence was being prepared and the need for large quantities of black powder was being faced, it proved possible to make the most of this tradition.

Consequently, during the Greek War of Independence (1821-1828) against Ottoman rule, Dimitsana's inhabitants supplied the insurgents with this necessary ammunition material. In his memoirs, Kolokotronis, chief of the irregular troops in the Peloponnese, wrote: «Gunpowder we had, Dimitzana made it». Dimitsana possessed not only the knowhow of collecting saltpeter and manufacturing black powder, but also combustibles and plenty of water-power and a knowledge of how to use it.

At the time of the Greek War of Independence, black powder was still produced in Dimitsana using the old-fashioned procedure without the refinements of pressing the product and adding graphite during glazing, which were practiced in other countries. Of two important refinements introduced in the 18th century at water-powered mills, the conical millstones arrived in Dimitsana as late as in the early 20th century. The other, the idea of setting the pair of millstones upright and having them revolve on a fixed bed-stone, was never implemented in Dimitsana.

Gunpowder, a vibrant element of the region's cultural identity, remains alive not only in the memory and tales of Dimitsana's inhabitants. Not far from the village there is an Open-air Water Power Museum (1997), created by restoration of abandoned pre-industrial facilities. One of the buildings holds a gunpowder mill. There you can see the moving mechanism of a gunpowder mill with pestles (or pounders), extinct elsewhere in Europe since the 18th century, but used in Dimitsana up to the early 20th century. The Open Air Water-Power Museum has restored several traditional installations and water-powered mechanisms. In addition to the gunpowder mill it includes a flourmill, a traditional still, a tannery, and a tanner's house.

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☻☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Υπαίθριο Μουσείο Υδροκίνησης

Kefalari Aï-Yianni,

GR-220 07 Dimitsana

www.piop.gr

#64. Panelian rivimylly, Eura, Finland

Panelia är en by i den finska kommunen Eura och består av ett tättbebyggt centrum, som ligger längs landsvägen, som passerar genom byn. Byn är omgiven av flera gårdar och väster om den finns utbredd odlingsmarker. Euraå flyter genom Panelia. Redan på medeltiden, började byns invånare dra nytta av sina forsar genom att inrätta kvarnar. De första officiella anteckningen om kvarnar registrerades den 3 november 1600 vid tinget i Euraåminne. År 1643 brann hela byn Panelian ner och samtidigt tre fotkvarnar.

I Paneliaforsen finns det idag ett kraftverk samt en rad med sammanbyggda gamla kvarnar, vilka tjänar som museum. Detta är det enda bevarade kvarnkomplexet i Europa, som består av fyra fristående kvarnar. Byggandet av raden med kvarnar startade på 1850-talet. I Finland genomgick kvarnarna i slutet av 1800-talet en avgörande brytningstid. På många ställen fick böndernas kvarnar sin dödsstöt, men Paneliaborna klarade konkurrensen med de större tullkvarnarna genom att i sina kvarnar utveckla ny teknik och förnya maskineriet. På grund av byggandet av Panelias elektricitetsverk i början av 1920-talet, förlorade vattenkvarnarna sin kraftkälla, varvid de elektrifierades. Verksamheten vid kvarnarna i Panelia upphörde på 1970-talet.

Panelias kvarnlänga har bevarats nästan i sin ursprungliga form. Prunnimylly (brunnskvarnen) är belägen i forsen ovanom älvsfåran följd av Keskimylly (mittkvarnen), som på landsidan är sammanbyggd med Maamylly (landskvanen). Vid den södra änden av kvarnraden byggdes Köylypolvibornas och Laihiabornas Rantoomylly (strandkvarnen). Av de så kallade kvarn-kamrarna finns endast kvarnkammaren i Rantoomylly kvar.

Sedan 1991 har hembygdsföreningen i Panelia med frivilliga krafter renoverade den unika raden med kvarnar till ett turistmål. Arbetet har utförts under överinseende och ledning av Satakunda museum. Av Panelias fyra kvarnar har två återställts till fungerande. Prunnimylly ovanom forsen fungerar ännu med vattenkraft och den i andra änden av raden av kvarnar belägna Rantoomylly med elektricitet. Med Rantoomylly mal hembygdsföreningen i Panelia ännu mjöl för besökarna att köpa med sig. Också i Prunnimylly mal man nu och då säd, men inte för människor utan till djurfoder.

I mitten av raden av kvarnar finns nu ett café och en butik, vilka drivs av volontärer. Vid kvarnarna ordnas olika tillställningar och de har blivit ett slags bycentrum, dit man gärna går för en kopp kaffe eller för att träffa bekanta. År 2006, valdes Panelia till årets by i Satakunda. Frivilligt arbete har alltid haft en stark ställning i Panelia. På frivillig basis har man i början av förra seklet byggt kyrkan och andelsmejeriet, samt på 1990-talet en ishall.

(Yngve Malmén)

Panelia on kylä Euran kunnassa ja se muodostuu tiiviisti rakennetusta keskustasta, joka sijaitsee kylän lävitse kulkevan maantien varrella. Kylää ympäröivät useat maatilat ja sen länsipuolella levittäytyy laaja viljelysaukea. Panelian läpi virtaa Eurajoki. Jo keskiajalla kylän asukkaat alkoivat hyödyntää koskiensa vesivoimaa perustamalla myllyjä. Ensimmäisiä virallisia merkintöjä myllyistä kirjattiin 3. marraskuuta 1600 Euran käräjillä. Vuonna 1643 koko Panelian kylä paloi ja tuolloin myös kolme jalkamyllyä.

Tänään Paneliankoskessa sijaitsee voimalaitos sekä museona toimiva vanha rivimylly. Tämä on Euroopan ainoana säilynyt myllykokonaisuus, joka koostuu neljästä itsenäisestä myllystä. Rivimyllyn rakentaminen aloitettiin 1850-luvulla. Myllyt kokivat Suomessa yleensä 1800-luvun lopulla ratkaisevan murroksen. Monin paikoin talonpoikien myllyt saivat kuoliniskun, mutta panelialaiset kestivät kilpailun isompien tullimyllyjen kanssa kehittämällä myllyjensä tekniikkaa ja uusimalla niiden koneistoja. Panelian sähkölaitoksen rakentamisen johdosta 1920-luvun alussa myllyt menettivät vesivoimansa, jolloin ne sähköistettiin. Lopullisesti myllytoiminta päättyi Paneliassa 1970-luvulla.

Panelian rivimylly on säilynyt lähestulkoon alkuperäisessä asussaan. Prunnimylly on koskessa jokiuoman päällä, sitä seuraa Keskimylly, jonka jatkeena on maan puolella Maamylly. Myllyrivin eteläpäähän rakennettiin köylypolvelaisten ja laihialaisten Rantoomylly. Ns. myllykamareista vain Rantoomyllyn myllykamari on vielä jäljellä.

Vuodesta 1991 lähtien Panelian kotiseutuyhdistys on talkoovoimin kunnostanut ainutlaatuisen rivimyllyn matkailukohteeksi.. Työ on tehty Satakunnan Museon valvonnassa ja ohjauksessa. Panelian neljästä myllystä kaksi on kunnostettu toimiviksi. Koskessa jokiuoman päällä sijaitseva Prunnimylly toimii edelleen vesivoimalla ja myllyrivin toisessa päässä sijaitseva Rantoomylly sähköllä. Rantoomyllyllä Panelian kotiseutuyhdistys jauhaa edelleen jauhoja vierailijoillekin mukaan ostettavaksi. Myös Prunnimyllyssä jauhetaan ajoittain viljaa, ei tosin ihmisille vaan eläimille rehuksi.

Myllyrivin keskiosassa on nykyään vapaaehtoisvoimin toimiva kahvila ja kauppa. Rivimyllyllä järjestetään erilaisia tapahtumia ja siitä on muodostunut eräänlainen kylän keskus, jonne mielellään poiketaan kahville tai tuttuja tapaamaan. Vuonna 2006 Panelia valittiin Satakunnan vuoden kyläksi. Talkoohengellä onkin aina ollut vahva sija Paneliassa. Talkoovoimin on tehty viime vuosisadan alussa kirkko ja osuusmeijeri sekä 1990-luvulla jäähalli.

(Yngve Malmén)

Panelia is a village in the Finnish municipality of Eura and consists of an urban center, located along the highway, which passes through the village. The village is surrounded by several farms and west of it there is a widespread farmland. The river Eura flows through Panelia. Already in the Middle Ages, the villagers began to take advantage of their river by setting up mills. The first official note of mills was recorded on November 3, 1600, at the court in Eura. In 1643 the entire village of Panelia burned down together with three watermills.

In the rapids at Panelia there is today a power plant and a row of connected old mills, which serves as a museum. This is the only preserved mill complex in Europe, which consists of four independent mills within the same building. The construction of this row of mills started in the 1850s. In Finland mills underwent a major upheaval in the late 1800s. In many places, peasants’ mills experienced a fatal blow, but the citizens of Panelia survived the competition from the larger duty mills by developing new technologies and incorporating innovate machinery in their mills. Due to the construction of a power station at Panelia in the early 1920s, the water mills lost their source of power, and they were electrified. Operations at the mills in Panelia ceased in the 1970s.

Panelia’s mill complex has been preserved almost in its original form. Prunnimylly (the Well Mill) is situated by the rapids above the mainstream of the river followed by the Keskimylly (the Middle Mill), which on the land side is incorporated with Maamylly (the Land Mill). At the southern end of the row of mills is Rantoomylly (the Riverbank Mill), built for the needs of the people in Köylypolvi and Laihia. Of the so-called mill chambers only the one at Rantoomylly remains.

Since 1991, the volunteers of Panelia’s Society of Local History have renovated the unique row of mills into a tourist destination. The work has been performed under the supervision and guidance of Satakunta Museum. Of Panelia’s four mills, two have been restored to functioning. Prunnimylly above the rapids works with hydropower and – at the other end of the line of mills – Rantoomylly with electricity. At Rantoomylly Panelia’s Society of Local History even produces flour for visitors to buy. Also at Prunnimylly grain is now and then ground into flour, but not for people but for animal feed.

In the middle of the row of mills there are now a café and a shop, which are run by volunteers. At the mills various events are arranged and they have become a kind of village center, where locals love to go for a coffee or to meet friends. In 2006, Panelia was elected Village of the Year in Satakunta. Volunteer work has always had a strong position in Panelia. On a voluntary basis the church and a dairy were built at the beginning of the last century and in the 1990s an ice rink.

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Panelian rivimylly

Rivimyllyntie 5

FI-27430 Panelia

www.eura.fi

#63. Öntödei Múzeum, Budapest, Ungern

Utöver att vara huvudstad i Ungern gjorde utvecklingen under de senaste århundradena Budapest till en industristad. Bland alla världens huvudstäder var här antalet anställda inom industrisektorn enastående. Andelen industriella anläggningar framhävde huvudstadens industriella dominans under 1800- och 1900-talen. Under andra hälften av 1900-talet bodde en femtedel av Ungerns befolkning i Budapest och nästan hälften av landets industriarbetare. En betydande del av de inhemska industrierna låg i huvudstaden och dessutom byggdes många fabriker i närheten av Budapest. Enligt en undersökning från år 1981 var det endast två branscher (gruv- och keramikindustrin) av tio, som inte hade stora industrianläggningar i Budapest.

Den schweiziska medborgaren Abraham Ganz (1815-1867) flyttade till Pest år 1841 och var där inblandad i byggandet av Szechenyi-fabriken, som utnyttjade innovativ valsningsteknik. I Buda öppnade Ganz år 1844 ett eget gjuteri, som inledningsvis specialiserade sig på tillverkning av hjul för järnvägsvagnar. Detta gjuteri var det första och för en tid det enda ”crustcast”-gjuteriet i Centraleuropa. År 1856 erhöll Ganz ett patent för en process i vilken hjulen göts i formar klädda med pulveriserad antimon. Ganz’ teknikföretag hade 371 personer anställda vid tidpunkten för hans död år 1867. Företaget fortsatte härefter under ledning av Andras Mechwart (1834-1907).

En elektroteknisk avdelning bildades 1878, där tre anställda utvecklade en trefastransformator år 1884. Företaget producerade sitt första elektriska fordon 1892 och fullföljde därefter många order gällande gatuspårvägssystem och elektrifiering av stambanorna samt gällande generator- och kopplingsutrustning. Företaget blev det största i Ungern och hade 6000 personer anställda år 1895. Firman påverkade den teknologiska utvecklingen bl.a. inom eldriften också utanför det habsburgska imperiets gränser.

Gjuteriet stängdes 1964 och företaget fusionerades med en italiensk koncern år 1991 varvid Ganz-Ansaldo bildades.

Det är i den gamla fabriksbyggnaden som det första gjuterimuséet i Centraleuropa öppnades år 1969. Byggandet av museet skedde 1966-1967 – av de ursprungliga 1675 kvm stora byggnaden kvarblev 1125 kvm. Den före detta gjuterihallen konstruerad år 1858, som i dag upptas av gjuteri muséet, utstrålar fortfarande en verklig fabriksatmosfär. I gjuterihallen ägde utformningen och gjutningen av vagnshjulen rum under fyra roterande kranar. Två av dem finns kvar i sitt ursprungliga skick för att kunna visa dem som historiska monument, medan det under de två andra har placerats permanenta och tillfälliga utställningar om gjutning. I museet finns förutom kranarna de två massiva skänkarna kvar, såsom ivrigt väntande på att tas i bruk igen. Förrådet för matning av smältugnarna byggt 1897 är också en del av utställningen.

Museet belyser Abraham Ganz’ liv, byggnadens historia, verksamheten vid Ungerns gjuterier samt arbetarnas levnadsvillkor under 1800-talet. Utställningen inkluderar järnvägsrelaterade föremål, arkitektoniskt gjutgods, gjutjärnskaminer, klockor och gatumöbler. Ett flertal gjutjärnsskulpturer gjorda vid gjuteriet visas i den intilliggande parken.

År 2002 blev museet prisbelönt för den mångsidiga verksamhet, som hade bedrivits under de senaste åren.

 (Yngve Malmén)

Sen lisäksi, että se oli Unkarin pääkaupunki, viimeisten vuosisatojen kehitys teki Budapestistä myös teollisuuskaupungin. Maailman pääkaupungeista teollisuustyöntekijöiden määrä oli täällä ainoa laatuaan. Teollisuuslaitosten osuus korosti pääkaupungin teollista ylivoimaa 1800- ja 1900-luvuilla. 1900-luvun toisella puoliskolla viidesosa Unkarin väestöstä asui Budapestissä ja lähes puolet maan teollisuustyöntekijöistä. Huomattava osa kotimaisista teollisuuslaitoksista sijaitsivat pääkaupungissa ja lisäksi monta tehdasta rakennettiin Budapestin ympäristöön. Vuonna 1981 suoritetun tutkimuksen mukaan kymmenestä ammattiryhmästä vain kahdella (kaivos- ja keramiikkateollisuudella) ei ollut merkittäviä teollisuuslaitoksia Budapestissä.

Sveitsin kansalainen Abraham Ganz (1815-1867) muutti Pestiin vuonna 1841, jossa hän oli mukana rakentamissa Szechenyi-tehdasta, joka hyödynsi innovatiivistä valssausteknologiaa. Ganz avasi oman valimon Budassa vuonna 1844, joka aluksi oli erikoistunut junavaunujen pyörien valmistukseen. Tämä valimo oli ensimmäinen ja jonkin aikaa ainoa ”crustcast”-valimo Keski-Euroopassa. Vuonna 1856 Ganz sai patentin prosessille, jossa pyörät valettiin jauhetulla antimonilla vuoratuissa muoteissa. Ganzin tekniikan alan yrityksen palveluksessa oli 371 henkilöä hänen kuolemansa aikoihin vuonna 1867. Yhtiö jatkoi Andras Mechwartin (1834-1907) johdolla.

Sähkötekninen osasto perustettiin vuonna 1878, jossa kolme työntekijää kehitti kolmivaiheisen muuntajan vuonna 1884. Yhtiö valmisti ensimmäisen sähköajoneuvonsa vuonna 1892 ja toteutti sittemmin useita tilauksia liittyen katuraitiotiejärjestelmiin ja rautateiden pääratojen sähköistykseen sekä generaattori- ja ja kytkinlaitteisiin. Yhtiöstä tuli Unkarin suurin ja sillä oli palveluksessaan 6000 henkilöä vuonna 1895. Yritys vaikutti m.m. sähkövetoisen teknologian kehitykseen myös Hapsburgin valtakunnan ulkopuolella.

Valimo suljettiin vuonna 1964 ja yhtiö fuusioitiin italialaiseen konserniin vuonna 1991 muodostaen Ganz-Ansaldon.

Vanhaan tehdasrakennukseen avattiin Keski-Euroopan ensimmäinen valimomuseo vuonna 1969. Museo rakennettiin vuosina 1966-67 – alkuperäisestä 1675 neliömetriä käsittävästä rakennuksesta jäljelle jäi 1125 neliömetriä. Entisessä vuonna 1858 rakennetussa valuhallissa, joka nykyään on valimomuseon käytössä, vallitsee edelleenkin aito tehdastunnelma. Valuhallissa vaunujen pyörien muotoilu ja valaaminen tapahtui neljän pyörivän nosturin alla. Näistä kaksi on jätetty historiallisina monumentteinä alkuperäiseen kuntoonsa, kahden muun alle on sijoitettu pysyviä ja vaihtuvia valimoalan näyttelyitä. Museossa on nostureiden lisäksi jäljellä molemmat massiiviset senkat, ikään kuin innokkaasti odottamassa käyttöönottoa. Sulatusuunien syöttämiseen vuonna 1897 rakennettu varasto on sekin osa museota.

Museo valottaa Abraham Ganzin elämää, rakennuksen historiaa, Unkarin valimoiden toimintaa, sekä työntekijöiden elinolosuhteita 1800-luvulla. Näyttely käsittää rautateihin liittyviä esineitä, monia arkkitehtonisia valukappaleita, valurautaisia uuneja, kelloja ja katukalusteita. Useita valimossa valmistettuja valurautaisia veistoksia on esillä valimon viereisessä puistossa.

Vuonna 2002 museo sai erikoispalkinnon sen monipuolisesta toimminasta aiempina vuosina.

(Yngve Malmén)

Besides its role as the capital of Hungary, the developments of the previous centuries made Budapest an industrial city as well. Among the capitals of the world the number of workers employed in the industrial sector here was outstanding. The proportion of the industrial monuments characterized the industrial dominance of the capital in the 19th and 20th centuries. In the second half of the 20th century one fifth of Hungary’s population lived in Budapest and almost half of the country’s industrial workers. A considerable portion of the domestic industries were located in the capital and many factories were built in the surroundings of Budapest. In a survey carried out in 1981 out of the ten professional categories only in two (the mining and ceramic industry) there were not major industrial sites in Budapest.

The Swiss citizen Abraham Ganz (1815-1867) moved to Pest in 1841 where he was involved with the construction of the Szechenyi Mill, which utilised innovative roller mill technology. Ganz opened his own foundry in Buda in 1844, specializing initially in the manufacture of wheels for railway carriages. This foundry was the first and for a while the only “crustcast” foundry in Central Europe. In 1856 Ganz obtained a patent for a process by which the wheels were cast in moulds lined with powdered antimony. This engineering company employed 371 people at the time of his death in 1867. The company continued under the direction of Andras Mechwart (1834-1907).

An electrical engineering department was established in 1878, where three employees developed the three-phase transformer in 1884. The company produced its first electric vehicle in 1892, and subsequently fulfilled many orders for street tramway systems and the electrification of main line railways as well as for generating and switching equipment. The company became the largest in Hungary and employed 6,000 people by 1895. It influenced developments in technology, for instance in electric traction, beyond the bounds of the Hapsburg Empire.

The foundry closed in 1964 and the company was merged with an Italian concern in 1991 to form Ganz-Ansaldo.

In the old factory building the first Foundry Museum in central Europe was opened in 1969. The building of the museum was restored in 1966-67 – from the original 1675 sqm 1125 sqm remained. The former casting hall constructed in 1858, and today occupied by the Foundry museum, still has a real factory-like atmosphere. In the casting hall the shaping and casting of the wagon wheels took place under the four rotating cranes. Two of them were left in their original condition for showing them as historical monuments, under the other two the permanent and temporary casting exhibitions are placed. The feeding store of the iron casting furnaces built in 1897 is also part of the exhibition.

The museum illustrates the life of Abraham Ganz, the history of the building, the activities of foundries in Hungary, and living conditions of the workers in the nineteenth century. In the museum the two massive ladles still stand, anxiously awaiting employment. The exhibits also include railway related artefacts, many architectural castings, cast-iron stoves, bells and street furniture. A variety of cast-iron sculptures made at the foundry are displayed in the adjacent park.

In 2002 the museum received the special award for its many-sided activities carried out during the previous years.

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☻☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Öntödei Múzeum
Bem József utca 20

H-1027 Budapest

www.omm.hu

#62. Drängsmarks vatten- och ångsåg, Skellefteå, Sverige

Drängsmark är en tätort i Skellefteå kommun i Sverige. Drängsmark, som i början av 1900-talet Västerbottens största by, är en gammal by med anor från 1300-talet. Vattenkraften i Kvarnbäcken har allt sedan 1700-talet använts av byborna. I norra Drängsmark ligger nu den kulturminnesmärkta kombinerade vatten- och ångsågen från 1896. Den är troligtvis Europas enda fungerande ångsåg, som går att köra både med vatten och ånga. Området där sågen ligger heter Kvarnforsen. Namnet kommer från de kvarnar som fanns där långt före sågen.

År 1784 anlades en grovbladig såg en bit uppströms nuvarande sågplats i Kvarnbäcken. Den användes fram till 1830-talet när den ersattes av en ny sågbyggnad vid det nuvarande läget vid Kvarnforsen. Förutom för byns husbehovssågning så hyrdes den periodvis ut också till andra sågverksägare i trakten.

Mot slutet av 1800-talet kom det önskemål om en större kapacitet och sågägarna beslöt att bygga om sågen från grunden. 1895 uppfördes således en helt ny såg på samma plats. En lättare ram med större hastighet installerades liksom ett kantverk. Ramen var modern för sin tid med valsade blad, som gjorde att man kunde såga flera dimensioner plank på en gång. Det var omöjligt i den gamla sågen med relativt grova, smidda blad. Det gamla vattenhjulet ersattes av en turbin. Sågen drevs med vatten, som leddes från dammen via en tub in till turbinen i såghuset. Verksamheten bytte namn från "Drängsmarks husbehovssåg" till "Qvarnfors Sågverk". 

Då grosshandlaren Carl Bergmark år 1912 arrenderade sågen, lät han installera den första ångmaskinen. Denna maskin togs emellertid bort då Bergmarks arrende upphörde.

År 1924 såg man ett ökat behov av sågning året om, vilket ledde till att en lokomobil (en flyttbar ångmaskin) installerades i maskinhuset vid såghuset. Ångmaskinen, som köptes som begagnad, hade tillverkats på Munktells mekaniska verkstad i Eskilstuna och var på 34 effektiva hästkrafter. Med remdrift överfördes kraften från ångmaskinen till sågen inne i såghuset. Förutom själva ångmaskinen finns ännu idag även drivhjul, transmissioner och paternosterverk bevarade. Det sistnämnda förde sågspånen från sågen tillbaka till ångmaskinens ångpanna. 

Sågen drevs under ledning av Valdemar Larsson ända fram till 1965, då verksamheten avstannade helt. Sågföreningen tog dock fortsatt ansvar för sågen och beslöt år 1970, att så fort som möjligt inleda en upprustning av sågen. Sedan 1970-talet har miljön restaurerats och visats av Drängsmarks byamän. Anläggningen blev förklarat som byggnadsminne år 1985 och miljön blev uppmärksammad som årets industriminne i Sverige år 2007.

Drängsmarks vatten- och ångsåg är idag en välbevarad sågverksmiljö. Den renoverade sågen är i brukbart skick efter år av reparationsarbete och kan drivas såväl med ånga som med vattenkraft. Såghuset är från 1895 och ångmaskinens maskinhus från 1924. Båda har en välbevarad teknisk utrustning. Till sågverksmiljön hör idag även två fördämningar med dammar, den ena för huvudfåran och den andra för intaget till tuben. Intill sågen har det samlats en mängd andra byggnader, bland annat ett hembygdsmuseum samt en smedja och en salpeterlada, båda från år 1850. Längst ner i forsen har byaföreningen uppfört en reproduktion av den spånhyvel, som fanns på samma ställe 1870.

(Yngve Malmén)

Drängsmark on kylä Skellefteån kunnassa Ruotsissa. Drängsmark, joka 1900-luvun alussa oli Västerbottenin suurin kylä, on vanha, 1300-luvulta saakka tunnettu kylä. Kvarnbäcken-purosta saatu vesivoima on 1700-luvulta lähtien ollut kyläläisten käytössä. Drängsmarkin pohjoisosassa sijaitsee nyt kulttuurimuistomerkiksikin nimetty yhdistetty vesi- ja höyrysaha vuodelta 1896. Se on todennäköisesti Euroopan ainoa käyttökuntoinen höyrysaha, jota voidaan käyttää sekä vedellä ja höyryllä. Alue, jolla saha sijaitsee, kutsutaan Kvarnforseniksi, Myllykoskeksi. Nimi tulee myllyistä, jotka olivat tällä paikalla kauan ennen sahaa.

Vuonna 1784 perustettiin karkeateräinen saha hieman ylävirtaan nykyisen sahan paikasta Kvarnbäckenissä. Sitä käytettiin 1830-luvulle asti, jolloin se korvattiin uudella saharakennuksella nykyisellä paikalla Kvarnforsenilla. Sen lisäksi, että sahalla sahattiin kylän omiin tarpeisiin, se vuokrattiin ajoittain myös seudun muille sahanomistajille.

1800-luvun loppua kohti tultaessa esitettiin tarve suuremmalle kapasiteetille ja sahanomistajat päättivät rakentaa sahan perustuksia myöten uudestaan. 1895 rakennettiin täten kokonaan uusi saha entisen paikalle. Suuremman nopeuden salliva kevyempi raamisaha asennettiin kuten myös särmäsaha. Raamisaha oli aikanaan moderni valsatuilla terillään, mikä mahdollisti erivahvuisten lautojen sahaamisen kerralla. Tämä oli ollut mahdotonta vanhan sahan suhteellisen karkeilla, taotuilla terillä. Vanha vesiratas korvattiin turbiinilla. Sahaa käytettiin vedellä, joka johdettiin lammesta putkella saharakennuksen turbiiniin. "Drängsmarks husbehovssåg" sai samalla uuden nimen: "Qvarnfors Sågverk".

Kun kauppias Carl Bergmark 1912 vuokrasi sahan, hän asennutti ensimmäisen höyrykoneen. Bergmarkin sopimuksen päättyessä tämä kone vietiin pois.

Vuonna 1924 nähtiin tarpeen lisätä ympärivuotista sahausta, mikä johti lokomobiilin (liikkuteltavan höyrykoneen) asentamiseen sahalaitoksen konehuoneeseen. Käytettynä ostetun höyrykoneen oli valmistanut Munktells mekaniska verkstad Eskilstunassa ja oli teholtaan 34 hevosvoimainen. Hihnoilla voima siirrettiin höyrykoneelta sahalle. Höyrykoneen lisäksi ovat säilyneet myös käyttöpyörä, voimansiirtolaitteet sekä paternosterlaitteisto. Jälkimmäinen toi sahanpurun sahalta takaisin höyrykoneen kattilalle.

Saha käytettiin Valdemar Larssonin ohjauksessa vuoteen 1965 asti, jolloin toiminta kokonaisuudessaan lakkasi. Sahayhdistys otti kuitenkin edelleen vastuun sahasta ja päätti vuonna 1970 mahdollisimman pian aloittaa sahan peruskorjaus. 1970-luvulta lähtien Drängsmarkin kylämiehet ovat kunnostaneet ja esitelleet aluetta. Laitos julistettiin rakennusmuistomerkiksi vuonna 1985 ja miljöö valittiin vuoden teollisuusperinnekohteeksi Ruotsissa vuonna 2007.

Drängsmarkin vesi- ja höyrysaha on tänään hyvin säilynyt sahalaitosalue. Kunnostettu saha on käyttökunnossa vuosia kestäneiden korjaustöiden jälkeen ja sitä voidaan käyttää sekä höyryllä että vesivoimalla. Saharakennus on vuodelta 1895 ja höyrykoneen konehuone vuodelta 1924. Molemmissa on hyvin säilynyt tekninen laitteisto. Sahamiljööseen kuuluu nyt myös kaksi patoa lampineen, toinen pääuomalle ja toinen vesiputkea varten. Sahan viereen on kerätty useita muita rakennuksia, mm. kotiseutumuseo sekä paja ja salpietarilato, molemmat vuodelta 1850. Kosken alimpaan kohtaan kyläyhdistys on pystyttänyt kopion samalla paikalla vuonna 1870 sijainneesta pärekoneesta.

(Yngve Malmén)

Drängsmark is a locality in the municipality of Skellefteå in Sweden. Drängsmark, which in the early 1900s was Västerbotten's biggest village, is an ancient village dating back to the 14th century. Hydropower from the stream Kvarnbäcken has since the 18th century been used by the villagers. In the northern Drängsmark there is now a combined water and steam sawmill from 1896, listed as a cultural landmark. It is probably Europe's only working steam sawmill, which can be run both with water and steam. The area where the sawmill is located is called Kvarnforsen – the Mill Falls. The name comes from the mills that were there long before the sawmill.

In 1784 a sawmill was established a bit upstream from the location of the current sawmill in Kvarnbäcken. It was used until the 1830s when it was replaced by a new saw building at the current location at Kvarnforsen. Besides the village's subsistence sawing it was also rented out periodically to other sawmill owners in the neighbourhood.

Towards the end of the 19th century a desire for a larger capacity was expressed and the mill owners decided to build a completely new sawmill. Thus, in 1895 a completely new sawmill was constructed in the same location. A lighter frame with greater speed was installed as well as an edger. The frame was modern for its time with rolled blades, which made it possible to cut planks of several dimensions at once. This had been impossible in the old sawmill with relatively rough, forged blades. The old water wheel was replaced by a turbine. The sawmill was operated with water that was passed from the pond through a tube to the turbine in the mill house. The business changed its name from "Drängsmarks husbehovssåg" to "Qvarnfors Sågverk".

When the merchant Carl Bergmark leased the sawmill in 1912, he installed the first steam engine. This engine was taken away, however, when Bergmark's lease expired.

In 1924 an increased need for sawing throughout the year was seen, which led to the installation of a locomobile (a mobile steam engine) in the machine shed of the sawmill. The steam engine, which was purchased as used, had been manufactured in Munktells mekaniska verkstad in Eskilstuna and was design for 34 effective horsepower. With a belt drive the power was transferred from the steam engine to the sawmill. In addition to the steam engine today drive wheels, transmissions and a paternoster system are still preserved. The latter brought the sawdust from the sawmill back to the steam boiler.

The sawmill was operated under the supervision of Valdemar Larsson until 1965, when operations ceased entirely. The Sawmill Society continued, however, to take care of the sawmill and decided in 1970 that a renovation of the mill was to be started as soon as possible. Since the 1970s, the environment has been restored and shown to visitors by Drängsmark’s villagers. The complex was declared a listed building in 1985, and the site was noticed as the Industrial Heritage Site of the Year in Sweden in 2007.

Drängsmark’s water- and steam-powered sawmill is today a well-preserved sawmill environment. The renovated mill is in working order after years of restauration work and can be operated both with steam and with hydropower. The sawmill building is from 1895 and the steam engine’s machine shed is from 1924. Both contain well-preserved technical equipment. Furthermore, the sawmill environment now also include two dams with ponds, one for the main stream and the other for the inlet to the water tube. Adjacent to the sawmill several other buildings have been erected, including a local history museum and a smithy and a saltpetre barn, both from the year 1850. At the bottom of the falls the village council has built a reproduction of the shingle machine, which existed in the same place in 1870.

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Ångsågen i Drängsmark 

Drängsmarks Hembygdsområde

93496 Kåge

Skellefteå

www.drangsmark.se

#61. Musée Départemental du Sel, Saulnois, Frankrike

Allt är smaklöst utan salt, men människan har också alltid behövt salt för kunna existera. Redan för 7000 år sedan hade egyptierna vid sin kust skapat ett antal ”salinas”, i vilka havsvatten koncentrerades för att bilda kristaller. Kineserna beskrev ungefär 2700 f.Kr. 30 typer av salt och två förfaranden för dess framställning. Nära Hallstatt i Österrike grävde keltiska gruvarbetare flera kilometer gruvgångar 300 meter under berget redan för cirka 3000 år sedan.

Den franska byn Marsal har varit bebodd sedan yngre stenåldern. Marsals existens är byggd på salt. Denna by i kommunen Saulnois, (tyska: Salzgau) vid den lilla floden Seille kom till ovanpå en hög med trasig lera. Omkring 1000 f.Kr. indunstades nämligen saltlösningen från saltdammar i lerkrukor. De bildade saltkakorna slogs ut ur krukorna, vilkas rester kastades på en avfallshög. Uppskattningsvis 4 miljoner kubikmeter av trasiga lerkärl täcker området och detta på grund av den använda så kallade "briquetage" tekniken.

Även makthavaren krävde sin del av detta dyrbara mineral, natriumkloriden. Det är därför ingen överraskning att saltverk och vallar byggdes i Marsal på befallning av biskopen av Metz så tidigt som på 1200-talet. Fram till 1500-talet ökade utnyttjandet av salt kraftigt under överinseende av biskoparna i Metz. Prästerna kämpade om saltet med aristokratin. År 1699 förvandlades Marsal till en garnisonsstad tills en del av platsen jämnades med marken år 1870.

Den anmärkningsvärda Porte de France, den äldsta stadsporten, inrymmer nu ortens saltmuseum, Musée Départemental du Sel, som berättar saltets historia från bronsåldern till nutiden. Bildad av två bågar är Porte de France genomborrad av två parallella passager, vilka föregås av vindbryggor, den ena för fästet och den andra för saltverkets transport av timmer och salt.

Saltmuséet i Marsal omfattar både teknisk och militärhistoria. Det berättar historien om "det vita guldet" genom att beskriva saltproduktionens teknologi från förhistorisk till modern tid. Från saltbassänger till en imponerande samling av saltkar gör besökaren en resa genom en värld av salt i alla dess former. Märkt "Musée de France" presenterar detta museum också historien om det tidigare fästet Marsal. Museet har arkeologiska lämningar, ett relikvarium med anor från det fjortonde århundradet och en enastående samling av salt.

Sättet att framställa salt har emellertid förändrats. Från att tidigare ha gjorts i små enheter (gruvor eller salinas) produceras salt idag huvudsakligen i stora industrianläggningar och gruvor eller i mekaniserade salinas på flera tusen hektar. Ekonomiskt ointressanta eller lågt producerande inrättningar har övergivits. Salt har blivit en globalt billig och banal produkt. Följaktligen finns det inte längre några spår av saltproduktionen i Marsal, även om saltälskande växter fortfarande frodas i byn.

(Yngve Malmén)

Kaikki on mautonta ilman suolaa, mutta ihminen on aina myös tarvinnut suolaa pysyäkseen hengissä. Jo 7000 vuotta sitten egyptiläiset olivat rannikollaan luoneet joitakin salinaksia, joissa merivesi väkevöitiin kiteiden aikaansaamiseksi. Kiinalaiet kuvasivat noin 2700 e.Kr. 30 erilaista suolatyyppiä ja kaksi menetelmää sen valmistamiseksi. Itävallassa Hallstattin lähellä kelttiläiset kaivosmiehet kaivoivat useita kilometrejä kaivoskäytäviä 300 metriä vuoren alla noin 3000 vuotta sitten.

Ranskalaisessa Marsalin kylässä on ollut asutusta jo neoliittisellä aikakaudella. Marsalin olemassaolo on rakentunut suolalle. Tämä Saulnoisin (saksaksi Salzgau) kunnassa pienen Seille-joen varressa sijaitseva kylä muodostui rikkinäisestä savesta koostuvan kasan päälle. Noin 1000 e.Kr. suolalampien suolavesi haihdutettiin näet saviruukuissa. Muodostuneet suolakakut lyötiin ulos ruukuista, joiden sirpaleet heitettiin jätekasalle. Käytetystä, ns. "briquetage" tekniikasta johtuen, arviolta 4 miljoonaa kuutiometriä rikkinäisiä saviastioita peittää alueen.

Valtaa pitävätkin vaativat osansa arvokkaasta mineraalista, natriumkloridista. Siksi ei ole yllätys, että Marsaliin rakennettiin suolalaitoksia ja valleja Metzin piispan käskystä jo 1200-luvulla. 1500-luvulle asti suolan hyödyntäminen laajeni merkittävästi Metzin piispojen alaisuudessa. Papisto taisteli suolasta aristokratian kanssa. Vuonna 1699 Marsal muutettiin varuskuntakaupungiksi kunnes osa paikasta hajoitettiin maan tasalle vuonna 1870.

Merkittävässä Porte de Francessa, kaupungin vanhimmassa portissa, sijaitsee nyt paikkakunnan suolamuseo, Musée Départemental du Sel, joka kertoo suolan historian pronssikaudelta nykypäivään. Kahdesta kaaresta muodostuvan Porte de Francen läpäisee kaksi rinnakkaista käytävää, joiden edessä on nostosillat, toinen linnakkeelle ja toinen suolalaitoksen puutavaran ja suolan kuljetuksia varten.

Marsalin suolamuseo käsittää sekä teknisen että sotilashistorian. Se kertoo "valkoisesta kullasta" suolan tuotantotekniikoiden kautta esihistoriallisesta ajasta nykyaikaan. Aina suolavesialtaista vaikuttavaan kokoelmaan suolasirottimia asti vierailija kulkee läpi suolaan liittyvän maailman sen kaikissa muodoissa. Tämä " Musée de France"-merkitty museo esittelee myös entisen Marsal-linnakkeen historian. Museossa on arkeologisia löytöjä, 1300-luvun relikvaario ja ainutlaatuinen kokoelma suolaa.

Tapa tuottaa suolaa on kuitenkin muuttunut. Poiketen aiemmista pienistä yksiköistä (kaivokset tai rannikon salinakset) suola tuotetaan nykyisin pääasiassa suurissa teollisuuslaitoksissa ja kaivoksissa tai koneellisissa, useiden tuhansien hehtaarien kokoisissa salinaksissa. Taloudellisesti merkityksettömistä tai vähän tuottavista paikoista on luovuttu. Siten suolasta on tullut maailmanlaajuisesti halpa ja arkipäiväinen tuote. Näin ollen Marsalissa ei ole enää mitään jälkiä suolan tuotannosta, vaikka suolaa rakastavat kasvit vielä kukoistavatkin kylässä.

(Vici Ståhlström)

Everything is tasteless without salt, but man has also always needed salt for his subsistence. Already 7000 years ago, the Egyptians had created some coastal salinas were seawater was concentrated to form crystals. The Chinese described 30 types of salt and two methods of producing it about 2700 B.C. Close to Hallstatt in Austria, Celtic miners dug several kilometers of galleries 300 meters under the mountain some 3000 years ago. 

The French village of Marsal has been inhabited since Neolithic times. Marsal’s existence is built on salt. This village in the municipality of Saulnois, (German: Salzgau) on the tiny River Seille was formed on top of a pile of broken clay. Around 1000 BC brine from salt ponds was dried in clay pots. The resulting cakes of salt were knocked out of the pots, the remains of which were thrown on a waste heap. An estimated 4 million cubic metres of broken clay covers the area, and this is all due to the so-called "briquetage" technique used.

Even the mighty demanded the precious mineral, sodium chloride. It is therefore no surprise that salt works and ramparts were constructed in Marsal on the command of the Bishop of Metz as early as the 13th century. Up until the 16th century, the exploitation of salt expanded considerably under the authority of the Bishops of Metz. The clergy fought over the salt with the aristocracy. In 1699 Marsal was transformed into a garrison town until a part of the site was razed to the ground in 1870. 

The remarkable Porte de France, the oldest town gate, now houses the village’s Salt Museum, Musée Départemental du Sel, which recounts the history of salt from the Bronze Age to the present day. Formed of two arches, Porte de France is pierced by two parallel passages preceded by drawbridges, one for the stronghold, the other for the salt works, reserved for transporting timber and salt.

The Salt Museum in Marsal comprises both technical and military history. It tells the story of "the white gold" via salt production techniques from the prehistoric age to modern times. From saltwater pools to an impressive collection of salt pans, the visitor will travel through a world of salt in all its forms. Labeled "Museum of France", this museum also presents the history of Marsal as a former stronghold. The museum has archaeological remains, a reliquary dating from the fourteenth century and an original collection of salt.

The way of producing salt has changed, however. From previously small units (mines or coastal salinas), salt is today mainly produced in huge industrial plants and mines or in mechanized salinas of several 1000 hectares. Financially uninteresting or low-producing sites have been abandoned. Salt has become a globally cheap and banal product. Consequently, there is no longer any trace of salt production in Marsal, although salt-loving plants still flourish in the village.

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☺☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Musée Départemental du Sel 

Porte de France

F-57630 MARSAL

www.mosellepassion.fr

#60. Sharpe’s Pottery Museum, Swadlincote, Storbritannien

Tillverkningen av keramiska produkter och lergods av lokala leror är en industri med långa anor i mellersta England. Som den ena ytterligheten omfattade denna industri en tillverkning av mycket eftertraktat porslin och i den andra ytterligheten utgjorde utbyggnaden av kolbrytningen och andra större industrigrenar drivkraften för en tillväxt av en lokal tillverkning av tegel och lergods.

I stora delar av södra och östra Derbyshire har en tegelugnsindustri utvecklats åtminstone från början av 1600-talet. Den storskaliga exponeringen av lämpliga fyndigheter av lera vid kolbrytning och vid järnvägsbyggen lade särskilt i området kring Ticknall, Calke, Swadlincote och Church Gresley under de första decennierna av 1800-talet grunden för en tillväxt i de firmor, som gjorde eldfasta produkter och stengods.

Swadlincote hade beviljats en urkund för mineralutvinning redan på 1200-talet, men det var inte förrän under den industriella revolutionen, som den kom till sin rätt i samband med brytning av kol och lera. År 1801 bodde det bara 216 människor i byn Swadlincote. Under de därpå följande 100 åren fick sysselsättningen, som skapades av gruvorna, krukmakerierna och rörframställningen, befolkningen att stiga till över 4 000 år 1901. Även om Swadlincote ofta nämns som en stad med nedlagd kolbrytning, är den också känd för tillverkningen av saltglaserade avloppsrör, som exporterades över hela världen. Vid ett tillfälle var nästan 70 skorstenar synliga i staden.

Kolbrytningens och lerindustrins tillväxt fortsatte tills strax efter andra världskriget. Det stora utbudet av leror, som förekom i samband med koltillgångarna vid södra Derbyshires kolfält, hade möjliggjort, att en lång rad produkter kunde göras, inklusive de saltglaserade avloppsrören, sanitetsporslin, tegel, klinker, skorstenspipor, eldfasta tegel och hushållsartiklar.

Sharpe’s Pottery grundades 1821 av den lokala bonden Thomas Sharpe. Hushållskärl och -redskap tillverkades i stor mängd av lokala leror och mycket exporterades till länder inom det brittiska imperiet och till Ryssland, Tyskland och Holland. I slutet av 1800-talet exporterades mycket också till Amerika för att fylla behoven hos de europeiska bosättarna bland medelklassen på den kontinenten.

Den kanske mest berömda produkten var ändå världens första toalett med spolkant, som utvecklades av Edmund Sharpe 1855, och som kom att bli stadens stora bidrag till bättre hälsa och levnadsvillkor i hela världen. Under 1850-talet uppkom det av folkhälsoskäl en "explosion" inom marknaden för sanitetsporslin och den lokala leran var perfekt för framställning av sådana produkter. Detta tillsammans med patenteringen av den framgångsrika "spolkant-toaletten” hos Sharpe’s ledde till att fabriken koncentrerade sig på sanitetsprodukter och upphörde med produktionen av "kärl" år 1900.

Sharpe’s Pottery blomstrade tillsammans med många andra lokala tillverkare av sanitetsporslin och avloppsrör fram till 1950-talet. Stiftandet av nya miljölagar runt denna tid krävde ny teknik och ökad reglering för miljön. Sharpes fabrik hade aldrig riktigt moderniserats och det blev uppenbart att den inte kunde överleva i denna "moderna" värld. Den stängdes slutgiltigt 1967.

De flaskformade ugnarna hade blivit ett viktigt industriellt inslag i det industrialiserade landskapet i detta område. Många av dem har sedan försvunnit – antingen ersatta av elektriska ugnar eller rivna då den tunga industrin i området har minskat och ugnarna blev överflödiga. Ett undantag till detta är Sharpe’s i Swadlincote. Många av de ursprungliga produktionsenheterna, inklusive ett av de två ugnsskjulen och en av flaskugnarna har överlevt tillsammans med en rad av tätt packade produktionsbyggnader. Trots försök att återuppliva den nu skyddsmärkta ugnsbyggnaden, var den i ett tillstånd av förfall när en detaljerad plan för dess bevarande upprättades 1999.

En fullständig restaurering behövdes för att göra platsen till ett museum, en turistinformation osv. Idag kan man i Sharpes keramikmuseum uppleva den en gång så produktiva keramiska industrin i South Derbyshire – från tegel och toalettstolar till utsirad konstkeramik. Sharpe’s Pottery Museum, som är beläget i centrum av Swadlincote, är uppdelat på två våningar.

Platsen på vilken Sharpe’s Pottery Museum idag står tros vara den enda platsen för tillverkning av sanitetsporslin i Storbritannien som har bevarats. Vad leran beträffar fortsätter framställningen av rör av stengods i Swadlincote.

 (Vici Ståhlström)

Keramiikkatuotteiden ja saviastioiden valmistuksella paikallisesta savesta on teollisuudenalana pitkät perinteet Keski-Englannissa. Tämä teollisuus käsitti toisessa ääripäässä erittäin haluttua posliinia ja toisessa ääripäässä kivihiilen louhinnan ja muun raskaan teollisuuden laajeneminen antoivat sysäyksen paikallisen tiili- ja savitavaratuotannon kasvulle.

Suuressa osassa Etelä- ja Itä-Derbyshireä tiiliuuniteollisuus on kehittynyt ainakin 1600-luvun alusta lähtien. Laajamittaisten sopivien saviesiintyminen paljastuminen kivihiilen louhinnan ja rautateiden rakentamisen yhteydessä muodosti perustan kasvulle erityisesti Ticknallin, Calken, Swadlincoten ja Church Gresleyn ympärillä 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana toimineissa tulenkestäviä tuotteita ja kivitavaraa tuottaneissa yrityksissä.

Swadlincotelle oli myönnetty mineraalien louhintaan oikeuttava lupa jo 1200-luvulla, mutta vasta teollisen vallankumouksen aikana se pääsi oikeuksiinsa hiilen ja saven luohinnan myötä. Vuonna 1801 Swadlincoten kylässä asui ainoastaan 216 ihmistä. Seuraavan 100 vuoden aikana kaivosten, ruukkupajojen ja putkien valmistuksen luoman työllisyyden ansiosta väestö nousi yli 4 000 vuoteen 1901 tultaessa. Vaikka Swadlincote kutsutaankin useimmiten entiseksi hiilikaivoskaupungiksi, se on myös kuuluisa ympäri maailmaa vietyjen suolalasitettujen viemäriputkien valmistuksesta. Aikoinaan kaupungissa näkyi lähes 70 savupiippua.

Hiilen louhinnan ja savialan kasvu jatkui aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Saven hyvä saatavuus Etelä-Derbyshiren hiiliesiintymen yhteydessä oli mahdollistanut laajan tuotevalikoiman valmistuksen, mukaan lukien suolalasitetut viemäriputket, saniteettiposliinit, tiilet, savupiipun putket, tulenkestävät tiilet ja kotitalousesineet.

Sharpe’s Potteryn perusti vuonna 1821 paikallinen maanviljelijä Thomas Sharpe. Kotitalouksien astioita ja tarvekaluja valmistettiin suuria määriä paikallisesta savesta ja suuri osa vietiin brittiläisen imperiumin maihin sekä Venäjälle, Saksaan ja Hollantiin. 1800-luvun lopussa vietiin paljon myös Amerikkaan tyydyttämään tämän maanosan keskiluokkaan kuuluvien eurooppalaisten uudisasukkaden tarpeita.

Ehkä kuuluisin tuote oli kuitenkin maailman ensimmäinen huuhtelureunalla varustettu wc-istuin, jonka Edmund Sharpe kehitti vuonna 1855, ja josta tuli kaupungin merkittävä terveyttä ja elinolosuhteita kaikkialla maailmassa parantava panos. 1850-luvulla tapahtui kansanterveydellisistä syistä "räjähdys" saniteettiposliinin markkinoilla ja paikallinen savi oli ihanteellinen näiden tuotteiden valmistamiseen. Tämä, yhdessä Sharpen patentoiman menestyksekkään "reunahuuhtelu-wc:n” kanssa, johti tehtaan keskittymiseen sanitettituotteisiin ja ”astioiden” tuotanto lopetettiin vuonna 1900.

Sharpe’s Pottery kukoisti monien muiden paikallisten saniteettitavaran ja putkien tuottajien tavoin aina 1950-luvulle asti. Näihin aikoihin laaditut uudet ympäristölait edellyttivät uutta tekniikkaa ja enemmän sääntelyä ympäristön hyväksi. Sharpen tehdasta ei oltu oikein koskaan modernisoitu ja kävi ilmi, ettei se selviytyisi tässä "modernissa" maailmassa. Se suljettiin lopullisesti vuonna 1967.

Pullouuneista oli muodostunut merkittävä teollinen ominaispiirre tämän alueen teollistuneessa maisemassa. Monet niistä ovat sittemmin hävinneet – joko korvattu sähköuuneilla tai purettu alueen raskaan teollisuuden vähentymisen myötä, jolloin uuneista oli tullut tarpeettomia. Eräs poikkeus tähän on Sharpe’s Swadlincotessa. Monet alkuperäisistä tuotantoyksiköistä, mukaan lukien toinen kahdesta uunivajasta ja toinen pullouuni ovat säilyneet tiheästi rakennettujen tuotantorakennusten lisäksi. Elvytämisyrityksistä huolimatta nyt listattu uunirakennus oli lyöty laimin kun yksityiskohtainen säilyttämissuunnitelma laadittiin vuonna 1999.

Täydellinen restaurointi oli tarpeen paikan muuttamiseksi museoksi, matkailuneuvonnaksi y.m. Tänään voi Sharpen teollisuusmuseosta kokea Etelä Derbyshiren kerran niin tuotteliaan keramiikka teollisuuden – tiilistä ja wc-tuoleista koristeelliseen taidekeramiikkaan. Sharpe’s Pottery Museum, joka sijaitsee Swadlincoten keskustassa, toimii kahdessa kerroksessa.

Paikka, jossa Sharpe’s Pottery Museum tänään sijaitsee, uskotaan olevan ainoa Isossa-Britanniassa säilynyt saniteettiposliinin tuotantoalue. Mitä saveen tulee, putkien valmistus kivitavarasta jatkuu Swadlincotessa.

(Yngve Malmén)

The manufacture of pottery and earthen ware products from local clays is an industry with a long history in central England. This industry encompassed, at one extreme, highly desirable china manufacture. At the other extreme the expansion of coal mining and other major engineering works provided impetus to the growth of the local brick and earthenware manufacture.

Throughout much of southern and eastern Derbyshire a brick kiln industry had developed from at least the early 1600s. The large scale exposure of suitable deposits of clay through coal mining and railway construction formed the basis, particularly in the area around Ticknall, Calke, Swadlincote and Church Gresley, for the growth in the first decades of the 19th century of firms making refractory and stoneware products.

Swadlincote had been granted a charter for mineral extraction back in the 13th century, but it was not until the Industrial Revolution that it came into its own through coal and clay mining. In 1801, there were only 216 people living in the village of Swadlincote. Over the next 100 years, employment created by colliers, potteries and pipeyards saw the population rise to over 4,000 by 1901. Although Swadlincote is referred to as a former coal mining town, it is also famous for the manufacture of salt-glazed sewerage pipes, which were exported all over the world. At one time nearly 70 chimneys were visible in the town.

The growth of coalmining and the clay industry continued until just after the Second World War. The large variety of clays present in the coal deposits of the South Derbyshire coalfield had enabled a wide range of products to be made, including salt-glazed sanitary pipes, sanitary ware, bricks, tiles, chimney pots, firebricks and domestic articles.

Sharpe’s Pottery was founded in 1821 by local farmer Thomas Sharpe. Household pots and utensils were manufactured in great quantity from local clay and many were exported to countries within the British Empire and to Russia, Germany and Holland. In the late 19th century much of it was also exported to America to meet the needs of the burgeoning European settlers in that continent. 

Perhaps most celebrated product, however, was the world’s first flushing rim toilet developed by Edmund Sharpe in 1855, which was the town’s major contribution to improved health and living conditions throughout the world. During the 1850’s, for public health reasons there was an ‘explosion’ in the sanitary ware market and the local clay was ideal for the production of such products. This, together with the patenting of the successful ‘rim flush’ toilet at Sharpe’s led to the factory concentrating on sanitary, ceasing production of ‘pots’ in 1900. 

Sharpe’s Pottery flourished, along with many other local sanitary ware makers and sewer pipe manufacturers, until the 1950’s. The coming of the Clean Air Acts around that time required new techniques and greater regulation for the environment. Sharpe’s factory had never really modernised and it became apparent it could not survive in this ‘modern’ world, it finally closed in 1967.

Bottle kilns had become a major industrial feature of the industrialised landscape of this area. Many of these have since been swept away, being either replaced by electric kilns or demolished as the heavy industry of the area has declined and such pottery works became redundant. One exception to this is Sharpe’s of Swadlincote. Many of the original production features including one of the two kiln hovels and one of the bottle kilns have survived along with a series of densely packed production buildings. Despite attempts to revitalise the now listed building with its capped kiln, it was in a state of disrepair when a detailed conservation plan was drawn up in 1999.

A full restoration was needed in order to turn the site into a museum, a tourist information centre etc. Today one can discover the once prolific pottery industry of South Derbyshire from bricks and toilets to elaborate art pottery at Sharpe’s Pottery Museum. Situated in the centre of Swadlincote, Sharpe's Pottery Museum is based on two floors. 

The site, on which the Sharpe’s Pottery Museum today stands, is believed to be the only surviving sanitary ware works site in the United Kingdom. As far as clay is concerned, the making of stoneware pipes continues in Swadlincote.

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

West Street

Swadlincote

Derbyshire DE11 9DG

United Kingdom

www.sharpespotterymuseum.org.uk