#10. Gorrotxategi Konfiterí Museoa, Tolosa, Spanien

År 1981 var familjen Gorrotxategis gamla konditorifabrik från 1600-talet i norra Spanien på grund av sitt förfallna tillstånd nära att falla ihop. José Mª Gorrotxategi, vars familj hade specialicerat sig på att göra bakverk och choklad sedan flera generationer, tyckte, att de gamla verktygen, som hade använts i fabriken, var för viktiga för att bli bortkastade. Då han var medveten om etnologins betydelse för byns historia, ville han sprida kunskap om sitt yrkes maskiner och verktyg. År 1983 grundade han Gorrotxategi Konfiterí Museoa, som också är känt som Museo de la Confitería de Tolosa. Utgående från de verktyg, som hade använts i den gamla Xaxu-konditorifabriken, byggde han upp samlingen genom att köpa utrustning från andra konditorifabriker. Dessa traditionella verktyg hade använts fram till elektricitetens intåg.

Betydelsen av denna period ligger i dess etnologiska rikedom, där föremålen till största delen gjordes av baskiska hantverkare, som använde trä från skogarna, sten från stenbrotten och brons och därvid klart visade sin förmåga att tillverka dessa föremål. Den viktigaste verksamheten för en konditor mellan 1300- och 1500-talen var att tillverka ljus, vilket gav dessa yrkesmän titeln "cereros". Ljusstöpariet var viktigare än tillverkningen av sötsaker på grund av den stora konsumtionen av vaxljus både för bruk i hemmen och för att leva upp till den tidens religiösa förpliktelser. Den gemensamma källan både för honung och vax förklarar varför de vitt skilda tillverkningarna från dessa råmaterial gjordes av samma person eller grupp i den historiska begynnelsen för detta hantverk.
Introduktionen av elektrisk energi och förändringarna i de religiösa sederna ledde till en nedgång i ljusstöparnas arbete. Dessa personer blev sedan kallade konditorer, men de fortsatte med att utveckla vaxprodukter in på 1900-talet, men med en allt ökande andel av söta produkter.
Det lilla Gorrotxategi Konfiterí Museoa i den spanska staden Tolosa förevisar verktyg och maskiner, som konditorer har använt sedan 1800-talet, samt visar hur produkter såsom ljus, kaffe, choklad, karameller, kex och glass brukade tillverkas.

(Vici Ståhlström)

Vuonna 1981 oli pohjoisessa Espanjassa sijainnut Gorrotxategi-perheen vanha konditoriatehdas 1600-luvulta ränsistyneen kuntonsa takia vaarassa sortua. José Mª Gorrotxategi, jonka perhe oli erikoistunut leivonnaisten ja suklaan tekoon jo useamman sukupolven ajan, oli sitä mieltä, että tehtaassa käytetyt vanhat työkalut olivat liian tärkeitä poisheitettäviksi. Koska hän oli tietoinen kansantieteiden tärkeydestä kylän historiassa, hän tahtoi levittää tietoa ammattissaan käytetyistä koneista ja tekniikoista. Vuonna 1983 hän perusti Gorrotxategi Konfiterí Museoa, joka myös tunnetaan nimellä Museo de la Confitería de Tolosa. Lähtien vanhassa Xaxu-konditoriatehtaassa käytetyistä työkaluista hän kartutti kokoelmaansa ostamalla laitteita muista konditoriatehtaista. Näitä perinteisiä työkaluja oli käytetty aina sähkön saapumiseen asti.

Tämän aikakauden merkitys piilee sen etnologisessa rikkaudessa, jolloin esineet suurimmaksi osaksi olivat baskimaan käsityöläisten tekemiä käyttäen puuta metsistä, kiveä louhuksista ja pronssia ja täten he selvästi osoittivat taitonsa valmistaa näitä esineitä. Kondiittorin tärkein tehtävä 1300-luvulta 1500-luvulle oli kynttilöiden valmistaminen antaen näille ammattimiehille tittelin "cereros". Kynttilöiden valaaminen oli makeisten valmistusta tärkeämpi vahakynttilöiden suuren menekin takia sekä kodeissa että sen ajan uskonnollisten velvoitteiden täyttämisessä. Sekä hunajan että vahan yhteinen lähde selittää sen, miksi täysin erilaiset valmisteet tehtiin saman henkilön tai ryhmän toimesta tämän käsityön historian alussa.
Sähkön tulo ja muutokset uskonnollisissa tavoissa johti kynttilänvalaajien työn vähenemiseen. Näitä henkilöitä ruvettiin sitten kutsumaan kondiittoreiksi, mutta he jatkoivat vahatuotteiden kehittämistä aina 1900-luvulle saakka makeiden tuotteiden osuuden jatkuvasti kasvaessa.
Pieni Gorrotxategi Konfiterí Museoa espanjalaisessa Tolosan kaupungissa esittelee kondittoreiden 1800-luvulta asti käyttämiä työkaluja ja laitteita, sekä näyttää miten valmistetaan tuotteita, kuten kynttilöitä, kahvia, suklaata, karamellejä, keksejä ja jäätelöä.

(Vici Ståhlström)

In 1981, due to its dilapidated state, the Gorrotxategi family's old 17th Century confectionery in the north of Spain was falling down. José Mª Gorrotxategi, whose family had specialised in pastrymaking and chocolates going back several generations, thought that the old tools used in the factory were too important to be thrown away. As he was conscious of the importance of the ethnography in the history of the village, he wanted to spread knowledge about the machines and techniques used in this profession. In 1983 he founded Gorrotxategi Konfiterí Museoa also known as Museo de la Confitería de Tolosa or Tolosa Confectionery Museum. Starting off with the tools that were used in the old Xaxu confectionery factory, he built up the collection by buying equipment from other confectionery factories. These traditional tools had been in use until the introduction of electricity.

The importance of this period lies in its ethnographic richness, where the pieces were mostly made by Basque craftsmen, using wood from the forests, stone from the quarries, and bronze, clearly demonstrating their ability in the crafting of these objects.
The most important activity for a confectioner between the 14th and 16th century was that of candle making, giving these craftsmen the name ”cereros”. The chandlery was more important than the making of sweets, due to the high consumption of wax candles, both for domestic lighting and to meet the religious obligations of the time. The common origin of honey and wax explains why the different preparations of these raw materials were carried out by the same person or group in the historical beginnings of the tradecrafts.
The introduction of electric energy and the changes in religious practices led to the decline of the work for candle makers. These persons were later named confectioners, but they continued with the development of wax until the 20th century, but with an ever increasing presence in sweet products.
The small Gorrotxategi Konfiterí Museoa in the Spanish town of Tolosa exhibits tools and machines that confectioners have used since the 19th century and shows how products such as candles, coffee, chocolate, caramel, bisquits, and ice cream used to be made.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Letxuga Katea 3
E-20400 Tolosa - Guipuzcoa
España
xaxueta@gorrotxategi.com
internacional.gorrotxategi.com/en/museum

#9. Tekstiiliteollisuusmuseo, Tammerfors, Finland

Tack vare den bomullsfabrik, som den skottska maskinbyggaren James Finlayson grundade år 1820, blev Tammerfors den finländska textilindustrins huvudstad, där det som bäst verkade tiotals bomulls-, linne-, ylle- och trikåfabriker. Finlaysons fabrik var länge en förebild för den finska indrustiverksamheten och var landets största arbetsgivare. Tusentals tammerforsbor har under åren arbetat för stadens textilindustrier. På 1870-talet arbetade var fjärde industriarbetare i Finland hos Finlayson. I Tammerfors slutade man väva tyger år 1991 och Finlaysons bomullsfabrik har sedermera ombyggts till ett levande kultur- och affärscentrum.
Textilindustrimuséet är beläget på den finska bomullsindustrins födelseplats i Finlaysons Gamla fabrik. Muséet berättar om textiltillverkningens historia vid tammerforsfabrikerna. I museet presenteras textiliens väg från fiber till tråd, tyg och färdig produkt med hjälp av varor, maskiner, fotografier och filmer. Muséet har ett antal gamla maskiner, såsom en vingspinnmaskin, en ullkarda och en bandmaskin. Den äldsta av de utställda maskinerna är en av Finlaysons bomullsfabriks grundare James Finlayson år 1824 byggd rivare. Maskinen användes till att luckra upp och rena den tätt packade bomullen. Rivaren var i bruk i hela 104 år.
Förutom med maskinerana, kan textilvännerna även stifta bekantskap med Tammerfors' textilindustris kvalitetsprodukter från olika årtionden. I textilindustrimuséet kan man känna hur bomull, linne, ylle och silke känns mellan fingrarna. Den första modellboken från Finlaysons fabriker förevisar tygprover, som tillverkades under åren 1838 - 1894.
Av textilindustrierna presenterar muséet Finlaysons bomullsfabrik, Tampellas linnefabrik, Tammerfors Klädesfabrik, bomullsfabriken Lapinniemi, Suomen Trikoo, Liljeroos och Klingendahl. Fabrikernas historia berättas förutom genom utrustning och produkter också med hjälp av Edisons lampa från år 1882 och Finlaysons egen valuta. Till textilindustrins historia hör dessutom såväl de av patronernas ägor, barnarbetskraften som arbetarrörelsens uppsving för hundra år sedan. 
Till muséet går man via arbetarmuséet Werstas huvudingång vid Väinö Linnan Aukio och under samma besök kan man bekanta sig också med de andra utställningarna i Werstas.

(Yngve Malmén)

Skotlantilaisen koneenrakentajan James Finlaysonin vuonna 1820 perustaman puuvillatehtaan ansiosta Tampereesta tuli suomalaisen tekstiiliteollisuuden pääkaupunki, jossa parhaimmillaan toimi kymmeniä puuvilla-, pellava-, villa- ja trikooyrityksiä. Finlaysonin tehdas oli pitkään suomalaisen teollisuustoiminnan esikuva ja merkittävin työllistäjä. Tuhannet tamperelaiset ovat aikojen kuluessa työskennelleet kaupungin tekstiilitehtaiden palveluksessa. 1870-luvulla Suomen teollisuustyöntekijöistä joka neljäs kävi Finlaysonilla töissä. Tampereella tekstiilien kutominen päättyi 1991 ja Finlaysonin puuvillatehtaasta on sittemmin kunnostettu elävä kulttuuri- ja liikekeskus.
Tekstiiliteollisuusmuseo on suomalaisen puuvillateollisuuden syntysijoilla Finlaysonin Vanhassa tehtaassa. Museo kertoo tekstiilien valmistuksen historiasta tamperelaisissa tehtaissa. Museossa esitellään tekstiilin tie kuidusta langaksi, kankaaksi ja valmiiksi tuotteeksi tuotteiden, koneiden, valo- ja elokuvien avulla. Museolla on lukuisia vanhoja koneita, kuten siipikehruukone, villankarstauskone ja nauhakone. Vanhin esillä olevista koneista on Finlaysonin puuvillatehtaan perustajan James Finlaysonin vuonna 1824 rakentama puuvillan raastinkone. Konetta käytettiin tiukaksi pakatun puuvillan möyhentämiseen ja puhdistamiseen. Raastikone oli tuotannossa peräti 104 vuotta.
Tekstiilin ystävät voivat teollisuuskoneiden lisäksi tutustua tamperelaisen tekstiiliteollisuuden laatutuotteisiin eri vuosikymmeniltä. Tekstiiliteollisuusmuseossa voi tuntea puuvillan, pellavan, villan ja silkin tunnun hyppysissään. Finlaysonin tehtaan ensimmäinen mallikirja esittelee kangasmalleja, joita on valmistettu vuosina 1838 – 1894.
Tekstiilitehtaista esitellään Finlaysonin puuvillatehdas, Tampellan pellavatehdas, Tampereen Verkatehdas, Lapinniemen puuvillatehdas, Suomen Trikoo, Liljeroos ja Klingendahl. Laitteiden ja tuotteiden lisäksi tehtaiden historiasta ovat kertomassa esimerkiksi Edisonin lamppu vuodelta 1882 ja Finlaysonin tehtaan omat rahat. Tekstiiliteollisuuden historiaan kuuluvat lisäksi niin patruunoiden hallitsemat valtakunnat, lapsityöntekijät kuin työväenliikkeen nousu sata vuotta sitten.
Museoon kuljetaan työväenmuseo Werstaan pääsisäänkäynnistä Väinö Linnan aukiolta ja samalla käynnillä voi tutustua myös muihin Werstaan näyttelyihin.

(Yngve Malmén)

Thanks to the cotton mill that the Scotish machine constructor James Finlayson founded in 1820, Tampere became the Capital of the Finnish textile industry, in which, at times, tens of companies worked with cotton, linen, wool and tricot. Finlayson's mill was for a long time the model for the industrial activity in Finland and the country's biggest employer. Tousands of the inhabitants of Tampere have over the years worked for the textile mills. In the 1870s every fourth of all factory workers in Finland worked for Finlayson. In Tampere weaving of textiles ended in 1991 ja Finlayson's cotton mill has since been transferred into a lively center for culture and business.
The Textile Museum is located on the grounds, where the Finnish cotton industry was born, in Finlayson's Old Mill. The museum tells the story of the fabrication of textiles in the mills in Tampere. The museum introduces the trail of textiles from fibre to yarn, fabric and finished products by presenting products, machines, photos and films. The museum has many old machines, such as a flyer spinning machine, a wool carder, and a ribbon machine. The oldest of the displayed machines is a cotton bale tearer built by the founder of Finlayson's cotton mills, James Finlayson. This machine was used to tear apart and clean the tightly packaged cotton. The cotton bale tearer was used for an impressive 102 years.
In the Textile Industry Museum one can feel the texture of cotton, linen, wool and silk beetween your fingers. Friends of textiles can in addition to machinery also become familiar with the quality products produces during the years by the textile industry in Tampere. The first pattern book of Finlayson's mill presents textile patterns produced in 1838 – 1894.
Of the textile mills the museum presents Finlayson's cotton mill, Tampella linen mill, Tampereen Verkatehdas, Lapinniemi cotton mill, Suomen Trikoo, Liljeroos and Klingendahl. In addition to the machinery and the products, the history of the mills is also told by, for instance, Edison's lamp from 1882 and Finlayson's own currency. The history of the textile industry also includes the factory owners' estates as well as the child labour and the rise of the labour movement a hundred years ago.
The entrance to the museum is through the main entrance of the Labour Museum Werstas in Väinö Linnan Aukio, which gives an opportunity to visit the other exhibitions in Werstas during the same visit.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☻☺

(Yngve Malmén)

Adress - Osoite - Address

Työväenmuseo Werstas
Väinö Linnan aukio 8
FI-33210 Tampere
Suomi

info@tyovaenmuseo.fi
www.werstas.fi

#8. Museo del Sale, Trapani, Italien

Den italienska kusten från Marsala till Trapani karakteriseras av ett av de landskap, som är speciella för Sicilien: saltverken. Söder om Trapani ligger den gamla lantbruksorten Paceco. Den karaktäriseras av ett landskap med saltbassänger, en av människohand gjord våtmark, som är en av de äldsta i Europa. Stora speglar med saltvatten bildar ett oregelbundet och mångfärgat schackbräde, där den eftertraktade substansen har producerats i sekler. För produktion av salt behövs ett par viktiga naturelement: havsvatten, vindkraft, solens värme och brist på regn.
Vid Paceco/Nubia kan man finna det pittoreska saltmuséet, Museo del Sale, inne i ett forntida, 300 år gammalt saltlager med egen väderkvarn och med utsikt över bassängerna. Det är i dessa, som saltvattnet lagras medan det evaporerar och undan för undan flyttas inåt till allt grundare bassänger. Betydelsen av denna lokala industri har minskat sedan 1800-talet, men ännu används väderkvarnar till att ge den energi, som behövs för att pumpa havsvattnet från en bassäng till en annan. På hösten skyfflas saltskörden på skottkärror och lagras i stora högar på bankarna.
Efter att ha varit ett fullt verksamt saltverk och kvarn ända till översvämningarna 1964, är Museo del Sale nu ett museum, som informerar sina besökare om den urgamla Trapani-traditionen att producera och raffinera salt. Bevarad utrustning och planscher visar hur arbetet utfördes före de moderna maskinernas intåg.
Muséet är litet med en del gamla redskap, såsom en arkimedesskruv, med vilken havsvatten överfördes i bassängerna, skottkärror, skyfflar, en vagn osv. En hel del information finns tillgänglig på italienska och engelska inklusive några vackra illustrationer och skärningar av salthuset, väderkvarnen och landskapet med ett grafiskt utförande i Art Deco -stil. Om man ger sig tid att studera planscherna eller lyssna till den lokala guiden, får man en god insikt i processen förr och nu.
Saltmuséet är vägg i vägg med en restaurang och dess ingång är faktiskt inne i restaurangen. Den intilliggande väderkvarnen är också fin, men är inte en del av muséet. Efter att ha besökt muséet kan man vandra runt saltbassängerna och närmare studera högarna av salt eller aktiviteten där under arbetsdagarna. Saltverken i Trapani och Paceco är skyddade av World Wildlife Fund för deras roll som boplats för ca 170 olika fågelarter, inklusive flamingon, storkar, tranor och hägrar.

(Vici Ståhlström)

Italian rannikkoa Marsalasta Trapaniin luonnehtii Sisilialle ominainen maisema: suolalaitokset. Trapanista etelään sijaitsee vanha maatalouspaikkakunta Paceco. Sille tyypillistä on suola-altaiden hallitsema maisema, ihmisen luoma kosteikko, joka on eräs Euroopan vanhimmista. Laajat suolaveden luomat peilit muodostavat epäsäännöllisen ja monivärisen šakkilaudan, jolla tämä tavoiteltu aine on tuotettu vuosisatoja. Suolan tuottamiseen tarvitaan muutamaa tärkeää luonnon elementtiä: merivettä, tuulen antamaa energiaa, auringon lämpöä ja sadettomuutta.
Pacecon/Nubian liepeiltä löytyy maalauksellinen suolamuseo, Museo del Sale, muinaisesta, 300 vuotta vanhasta suolavarstosta omalla tuulimyllyllä ja näkymällä vesialtaille. Näissä altaissa suolavesi varastoidaan kun se haihtuu ja pikku hiljaa siirretään sisämaahan päin yhä matalampiin altaisiin. Tämän paikallisen teollisuuden merkitys on vähentynyt sitten 1800-luvun, mutta vieläkin tuulimyllyjä käytetään antamaan energiaa meriveden pumppaamiseen altaasta toiseen. Syksyllä suolasaalis lapioidaan kottikärryille ja varastoidaan suurina kasoina altaiden reunavalleilla.
Oltuaan täysin toimiva suolalaitos ja mylly aina vuoden 1964 tulviin asti, Museo del Sale on nyt museo, joka vierailleen kertoo ikivanhasta Trapani-perinteestä tuottaa ja puhdistaa suolaa. Säilyneet välineet ja planssit kertovat miten työ tehtiin ennen nykyaikaisten koneiden läpimurtoa.
Museo on pieni sisältäen vanhoja välineitä kuten Arkhimedeen ruuvin, jolla merivesi siirrettiin altaisiin, kottikärryt, lapioita, rattaat jne. Esillä on runsaasti tietoa italiaksi ja englanniksi mukaan lukien muutama kaunis kuva ja läpileikkaus suolavarastosta, tuulimyllystä ja maisemasta graafisen ulkoasun ollessa Art deco -tyylillä toteutettu. Ottaessaan aikaa tutkia plansseja tai kuunnella paikallista opasta, vierailija saa hyvän kuvan prosessista ennen ja nyt.
Suolamuseo on ravintolan kupeessa ja museoon kuljetaankin ravintolan kautta. Viereinen tuulimylly on myös hieno, mutta se ei kuulu museoon. Käytyään museossa vierailija voi kävellä altailla ja tarkemmin tutkia suolakasoja ja arkisin myös työskentelyä altailla. Suolalaitokset Trapanissa ja Pacecossa on World Wildlife Fundin suojelemia noin 170 lintulajiensa takia, mukaan lukien flamingot, haikarat, kurjet ja harmaahaikarat.

(Vici Ståhlström)

The Italian coast from Marsala to Trapani is characterised by one of the landscapes most peculiar to Sicily: the saltworks. South of Trapani is the old farming town of Paceco. It is characterised by the surrounding salt pans landscape, a man-made wetland, which is one of the oldest in Europe. Large mirrors of saltwater form an irregular and multicolored chessboard, where for centuries the precious substance has been produced. For the production of salt a couple of important natural elements are required: seawater, wind energy, the heat of the sun, and the lack of rain.
At Paceco/Nubia the picturesque Museum of Salt, Museo del Sale, can be found inside an ancient, 300-year old salt warehouse, complete with windmill and overlooking the lagoon. It is in these lagoons, or pans, the sea water is stored until it evaporates as the water is progressively shifted inland into shallower pans. The importance of this local industry has waned since the 19th century, but in places windmills are still used to supply the energy required to pump seawater from one basin to another. In the autumn the harvest of sea salt is shovelled into barrows and stored in great piles on the banks.
A fully working salt pan and mill until the 1964 floods, the Museo del Sale is a museum that informs visitors about the age old Trapani tradition of salt production and refining. Preserved equipment and exhibitions depict how the job was done before the arrival of modern machinery.
The museum is small, housing some old equipment such as an archimedian spiral, with which the sea water was transferred to the pans, barrows, shovels, a cart etc. There is quite a bit of information available in Italian and English including some beautiful illustrations and cross-sections of the salt house, windmill and landscape, which are Art Deco in their graphic style. If you take the time to read the panels or listen to the local guide, you get a good understanding of the process now and in past times. The Museum of Salt is located on the side of a restaurant, and the entrance is actually through the restaurant. The attached wind mill is also nice, but not part of the museum. After having visited the museum, one can take a walk through the salt pans and get a closer view on the heaps of salt, or on working days on the activity. The Saltworks of Trapani and Paceco are protected by the World Wildlife Fund for their role as home to around 170 different bird species, including flamingos, storks, cranes, and herons.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Via Chiusa
Nubia Paceco
I-91027 Trapani

Italia
museodelsale@virgilio.it
www.museodelsale.it

#7. Törefors masugn, Kalix, Sverige

Törefors Bruk i Sverige anlades 1799 av friherre Samuel Gustaf Hermelin. Bruket bestod från början av sågverk, smedja och kvarn. Sedermera tillkom Norrlands största masugn, som också var en av de största i Sverige vid denna tid. Bruket blev härmed en viktig plats vid Bottenviken. En av de första rapporterna om uppförandet av en masugn i Törefors finns att läsa i Norra Bergmästardistriktets bergmästarrelationer från 1873. Bergmästaren Abraham Thysén skriver, att man vid Törefors börjat uppföra en större masugn med en höjd av 17 meter med en intilliggande Westmansk gasrostugn. Anläggningen skulle drivas med vattenkraft och för det ändamålet hade det grävts en 145 meter lång kanal från kvarndammen vid Töreälven ner till platsen för masugnen. År 1874 stod masugnen klar. Den drevs med en turbin. Turbinen drev också flera transportbanor, en för träkol, en för malm och en för slagg. Tackjärnstillverkningen vid masugnen pågick från år 1875 till och med år 1887. Totalt tillverkades 225 840 ton tackjärn, vilket var en enorm mängd på denna tid. Snart blev ändå tillverkningen vid Törefors masugn olönsam. Orsaken var, att den byggdes i en brytningstid, då ny teknik och effektiva transporter var på intågande. Thomasprocessens genombrott innebar, att det i Sverige blev möjligt att börja använda den fosforhaltiga gällivaremalmen vid framställning av stål och med järnväg kunde transporter utföras i en helt annan omfattning än vad som varit möjligt med hjälp av renar och hästar. Idag finns sju byggnader i originalskick från bruket kvar på hembygdsområdet mitt i Töre, men endast en krans av stenblock visar idag var masugnen en gång stått. Därmed är masugnen i Törefors ett exempel på en industrianläggning, som man får en uppfattning om endast ur de dokument, som bevarats i arkiven.

(Vici Ståhlström)

Töreforsin Ruukki Ruotsissa perustettiin 1799 vapaaherra Samuel Gustaf Hermelinin toimesta. Ruukki koostui aluksi sahalaitoksesta, pajasta ja myllystä. Sittemmin lisättiin Norrlannin suurin masuuni, joka oli tähän aikaan myös eräs Ruotsin suurimmista. Sen myötä ruukista tuli tärkeä paikka Pohjanlahdella. Eräs ensimmäisistä raporteista masuunin pystyttämisestä Töreforsiin löytyy Pohjoisen vuorimestaripiirin vuorimestarin kertomuksesta vuodelta 1873. Vuorimestari Abraham Thysén kirjoittaa, että Töreforsissa ollaan ryhdytty pystyttämään suurehkoa masuunia, jolla on korkeutta 17 metriä, sekä sen viereen Westman-tyyppistä kaasupasutusuunia. Laitoksen käyttövoima oli määrä saada vesivoimasta ja tarkoitusta varten oli kaivettu 145 metriä pitkä kanava Töreälvenin myllypadolta masuunin sijaintipaikalle. Vuonna 1874 masuuni oli valmis. Sitä käytti turbiini. Turbiinilta saatiin käyttövoima myös kuljettimille, yksi puuhiilelle, toinen malmille ja kolmas kuonalle. Harkkoraudan valmistus masuunilla oli käynnissä vuodesta 1875 vuoteen 1887. Yhteensä tuotettiin 225 840 tonnia takkirautaa, mikä tähän aikaan oli suunnaton määrä. Pian Töreforsin masuunin tuotannosta tuli kuitenkin kannattamatonta. Syynä oli, että masuuni rakennettiin murroskautena, jolloin uusi teknologia ja tehokkaat kuljetukset tekivät tuloaan. Thomasprosessin läpimurto merkitsi, että Ruotsissa tuli mahdolliseksi käyttää Jällivaaran fosforipitoista malmia teräksen valmistukessa ja rautateitse voitiin kuljetuksia hoitaa aivan eri mittaluokassa kuin mitä oli ollut mahdollista porojen tai hevosten avulla. Tänään ruukista on jäljellä seitsemän alkuperäisessä kunnossa olevaa rakennusta kotiseutualueella Tören keskustassa, mutta ainoastaan kivilohkareiden kehä osoittaa paikan, jossa masuuni kerran sijaitsi. Näin ollen Töreforsin masuuni on esimerkki teollisuuslaitoksesta, josta voi saada käsityksen vain arkistoissa säilyneiden asiakirjojen kautta.

(Vici Ståhlström)

Törefors Works i Sweden was founded in 1799 by Baron Samuel Gustaf Hermelin. At first the works included a sawmill, a forge and a grist mill. A later addition was Norrland's largest blast furnace, which also was one of the largest i Sweden at that time. Thereby the Works became an important site on the coast of the Gulf of Bothnia. One of the first reports regarding the erection of a blast furnace at Törefors can be found in the 1873 mine-inspector's report of the Northern mine-inspector's district. The mine-inspector Abraham Thysén writes that a larger blast furnace with a height of 17 meters and a nearby gas roast furnace of the Westman type were under construction. Hydropower was to be used to run the installation and for this purpose a 145 meter long canal had been dug from the grist mill dam on the river Töreälven to the site of the blast furnace. The furnace was completed in 1874. It was run by a turbine. The turbine also provided the power to severeral conveyors, one for charcoal, one for ore, and one for slag. The production of pig iron at the blast furnace continued from 1875 to 1887. In total 225 840 tonnes of pig iron was produced, which was an enormous amount at this time. Quite soon the production at the blast furnace in Törefors became unprofitable. The reason for this was that the furnace was built during a transition period, when new technologies and efficient transport was about to be introduced. The breakthrough of the Thomas process meant that it in Sweden was possible to start using the phosphorous containing ore of Gällivare in steel production and by rail transport of goods could be carried out on a completely different scale than what had been possible when reindeer or horses were used. Today seven buildings in their original form from the works remains in Töre, but only a ring of rocks shows the place of the former blast furnace. Thus the blast furnace at Törefors is an example of an industrial installation, of which one can get an understanding only based on documents availble in archives.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☺☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Masugnsvägen

SE-95040 Töre
Sverige

http://epubl.ltu.se/1402-1757/2005/35/LTU-LIC-0535-SE.pdf

#6. Besucherbergwerk Hühn, Trusetal, Tyskland

Då tillverkningen av anilinfärger började i mitten av 1800-talet fanns det ett behov av barit, bariumsulfat, som råmaterial. I Trusetal i Tyskland fann man brytbara avlagringar av barit och fluorit och så började gruvdriften år 1900 och den fortsatte till 1990. I utkanten av Trusetal inviterar idag besöksgruvan Hühn sina besökare till en värld centrerad kring mineralerna barit och fluorit. I tillägg till vissa bevis på en tidigare järnbrytning, är det speciellt brytningen av barit och fluorit, som kan beskådas idag. Besökarna förs till fots eller med ett gruvlok och arbetarvagnar in i gruvan. I gruvgångarna ger arbetsmaskiner och annan utrustning en bild av de olika brytningsmetoderna och av gruvarbetarnas fysiskt tunga arbete. Under rutten lär sig deltagarna intressanta detaljer om mineralbrytningens historia och teknologi.
På besökargruvan Hühns område finns också ett litet museum. I den permanenta utställningen kan man beundra de mer än 500 mineraler och stenar, som finns utsällda, men också olika objekt från gruvarbetarnas vardagsliv och deras arbete ovan och under jord kan beses.
Försedda med skyddskläder och hjälm kan besökarna från april till oktober dagligen ta del i guidade turer på tyska längs gruvgångarna i denna nedlagda gruva.

(Vici Ståhlström)

Aniliinivärien valmistuksen alkaessa 1800-luvun puolessa välissä syntyi tarve raaka-aineelle bariitti eli bariumsulfaatille. Saksan Trusetalista löytyi louhittavia bariitti- ja fluoriittikerrostumia ja näin kaivostoiminta alkoi vuonna 1900 ja se jatkui aina vuoteen 1990 asti. Tänään Trusetalin laitamilla vierailukaivos Hühn kutsuu vieraansa bariitti- ja fluoriittimineraaleihin keskittyvään maailmaan. Eräiden aikaisemmasta raudan luohinnasta kertovien todisteiden lisäksi, erityisesti bariitin ja fluoriitin louhinta on tämän päivän kävijöiden nähtävänä. Kaivokseen kävijät viedään jalan tai kaivosveturilla ja työläisvaunulla. Kaivoskäytävissä työkoneet ja muu laitteisto antavat kuvan erilaisista louhintatekniikoista ja kaivosmiesten fyysisesti raskaasta työstä. Reitin varrella osanottajat oppivat mielenkiintoisia yksityiskohtia mineraalien louhinnan historiasta ja teknologiasta.
Vierailukaivos Hühnin alueella on lisäksi pieni museo. Pysyvässä näyttelyssä voidaan ihailla yli 500 esillä olevaa mineraalia ja kiveä, mutta myös erilaisia esineitä kaivosmiehen arkipäivästä ja heidän työstään maan päällä ja sen alla on nähtävänä.
Suojavaatteisiin ja kypäriin sonnustautuneina kävijät voivat huhtikuusta lokakuulle joka päivä ottaa osaa saksankielisille kierroksille tämän lakkautetun kaivoksen käytäviin.

(Vici Ståhlström)

When production of aniline colours began in the middle of the 19th century, there was a need for barite, barium sulphate, as a raw material. In Trusetal in Germany mineable deposits of barite and fluorite were found and so the mining of these minerals began in 1900 and it continued until 1990. On the outskirts of Trusetal the Visitors' Mine Hühn today invites its visitors on a journey into the world of the minerals barite and fluorite. In addition to some testimonies from the earlier time of iron ore mining, in particular the mining of barite and fluorite can be explored today. Visitors are taken on foot or with a mine locomotive and crew wagon into the mine. In the tunnels work equipment and other devices give testimony of various mining methods and of the physically heavy work of the miners. During the route, participants learn interesting details about the history and technology of the mining of minerals.
On the grounds of the Visitors' Mine Hühn there is also a small museum. In the permanent exhibition the visitors can admire more than 500 minerals and rocks, which are on display, but also various objects from the daily life of the miners and their work above and below ground can be seen.
Equipped with a protective jacket and a helmet, visitors can attend guided tours in German along the tunnels of this former mine daily from April to October.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address



Eisensteinstraße 91
D-98596 Trusetal
Deutschland

www.besucherbergwerk-trusetal.de
www.urlaubsland-thueringen.de/hoehlen-bergwerke/besucherbergwerk-huehn.html

#5. Parikkalan meijerimuseo, Parikkala, Finland

Parikkala mejerimuseum i Finland grundades år 1980. Ursprungligen befann sig muséet på holmen Meijerisaari i Särkisalmi, men flyttades år 2004 till hantverkscentralens gårdsområde i Parikkala. I det lilla mejeriets utställningsutrymmen kan man stifta bekantskap med mejerirörelsen i början av 1900-talet. I två rum har man ställt ut föremål, som använts vid framställning av mjölk, grädde och smör. I det större rummet finns bland annat ett ältbord i trä för smörframställning, separatorer och kärnor utställda. I förrådsrummet eller mjölkrummet finns det bl.a. formar, som behövdes vid smörtillverkningen. Det tredje rummet har man inrett till mejerskans kammare. Hon hade sitt eget rum och bl.a. en specifik uppsättning arbetskläder finns nu utställd där. Muséet är öppet på vardagarna under sommaren.

(Vici Ståhlström)

Parikkalan meijerimuseo Suomessa on perustettu vuonna 1980. Alun perin museo sijaitsi Särkisalmen Meijerisaaressa, josta se siirrettiin Parikkalan käsityökeskuksen pihapiiriin vuonna 2004. Pikkumeijerin näyttelytiloissa on mahdollista tutustua meijeritoimintaan 1900-luvun alussa. Kahdessa huoneessa on esillä maidon, kerman ja voin valmistukseen käytettyjä esineitä. Suuremmassa meijerisalissa on esillä muun muassa puinen voipöytä, separaattoreita ja kirnuja. Varastohuoneessa eli maitohuoneessa voi tutustua mm. voin tekoon tarvittaviin muotteihin. Kolmanteen huoneeseen on sisustettu 1900-luvun alun meijerin hoitajan kamari. Meijerskällä oli oma huoneensa ja siinä on nyt esillä mm. hänen työvaatteensa. Museo on auki arkipäivisin käsällä.

(Vici Ståhlström)

The Parikkala Dairy Museum in Finland was founded in 1980. In 2004, the museum was moved from its original site Meijerisaari (dairy island) in Särkisalmi to Parikkala, next to the Local History Museum. In the display rooms of the small dairy, visitors can encounter dairy work as it was performed in the early 20th century. In two of the rooms the displays include objects used for handling milk and making cream and butter. Items exhibited in the dairy hall include a wooden butter table, milk separators and churns. In the store room or the milk room you can see moulds used for making butter. The third room has been furnished to resemble the office of the dairy supervisor in the early 1900s. She had her own room and a strictly specified set of working clothes, also on display here. The museum is open during working days in the summer.

 

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Kirkkokatu 6

FI-59100 Parikkala
Suomi

Suomihttp://www.etelakarjalanmuseot.fi/parikkalan-meijerimuseo-ja-kotiseutumuseo/

#4. Gooderham and Worts Distillery Complex, Toronto, Kanada

Fröet till Kanadas största 1800-tals destillationsbolag såddes år 1837, då en destillationsapparat uppfördes i Toronto för att överföra en sädeskvarns överflödiga spannmål i whisky. Genom att utnyttja ny teknologi och nya kommersiella möjligheter växte Gooderham and Worts stadigt i takt med att Toronto utvecklades som produktionscentrum. I över 150 år fortsatte Toronto-destilleriet producera sprit, men med minskande produktionsmängder. År 1990 stängdes Gooderham and Worts' destilleri och omvandlades sedan till The Distillery District. Numera har wiskyproduktionen i fabriksbyggnaderna ersatts bl.a. av wiskykonsumtion och annan fritidssysselsättning. Med sin stora destillationsbyggnad i sten uppförd år 1859-61 och mälteri, ugnar, lager, verkstäder och kontor i tegel, alla byggda före år 1900, är detta komplex ändå ett utsökt exempel på viktoriansk industriell design vad gäller enhetligheten, kopplingarna till historien och dess estetik. År 1988 utnämndes området till National Historic Site of Canada.

(Yngve Malmén)



Kanadan suurimman 1800-luvun tislaamoyrityksen siemenet kylvettiin vuonna 1837, jolloin Torontossa pystytettiin tislauslaitteisto viljamyllyn ylijäämäviljan muuttamiseksi viskiksi. Hyödyntämällä uutta teknologiaa ja uusia kaupallisia mahdollisuuksia Gooderham and Worts kasvoi tasaisesti peilaten Toronton nousua tuotantopaikkakuntana. Yli 150 vuoden ajan Toronto-tislaamo jatkoi viinan valmistustaan, muutta laskevin tuotantomäärin. Vuonna 1990 Gooderham and Wortsin tislaamo suljettiin ja muutettiin sittemmin The Distillery Districtiksi. Nykyään viskin tuotanto teollisuustiloissa on korvaantunut mm. viskin kulutuksella ja muilla vapaa-ajanviettotavoilla. Isolla, vuosina 1859-61 rakennetulla kivisellä tislaamollaan sekä mallastamollaan, uuneillaan, varastoillaan, pajoillaan ja konttoreillaan, jotka kaikki rakennettiin tiilestä ennen vuotta 1900, tämä kokonaisuus on tästä huolimatta yhä erinomainen esimerkki viktoriaanisen ajan teollisesta muotoilusta yhtenäisyytensä, historiallisten kytkentöjensä sekä estetiikansa kannalta. Vuonna 1988 alueesta tuli National Historic Site of Canada.

(Yngve Malmén)

The seeds of Canada's largest 19th-century distilling firm were sown in 1837, when a still was set up in Toronto to convert surplus grain from an 1832 grist mill into whisky. Exploiting new technologies and commercial opportunities, Gooderham and Worts grew steadily, parallelling Toronto's rise as a manufacturing centre. For over 150 years the distillery continued manufacturing spirits, but production gradually declined. In 1990 the Gooderham and Worts distillery was closed, and was then converted into the Distillery District. Today the whisky production in the industrial buildings has been replaced by whisky consumption and other leasure activities. With the large stone distillery erected in 1859-61 and brick malthouse, kilns, warehouses, shops and offices built before 1900, this complex is still an outstanding example of Victorian industrial design in terms of integrity, historical associations and aestetic qualities. The district was designated a National Historic Site of Canada in 1988.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Toront, ON M5A 3C4
Canada
http://www.thedistillerydistrict.com/

#3. Andrarums alunbruk, Tomelilla, Sverige

Andrarums alunbruk är en tidig alunindustri vid Andrarum i Tomelilla kommun i Sverige. Alunskiffer bröts på platsen och förädlades till alun. Alun, som är ett dubbelsalt av kalium- och aluminiumsulfat, hade flera användningsområden vid färgning, pappers- och läderfabrikation och inom medicinen.
När Andrarums alunbruk som det första alunverket i Norden år 1643 var färdigt att tas i drift, anfölls området av Sverige och bruket raserades. I början av 1650-talet hade alunproduktionen slutligen stabiliserats och börjat ge avkastning. Mellan åren 1725 och 1752 ägdes och drevs bruket av Christina Piper och upplevde då sin storhetstid. Hon byggde upp en omfattande verksamhet, som under 1700-talet var en av de mera betydande industrierna i Sverige. Under 1700-talets mitt producerades där 600 ton alun om året. 300 män, kvinnor och barn var direkt sysselsatta med den tunga och smutsiga brytningen och anrikningen.
Alunskiffern bröts i dagbrott under vintern. Om somrarna brändes skiffern. Rostningen frigjorde svavel och en svavelsyrlig, gulvit rök syntes milsvida i det omgivande landskapet. Ett par veckor senare kunde man sedan ösa den rostade råvaran i stora kar och med vatten laka ur alunmolekylerna. Efter en reningsprocedur fick luten därefter svalna och kristallisera ut. Det kristallina alunet kunde sedan tas tillvara och packas på tunnor. Som biprodukt fick man vitriol och rödfärg.
Produktionen av alun upphörde 1906. Idag är de flesta spåren efter alunbruket i Andrarum försvunna. Man kan emellertid fortfarande med lätthet hitta de stora, röda slaggkullarna på bruksområdet.

(Vici Ståhlström)

Andrarumin alunaruukki on varhainen alunan tuotantolaitos Andrarumissa, Tomelillan kunnassa Ruotsissa. Täällä alunaliusketta louhittiin ja jalostettiin alunaksi. Alunalla, joka on kalium- ja alumiinisulfaatin kaksoissuola, oli useita käyttöalueita värjäyksessä, paperin- ja nahanvalmistuksessa sekä lääketieteessä.
Kun Andrarumin alunaruukki ensimmäisenä alunalaitoksena Pohjoismaissa vuonna 1643 oli valmis käyttöön otettavaksi, Ruotsi hyökkäsi alueelle ja ruukki hajoitettiin. 1650-luvun alussa alunan tuotanto oli vihdoin vakiintunut ja alkanut tuottaa. Vuodesta 1725 vuoteen 1752 ruukin omisti ja sitä johti Christina Piper ja se eli silloin kukoistuskauttaan. Hän rakensi toiminnasta mittavan, sen ollessa 1700-luvulla eräs merkittävimmistä tuotantolaitoksista Ruotsissa. 1700-luvun puolessa välissä siellä tuotettiin 600 tonnia alunaa vuodessa. 300 miestä, naista ja lasta oli suoraan töissä raskaassa ja likaisessa luohinnassa ja rikastuksessa.
Alunaliuske luohittiin avoluohoksissa talvisin. Kesäisin liuske poltettiin. Pasutuksessa vapautui rikkiä ja rikkihappoinen, kellertävä savu näkyi peninkulmien päähän. Parin viikon päästä pasutettu raaka-aine voitiin lapioida isoihin sammioihin ja alunamolekyylit liuottaa veden avulla. Puhdistusoperaation jälkeen liuos sai jäähtyä ja kiteytyä. Kiteinen aluna voitiin sitten ottaa talteen ja pakata tynnyreihin. Sivutuotteina saatiin vitriolia ja punaväriä.
Alunan tuotanto loppui 1906. Tänään useimmat jäljet alunaruukista ovat hävinneet. Isot, punaiset kuonakummut ovat kuitenkin vielä helposti löydettävissä ruukin alueelta.

(Vici Ståhlström)

The Andrarum alumworks is an early production facility in the Swedish municipality of Tomelilla. Alum slate was excavated on site and refined to alum. Alum, which is a double salt of potassium and aluminium sulphate, had several uses within dyeing, produktion of paper and leather, and within medicine.
In 1643, when the alum production at Andrarum as the first alum production facility in the Nordic countries was about to start, the region was invaded by Sweden and the facility was destroyed. In the early 1650s the production of alum finally had stabilised and was generating a profit. Between 1725 and 1752 the site was owned and run by Christina Piper and it had its era of greatness during this time. She developed a sizable business, which during the 18th century was one of the more significant industries in Sweden. In the middle of the 18th century 600 tonnes of alum per annum was produced here. 300 men, women and children were directly occupied in currying out the heavy and dirty excavating and refining work.
The alum slate was excavated in the quarries in the winter time. During the summer the slate was roasted. Sulphur was released during the roasting process and an acidic, yellowish smoke could be seens miles away in the surrounding landscape. After a couple of weeks the roasted raw material could be transferred into big vats and the alum molecules extracted with water. Efter a purification procedure the liqour was allowed to cool down and crystallise. The crystalline alum was then collected and packed into barrels. As byproducts vitriol and red paint was obtained.
The production of alum seased in 1906. Today most traces of the alumworks have disappeared. One can, however, still easily find the huge, red slag piles on site.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☺☺☺☺

Adress – Osoite – Address

SE-273 57 Brösarp
Sverige
http://www.christinehof.nu/?page=page46650cd4578bf

#2. Museu da Água, Lissabon, Portugal

EPAL:s vattenmuséum består av fyra separata enheter. Ett historiskt museum finns inhyst i ångpumpsstationen Barbadinhos, som invigdes i oktober 1880 för att tillfredsställa det ökande behovet av vatten i Lissabon vid denna tid. Dess huvudsakliga utrustning utgjordes av fyra ångpumpar, som monterades av E. W. Windsor från Rouen, Frankrike. Pumparna var oavbrutet i bruk ända till 1928. Muséets permanenta utställning berättar om kampen att uppfylla det allt ökande behovet av friskt vatten i den växande staden Lissabon. Den mest imponerande delen av muséet är ändå ångmaskinsrummet, där de fyra ångmaskinernas skönhet är slående. Vattenmuséet var det första portugisiska muséet, som beviljades Europarådets Museipris. Muséet är öppet från måndag till lördag.

(Yngve Malmén)

EPALin vesimuseo Lissabonissa koostuu neljästä erillisestä yksiköstä. Historiallinen museo sijaitsee Barbadinhosin höyrypumppuasemassa, joka vihittiin käyttöön lokakuussa 1880 tuolloin yhä kasvavan veden tarpeen tyydyttämiseksi Lissabonissa. Sen pääasiallinen laitteisto koostui neljästä E. W. Windsorin (Rouen, Ranska) kokoamasta höyrytoimisesta pumpusta. Pumput olivat yhtäjaksoisesti toiminnassa aina vuoteen 1928 saakka. Museon pysyvä näyttely kertoo taistelusta täyttää yhä kasvava puhtaan veden tarve jatkuvasti kasvavassa Lissabonin kaupungissa. Vaikuttavin osa museota on kuitenkin höyrykonehuone, jossa neljän höyrykoneen kauneus on häkellyttävä. Vesimuseolle myönnettiin ensimmäisenä portugalilaisena museona Euroopan neuvoston Museopalkinto. Museo on avoinna maanantaista lauantaihin.

(Yngve Malmén)

The Water Museum of EPAL in Lisboa comprehends four separate facilities. A historical museum is located in the Barbadinhos Steam Pumping Station, which was inaugurated in October 1880 to satisfy the increasing demand for water in Lisbon at that time. Its main equipment consisted of four steam pumps assembled by E. W. Windsor of Rouen, France. The pumps operated uninterruptedly until 1928. The permanent exhibition of the Museum tells about the struggle to meet the ever increasing demand for fresh water in the growing city of Lisbon. The most impressive part of the museum is, however, the steam machine room were the beauty of the four steam engines is striking. The Water Museum was the first Portuguese museum awarded with the Museum Prize of the Council of Europe. The Museum is open from Monday to Saturday.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺



(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Rua do Alviela, 12

1170-012 Lisboa

Portugal

Tel. +351 21 810 02 15

museu@epal.pt

www.museudaagua.epal.pt

#1. Krudtvaerksmuseet, Frederiksvaerk, Danmark

Krutverket i Frederiksværk, Danmark, var i gång mellan åren 1756 och 1965. Idag är en del av fabriksområdet ett museum över krutframställningen. Originalmaskiner, redskap och andra inventarier från denna tidiga, vattenkraftsdrivna anläggning finns att beskåda i ett antal byggnader uppförda ca 1840 - 1894. Muséet är troligen den bäst bevarade helheten över 1800-talets kruttillverkning i världen. Muséet är öppet tisdag till söndag under sommarmånaderna.

(Vici Ståhlström)

Frederiksværkin ruutitehdas Tanskassa oli käytössä vuosina 1756 - 1965. Tänään osa tehdasalueesta on ruudinvalmistusta esittävänä museona. Alkuperäisiä laitteita, työkaluja ym. tästä varhaisesta, vesivoimalla toimineesta laitoksesta on esillä muutamassa noin vuosina 1840 - 1894 pystyteyissä rakennuksissa. Museo on luultavasti maailman parhaiten säilynyt 1800-luvun ruudinvalmistusta esittelevä kokonaisuus. Museo on auki kesäkuukausina tiistaista sunnuntaihin.

(Yngve Malmén)

The gunpowder works in Frederiksværk, Denmark, was operating between 1756 and 1965. Today a part of the industrial site serves as a gunpowder museum. Original machinery, tools, etc. from this hydropower operated installation are on display in a couple of buildings erected about 1840 - 1894. The museum is probably the best preserved entity showing gunpowder production during the 19th Century in the world. The museum is open from Tuesday to Sunday during the summer months.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☻☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Krudtværksalléen 1

DK-3300 Frederiksværk
Danmark

www.indmus.dk/krudtvaerket.asp