#16. Metallhandwerksmuseum, Steinbach-Hallenberg, Tyskland

Talrika smides- och låsverkstäder brukade prägla livet i den tyska staden Steinbach-Hallenberg. Olika produkter av järn från Steinbach-Hallenberg brukade gå ut i hela världen och var kända för sin kvalitet. Typiska produkter var korkskruvar, spikar, lockjärn och tänger. Den tyska korkskruvsproduktionens vagga låg i denna lilla stad på sydsluttningen av Thüringer Wald.
Metallhantverksmuséet grundades i staden år 1996. Eftersom regionens och dess invånares historia och utveckling var påverkad av gruvdrift, smältverk och bearbetning av råjärn, är detta det dominerande temat i det lokala muséet.
I analogi med muséets profil ligger samlingens fokus på föremål från metallindustrin. Produkter från den lokala småindustrin, som tillverkat produkter av järn, ges mest utrymme. Denna industrigren inkluderar:
- produktion av tänger,
- produktion av korkskruvar,
- spiksmide,
- lockjärnstillverkning,
- produktion av laboratorie- och medicinsk utrustning,
- produktion av filar.
Samlingen med de olika produkterna kompletteras med särskilda produktionsverktyg, maskiner och utrustning, vilka dokumenterar produktionsprocesserna. I samlingen av historiska dokument och trycksaker finns främst företagskataloger, mäster- och gesällcertifikat samt allmänt material från lokala verkstäder och företag.
De till museihelheten hörande originalverkstäderna, en smedja för tillverkning av filar, hästskor och lås samt en korkskruvsverkstad, ger en inblick i produktionsförhållandena under det senaste århundradet. Dessutom har en spiksmedja rekonstruerats. Huvudattraktionen i metallhantverksmuséet är den historiska korkskruvsverkstaden, som flyttades till muséets tomt år 2005.
Låssmeden Ernst Recknagel och museichef Veronika Jung kan båda sägas vara korkskruvsentusiaster. Recknagel förtjänade på sin tid sitt levebröd genom att tillverka dessa små verktyg, medan Jung sedan många år gjort sitt bästa för att bevara kunskapen om denna bransch för eftervärlden.
Ända till 1985 hade den då över 80-årige Ernst Recknagel smitt korkskruvar enligt en tradition från hans förfäder. Veronika Jung insåg att de i Recknagels verkstad hade upptäckt en skatt värd att bevara. Kilovis med sot och smuts måste sopas ut ur verkstaden. Varje verktyg, varje maskin, varje bit papper, varje dokument på kontoret, varje hylla med råmaterial i lagret fotograferades, inventerades, katalogiserades, förpackades och lagrades i en lagerlokal. I maj 2005 rullade hela verkstadsbyggnaden genom gatorna i staden till muséet. Efter en lyckad flytt måste fönstren från farfars fars tid tätas och målas. Nu är alla verktyg och maskiner i rummen tillbaka på den plats där de hade legat i årtionden. Skulle den nu avlidne Ernst Recknagel idag återvända till sin tidigare arbetsplats, så kunde han genast återgå till att tillverka korkskruvar. En utställning över korkskruvsproduktionen och en inblick i historien om Recknagels familj har lagts till.
Recknagels korkskruvsverkstad är förmodligen den enda i sin helhet bevarade i Tyskland. Tillsammans med det tidigare metallhantverksmuséet bildar verkstaden nu en historisk helhet.

(Vici Ståhlström)

Lukuisat taonta- ja lukkopajat olivat leimallisia elämälle saksalaisessa Steinbach-Hallenbergin kaupungissa. Steinbach-Hallenbergistä pienrautatuotteita meni kaikkialle maailmassa ja olivat tunnettuja laadustaan. Tyypillisiä tuotteita olivat korkkiruuvit, naulat, kiharrinraudat ja pihdit. Saksan korkkiruuvivalmistuksen kehto oli tässä pikkukaupungissa Thüringer Waldin etelärinteessä.
Metallikäsityömuseo perustettiin kaupunkiin vuonna 1996. Koska alueen ja sen asukkaiden historiaan ja kehitykseen vaikutti kaivostoiminta, sulatot ja raakaraudan käsittely, tämä on hallitseva teema myös paikallisessa museossa.
Museon profiilin mukaisesti kokoelma keskittyy metalliteollisuuden esineisiin. Tuotteille, joita valmistettiin raudasta paikallisessa pienteollisuudessa, on annettu eniten tilaa. Näitä teollisuudenaloja ovat:
- pihtien tuotanto,
- korkkiruuvien valmistus,
- naulojen taonta,
- kiharrinrautojen valmistus,
- laboratorio-ja lääketieteelliset laitteiden tuotanto
- viilojen tuotanto.
Erilaisten tuotteiden kokoelmaa täydentää tuotantoprosesseja kuuvaavat erityiset tuotannon työkalut, koneet ja laitteet. Historiallisten asiakirjojen ja julkaisujen kokoelma koostuu ensisijaisesti yritysluetteloista, mestari- ja kisällitodistuksista sekä yleistä aineistoa paikallisista pajoista ja yrityksistä.
Museokokonaisuuteen kuuluvat alkuperäiset työpajat, paja viilojen, hevosenkenkien ja lukojen valmista-miseksi sekä korkkiruuvityöpaja, antavat tietoa tuotanto-olosuhteista viime vuosisadalla. Lisäksi on rekonstruoitu naulapaja. Tärkein nähtävyys metallikäsityömuseossa on historiallinen korkkiruuvityöpaja, joka siirrettiin museon tontille vuonna 2005.
Lukkoseppä Ernst Recknagel ja museon kuraattori Veronica Jung voidaan molemmat kutsu korkkiruuvi-intoilijoiksi. Recknagel ansaitsi aikanaan elantonsa valmistamalla näitä pieniä työkaluja, kun taas Jung on vuosia tehnyt parhaansa säilyttääkseen tietoa tästä alasta jälkipolville.
Vuoteen 1985 asti silloin yli 80-vuotias Ernst Recknagel oli takonut korkkiruuveja esivanhempiensa perinteen mukaisesti. Veronika Jung huomasi, että he Recknagelin työpajassa olivat löytäneensä säilyttämisen arvoisen arteen. Useita kiloja nokea ja likaa oli pyyhkäistävä pois työpajasta. Jokainen työkalu, jokainen kone, jokainen pala paperia, jokainen asiakirja toimistossa, kaikki varaston hyllyillä olleet raaka-aineet valokuvattiin, inventoitiin, luetteloitiin, pakattiin ja varastoitiin. Toukokuussa 2005 koko verstasrakennus siirrettiin kaupungin kaduilla museoon. Onnistuneen siirron jälkeen isoisän isän aikaiset ikkunat oli tiivistettävä ja maalattava. Nyt kaikki työkalut ja koneet ovat huoneissa samoilla paikoilla, joilla ne olivat maanneet vuosikymmeniä. Jos nyt  edeesmennyt Ernst Recknagel tänään palaisi vanhalle työpaikalleen, hän voisi heti ryhtyä korkkiruuvien tekoon. Korkkiruuvien tuotannosta kertova ja tietoa Recknagelin perheen historiasta antava näyttely on lisätty.
Recknagelin korkkiruuvityöpaja on luultavasti ainoa täysin säilynyt Saksassa. Yhdessä aiemman metallikäsityömuseon kanssa työpaja muodostaa nyt historiallisen kokonaisuuden.

(Vici Ståhlström)

Numerous forging and locksmiths' workshops used to characterise life in the German town of Steinbach-Hallenberg. Various products made of iron used to be sent from Steinbach-Hallenberg all over the world and were known for their quality. Typical products were cork screws, nails, curling irons and pliers. The cradle of German corkscrew production lay in this small town on the southern slope of the Thuringian Forest.
The Metal Crafts Museum was founded in the town in 1996. Since the history and development of the region and its inhabitants was influenced by mining, smelting and processing of pig iron, this is also the dominant theme in the local museum.
In analogy with the museum's profile, is the focus of the collection on objects from the metal industry. Products from the local small industry, which manufactured products of iron, are given the most space. This branch of industry includes:
- production of pliers,
- production of cork screws,
- spike forging,
- curling iron manufacturing,
- production of laboratory and medical equipment,
- production of files.
The collection of the various products is complemented by specific production tools, machinery and equipment, which are documenting the production processes. The collection of historical documents and publications primarily consists of business directories, Masters' and journeymen's certificates and general documents from local workshops and businesses.
The original workshops of the museum, a workshop for the manufacture of files, horseshoes and locks and a corkscrew workshop, provides an insight into the ways of production during the last century. Furthermore, a workshop for the production of nails has been reconstructed. The main attraction of The Metal Crafts Museum is the historic corkscrew workshop, which was moved to the museum grounds in 2005.
Locksmith Ernst Recknagel and museum director Veronika Jung can both be described as corkscrew enthusiasts. In his time Recknagel erned his living by manufacturing these small tools, while Jung for many years has done her best to preserve the knowledge of this industry for the posterity.
Until 1985 the at that time over 80-year-old Ernst Recknagel had manufactured corkscrews based on a tradition from his ancestors. Veronika Jung realised that in Recknagel's workshop they had discovered a treasure worth preserving. Kilos of soot and dirt had to be swept out of the workshop. Every tool, every machine, every piece of paper, every document in the office, each shelf with raw materials in the warehouse were photographed, inventoried, cataloged, packaged and stored in a warehouse. In May 2005, the entire workshop building was moved through the streets of the town to the museum. After the successful relocation windows from great-grandfather's time had to be sealed and painted. Now all the tools and machines are back in the rooms in the places, where they had lain for decades. Would the late Ernst Recknagel today return to his previous workplace, he could immediately return to making corkscrews. An exhibition of corkscrew production and an insight into the history of Recknagel's family has been added.
Recknagel's corkscrew workshop is probably the only entirely preserved one in Germany. Together with the previous metal crafts museum the workshop now forms a historical whole.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Metallhandwerksmuseum
Hauptstraße 45
D-98587 Steinbach-Hallenberg
www.metallhandwerksmuseum.de

#15. Fábrica de Chá Gorreana, Maia, Portugal

På den portugisiska ön São Miguel har Fábrica de Chá Gorreana, Tefabriken Gorreana, varit i drift utan uppehåll sedan 1883 och bevarat ursprungliga orientaliska traditioner och kvaliteter genom fem generationer av familjen. Ett besök på teplantagen är intressant, eftersom den är den sista kvarvarande i Europa. Bortsett från detta är fabriken också ett museum, för den använder fortsättningsvis maskiner med anor från 1800-talet och från början av 1900-talet. I museet kan man se de maskiner och rum, som är i användning vid teproduktionen. Efter museirundan i fabriken hamnar man i ett rum, där kvinnor sitter runt ett bord och packar te i lådor.
Klimatet på Azorerna hjälper teplantan - Camellia sinensis - eftersom det ger det vatten den behöver. Nederbörden är väl fördelad över hela året. Teet behöver minst 30 millimeter vatten per månad. Lyckligtvis finns det ingen frost på Azorerna, som bränner bladen, och solen är inte alltför intensiv, det finns alltid en del moln. Dessutom ger den sura lerjorden upphov till ett mycket doftande te med en behaglig eftersmak. Gorreanas te uppskattas också för att det är en miljövänlig produkt, fri från bekämpningsmedel, herbicider och fungicider. Fábrica de Chá Gorreana producerar de svarta tesorterna Orange Pekoe, Broken Leaf och Pekoe samt Hysson grönt te. Platagen producerar för närvarande cirka 33 ton per år (med en kapacitet för 40 ton). Den största delen är avsedd för den azoriska marknaden medan resten exporteras till kontinentala Portugal, Tyskland, USA, Kanada, och Österrike.
Även om samma planta ger alla teblad, dikterar de olika processerna och behandlingarna vilken typ av te som erhålls. Skillnaden mellan svart och grönt te är, att man vid framställning av svart te låter bladen jäsa. Typiskt är, att teet i Gorreana kommer från skottens tre första blad. Bladen uppvärms med ånga och rullas sedan i fem till sex minuter, så att en del celler bryts sönder. Därigenom utsätts cellsaft och enzymer för luftens syre och en oxidation inträder. Därefter går bladen till en tork, där de halvtorkas. De återvände sedan till rullmaskinen, där de stannar i tio minuter, innan de igen förs till torken. Därefter rullas de för en tredje gång i rullmaskinen i ungefär femton minuter. Efter denna process torkas bladen till sin slutgiltiga fukthalt.
Man kan också smaka de olika tesorterna i ett litet café/butik, där man också kan köpa de teer, som fabriken producerar. Det finns också en film om teproduktionen. Den intressanta filmen visar platsens historia och alla stadier från skörd till färdig produkt.
Fábrica de Chá Gorreana är, utan tvekan, ett familjeföretag, eftersom alla familjemedlemar är inblandade. På helgerna, till exempel, fördelas mottagningen av besökarna på dem alla.

(Vici Ståhlström)

Portugalin São Miguelin saarella Fábrica de Chá Gorreana, Gorreanan teetehdas, on ollut keskeytyksettä toiminnassa vuodesta 1883 alkaen, säilyttäen alkuperäiset itämaiset perinteet ja ominaisuudet perheessä viiden sukupolven ajan. Vierailu teplantaasilla on mielenkiintoinen, koska se on viimeinen Euroopassa. Tämän lisäksi tehdas on myös museo, sillä siinä käytetään edelleen koneita 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Museossa näkee käytössä olevia koneita ja huoneita, joissa teen tuotanto tapahtuu. Museokierroksen jälkeen tehtaalla päätyy huoneeseen, jossa naiset istuvat pöydän ympärillä pakkaamassa teetä laatikkoihin.
Azorien ilmasto auttaa teekasvia - Camellia sinensis - koska se antaa pensaan tarvitseman veden. Sademäärä on hyvin jakautunut ympäri vuoden. Teepensas tarvitsee vähintään 30 millimetriä vettä kuukaudessa. Onneksi Azoreilla ei ole pakkasta polttamassa lehtiä ja aurinkokaan ei ole liian voimakas, pilviä on aina. Lisäksi hapan savimaa saa aikaiseksi erittäin tuoksuvaa teetä ja miellyttävän jälkimaun. Gorreanan tee on lisäksi arvostettu ympäristöystävällisenä tuotteena ilman rikkakasvien ja sienitautien torjunta-aineita. Fábrica de Chá Gorreana tuottaa mustan teen laadut Orange Pekoe, Broken Leaf ja Pekoe, sekä vihreä tee HYsson. Plantaasi tuottaa tällä hetkellä noin 33 tonnia vuodessa (kapasiteetin ollessa 40 tonnia). Suurin osa on tarkoitettu Azorien markkinoille, loput viedään Manner-Portugaliin, Saksaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Itävaltaan.
Vaikka sama kasvi tuottaa kaikki teelehdet, erilaiset ​​prosessit ja käsittelyt sanelevat millaista teetä saadaan. Ero mustan ja vihreän teen välillä on, että mustaa teetä tuotettaessa lehdet annetaan käydä. Tyypillisesti Gorreanassa tuotettu tee tulee versojen kolmesta ensimmäisestä lehdestä. Lehdet kuumennetaan höyryllä ja rullataan viiden kuuden minuutin ajan, jolloin osa soluista rikkoutuvat. Tämä altistaa solunesteen ja entsyymit hapelle ja hapettuminen alkaa. Tämän jälkeen lehdet menevät kuivaimeen, jossa ne kuivataan osittain. Ne palautetaan sitten rullauskoneeseen, jossa ne pysyvät kymmenen minuuttia, ennen kuin palaavat taas kuivuriin. Seuraavaksi ne rullataan kolmannen kerran noin viidentoista minuutin ajan. Tämän prosessin jälkeen lehdet kuivataan lopulliseen pitoisuuteensa.
Voi myös maistella eri teelaatuja pienessä kahvilassa/myymälässä, josta tuotettua teetä voi ostaa. On myös elokuva teen tuotannosta. Tämä mielenkiintoinen elokuva näyttää paikan historian ja kaikki vaiheet korjuusta lopputuotteeseen asti.
Fábrica de Chá Gorreana on epäilemättä perheyritys, koska kaikki perheenjäsenet ovat mukana. Viikonloppuisin esimerkiksi vierailijoiden vastaanotto jaetaan kaikkien kesken.

(Yngve Malmén)

On the Portugese island of São Miguel Fábrica de Chá Gorreana, the Gorreana Tea Factory, has been in operation, without interuption, since 1883, preserving the original Oriental traditions and qualities through five generations of the family. A visit to the tea plantation is interesting, since it is the last remaining one in Europe. Apart from this, the factory is also a museum, as it continues to apply machinery dating back to the 19th century and to the beginning of the 20th century. In the museum you can see the machines used and the rooms where the tea production is carried out. After the museum round at the factory you end up in a room, where women sit around a table and pack tea into boxes.
The climate of the Azores helps the tea plant - Camellia Sinensis - because it gives the water it needs. The rainfall is well distributed throughout the year. The tea bush needs at least 30 millimeters of water per month. Fortunately there is no frost in the Azores burning the leaves and the sun is not too intense, there are always clouds. In addition, the acidic clay soil gives rise to a very fragrant tea with a pleasant aftertaste. Tea Gorreana is also appreciated for being an environmentally friendly product, free of pesticides, herbicides and fungicides. Fábrica de Chá Gorreana produces the black tea varieties Orange Pekoe, Broken Leaf and Pekoe and the Hysson green tea. The platation presently produces about 33 tons per year (with a capacity for 40 tons). The largest portion is destined for the Azorean market with the remaining exported to continental Portugal, Germany, USA, Canada, and Austria.
Although the same plant provides all the tea leaves, the various processes and treatments dictate what type of tea is obtained. The difference between black and green tea is that in the production of black tea the leaves are allowed to ferment. Typically the tea produced in Gorreana comes from the first three leaves of the shoots. The leaves are heated with steam and then rolled for five to six minutes, so that some cells are broken. This exposes the cell juice and enzymes to oxygen and an oxidation occurs. After that the leaves go to the dryer, where they are semi-dried. They are then returned to the winder, where they stay for ten minutes, before returning back to the drier. Next, the leaves are rolled a third time, now for about fifteen minutes. After this process, the leaves are dried to their final dryness.
You can taste the different teas in a small cafe/shop, where you also can buy the teas produced in the factory. There is also a film about the tea production. The interesting film shows the history of the site and all stages from harvesting to the finished product.
Fábrica de Chá Gorreana is, undoubtedly, a family business, because all family members are involved. On the week-ends, for instance, the reception of visitors is shared by all.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Yngve Malmén)

Adress - Osoite - Address

Plantação Chá Gorreana
P-9625 305 Maia, Portugal
www.gorreana.org

#14. Gunnarps tegelbruk, Höör, Sverige

Gunnarps Tegelbruk i Tjörnarp, Sverige, drevs ursprungligen som ett mindre gårdsbruk tillhörande Gunnarpsgården. Tegeltillverkningen i Gunnarp kan i skrifterna spåras tillbaka till mitten av 1800-talet.
År 1898 byggde John Olander en stor rektangulär ringugn med 18 stycken brännkammare och tegelklädda valvgångar. Varje kammare hade en port mot utsidan av ugnen. Ovanpå ugnen fanns ca 300 bränsleluckor. Tegelbruket var under 1900-talets första hälft byns största företag med 35–40 anställda. För de flesta anställda var det ett hårt arbete. Mycket gjordes för hand med muskelkraft. Som mest producerades här 2,5 miljoner tegel per år. Leran hämtades från lergravar norr om Tjörnarpssjön. John Olander ägde och drev bruket med mycket fast hand ända tills 1953, då det såldes. Men det drevs vidare ytterligare några år.
Leran förvarades först i en av två torklador en bit från bruket, för att sedan ”blandas in” för justering av fukthalten. Råmaterialet bearbetades därefter med valsar och pressades till råsten.
Mitt i tegelbruksområdet stod huvudbyggnaden, som inrymde ringugnen. Ovanför den torkades den nypressade stenen. Bruket hade dessutom en stor torklada i tre våningar, en lite mindre i två våningar och dessutom en byggnad med ”rustningar” från tiden kring sekelskiftet. I dessa byggnader torkades nypressad sten på samma sätt som i huvudbyggnaden. På vardera sida om ugnen fanns det en hiss, som användes till att transportera den torkade råstenen ner till ugnen.
Bränslet till ugnen och ångpannan, dvs. stenkol eller ibland torv, förvarades i ”Kolaladan”, som låg invid järnvägen. En ”kolarullare” körde stenkolen eller torven till ugnen via ”Kolabryggan”. Ångpannan, ångmaskinen, likströmsgeneratorn och smedjan var inrymda i en gemensam byggnad. Byggnaden hade en 37,5 meter hög skorsten. Kraften från ångmaskinen fördelades med hjälp av en transmission till fabrikens olika maskiner. En av dessa maskiner var ”Brockan”, som bearbetade leran före valsarna och pressen.
Efter en förödande eldsvåda år 1958 lades bruket ned. Själva brännugnen i gråsten blev kvar, men träbyggnaderna brann ner. Skorstenen, som också klarat branden, revs året därpå. Efter branden användes ugnen en tid som hönseri och potatiskällare, men lämnades sedan att förfalla i 35 år. Träd och buskar slog rot ovanpå ugnen och växte sig stora.
År 1985 kom ugnen med i Länsstyrelsens kulturminnesvårdsprogram och i Höörs kommuns bevaringsplan. Samma år förvärvade kommunen ugnen genom markbyte. Åren 1993–94 restaurerades ugnen och försågs med en ny taköverbyggnad.
Ringugnen är öppen året runt, alla dagar.

(Vici Ståhlström)

Gunnarpin tiilitehdas Tjörnarpissa, Ruotsissa, oli alun perin pieni yksikkö, joka uului Gunnarpsgården-tilaan. Tiilien tuotanto Gunnarpissa voidaan asiakirjoissa jäljittää 1800-luvun puoliväliin asti.
Vuonna 1898 John Olander rakensi suuren suorakulmaisen kehäuunin, jossa oli 18 polttokammiota ja tiilellä verhoiltuja holvikäytäviä. Kullekin kammiolle oli ovi uunin ulkopuolelta. Uunin päällä oli noin 300 polttoaineluukkua.
Tiilitehdas oli 1900-luvun alkupuolella 35-40 työntekijällään kylän suurin yritys. Useimmille palkansaajalle tämä oli kovaa työtä. Paljon tehtiin käsin pelkällä lihasvoimalla. Enimmilllään tuotettiin 2.5 miljoonaa tiiltä vuodessa. Savi tuotiin savikuopista Tjörnarssjön-järven pohjoispuolelta. John Olander omisti ja johti tehdasta erittäin vahvalla kädellä vuoteen 1953, jolloin se myytiin. Mutta sen toimintaa jatkettiin vielä muutaman vuoden.
Savi varastoitiin ensin toisessa kahdesta kuivausladosta pienen matkan päässä tehtaasta ja "sekoitettiin" sitten kosteuspitoisuuden säätämiseksi. Raakakivi käsiteltiin sitten telojen avulla ja puristettiin raakakiviksi.
Aivan tiilitehdasalueen keskellä oli päärakennus, jonka sisällä oli kehäuuni. Sen yläpuolella kuivattiin vastapuristetut kivet. Tehtaalla oli myös suuri kuivauslato kolmella tasolla, hieman pienempi kahdessa kerroksessa sekä lisäksi rakennus, jossa oli "varusteita" vuosisadan vaihteen ajalta. Näissä rakennuksissa kuivattiin vastapuristetut tiilet samalla tavalla kuin päärakennuksessa. Kummallakin puolella uunia oli hissi, jota käytettiin kuljettamaan kuivattu raakakivi alas uuniin.
Polttoaine uuniin ja höyrykattilaan, eli hiili tai joskus turve, varastoitiin rautatien viereisessä "Hiililadossa". "Hiilen pyörittäjä" ajoi hiiltä tai turvetta uuniin "Hiilisiltaa" pitkin. Höyrykattila, höyrykone, tasavirtageneraattori ja takomo sijaitsivat kaikki samassa rakennuksessa. Rakennuseen liittyi 37,5 metriä korkea savupiippu. Höyrykoneen tuottama voima jaettiin välityksen avulla tehtaan eri koneille. Yksi näistä koneista oli "Brockan", joka työsti savea ennen valsseja ja puristinta.
Tuhoisa tulipalon jälkeen vuonna 1958 tehdas suljettiin. Graniittinen uuni jäi, mutta puurakennukset paloivat. Savupiippu, joka myös säilyi tulipalossa, purettiin seuraavana vuonna. Palon jälkeen uuni käytettiin jonkin aikaa kanalana ja perunakellarina, mutta sai sitten rappeutua 35 vuotta. Puut ja pensaat juurtuivat uunin päällä ja kasvoivat suuriksi.
Vuonna 1985 uuni pääsi mukaan Lääninhallituksen kultturiperinnön suojeluohjelmaan ja Höörin kunnan suojelusuunnitelmaan. Samana vuonna kunta osti uunin maata vaihtamalla. Vuodet 1993-94 uuni kunnostettiin ja varustettiin uudella kattorakennelmalla.
Kehäuuni on avoinna ympäri vuoden, joka päivä. 

(Vici Ståhlström)

Gunnarp Brickworks in Tjörnarp, Sweden, was originally a small unit belonging to the farm Gunnarpsgården. Brick manufacturing at Gunnarp can in the documents be traced back to the mid 1800s.
In 1898 John Olander built a large rectangular ring kiln with 18 combustion chambers and tiled archways. Each chamber had a door to the outside of the kiln. On top of the kiln there were about 300 fuel doors.
The Brickworks was during the first half of the 20th century the village's largest enterprise with 35-40 employees. For most employees it was hard work. Much was made by hand with muscle power. Up to 2.5 million bricks per year were produced here. The clay was brought from clay pits north of lake Tjörnarpssjön. John Olander owned and ran the mill with a very firm hand until 1953, when it was sold. But it was run for another few years.
The clay was stored first in one of two drying sheds a short distance from the works, and then "blended" to adjust the moisture content. The crude material was then processed with rolls and compressed to raw bricks.
Right in the middle of the Brickworks was the main building, which housed the ring kiln. Above it the newly pressed bricks were dried. The works also had a large drying barn with three levels, a smaller one with two floors and also a building with "armor" from the period around the turn of the century. In these buildings freshly pressed stones were dried in the same way as in the main building. On either side of the oven there was an elevator, which was used to transport the dried raw bricks down to the kiln.
The fuel for the kiln and the boiler, ie. coal or sometimes peat, was stored in the "Coal barn" next to the railway. A "Coal Roller" transferred the coal or peat to the furnace via the "Coal Bridge." The steam boiler, steam engine, direct current generator and the forge were all housed in a common building. The building had a 37.5 meter high chimney. The power from the steam engine was partitioned by means of a transmission to the various machines in the mill. One of these machines was "Brockan", which worked the clay before the rolls and the press.
After a devastating fire in 1958 the works was closed. The kiln in granite remained, but the wooden buildings burned down. The chimney, which also passed the fire, was demolished the following year. After the fire, the oven was used for some time as a poultry farm and as a potato cellar, but was then left to dilapidate for 35 years. Trees and shrubs took root on top of the kiln and grew large.
In 1985 the kiln became part of the historic preservation programme of the County Administrative Board and of the preservation plan of the municipality of Höör. That same year, the municipality acquired the kiln through exchange of land. In 1993-94 the kiln was restored and fitted with a new roof.
The ring kiln is open year-round, every day.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Tegelbruksvägen 606

S-240 40 Tjörnarp
http://www.hoor.se/sv/SeGora/Kulturmiljoer-och-museer/Museer/Ringugnen-i-Tjornarp/

#13. Leineperin ruukki, Ulfsby, Finland

Den nu till Ulfsby stad hörande byn Leineberg (fin. Leineperi) är en av de bäst bevarade kulturhistoriska bruksbyarna i Finland. Byn består i huvudsak av före detta industriella produktionsbyggnader, som bildar bruksområdets täta kärna.
Leneperi eller Fredriksfors Bruk grundades år 1771 av major Berndt Johan Hastfehr. Hans tanke var att förädla tack- eller råjärn, som skulle hämtas från Sverige, till ett antal olika användningsändamål. Detta möjliggjordes av kraften från forsen i ån och av den lokala träkolsproduktionen. Bruket hade två separata hammarsmedjor, i vilka man smidde bultar, spikar, spadar, hästskor och lior. År 1787 lät Fredriksfors' dåvarande ägare Jonas Beckman på bruket uppföra en masugn, i vilken man började smälta inhemsk järnmalm.
I början av 1800-talet bestod bruket utöver masugnen av en hammarsmedja och en manufaktursmedja med sina mångtaliga ässjor och hamrar, av anläggningar för behandling av malm och slagg, av ett stort kolhus, samt av tiotals bostads- och lantgårdsbyggnader. Som producent av manufakturjärn var Fredriksfors ett av de största i Finland. År 1818 kom järnbruket i finska statens ägo. För prov med finska bergsmalmer färdigställdes Vid bruket en ny masugn år 1826.
År 1858 köptes Fredriksfors av K. J. Lönegren, under vars tid som ägare Fredriksfors' uppgångperiod började. Lönegren avstod från bruket år 1870. Antti (Anders) Ahlström köpte bruket år 1877, förnyade produktionen och ändrade knipphammarsmedjan till vattensåg. Masugnens versamhet tystnade i februari 1891 och sågens år 1892. Slutgiltigt gick den industriella verksamheten vid Fredriksfors till sin ända år 1902.
Fredriksfors' eller Leinebergs bruksmiljö är ett som en enhet bevarat område omfattande nästan alla för finska järnbruk typiska byggnader och konstruktioner. De viktigaste kvarvarande byggnaderna är masugnen och den till såg omändrade stångjärnssmedjan samt bruksgården och förrådsbyggnaderna. Fredriksfors' masugn är en av fyra i Finland som hela bevarade masugnar och den enda representanten för sin masugnstyp. Den nedre delen av mulltimmerhyttan är byggd 1826 och den har höjts 1861. Brukets centrala byggnader restaurerades på 1990-talet och Fredriksfors bruk är nu en av Museiverket klassificerad nationellt värdefull kulturmiljö.
Med Fredriksfors bruk kan man stifta bekantskp året runt. Smidda produkter görs också idag i smedjan. Smedernas gamla stugor tjänar som arbetsrum för handarbetare och artister, arbetarnas gamla begeri från 1850-talet fungerar som café och mjölkvarnen är ibland öppen för besökare.

(Yngve Malmén)

Nykyisin Ulvilan kaupunkiin kuuluva Leineperin kylä on yksi parhaiten säilyneistä kulttuurihistoriallisista ruukkikylistä Suomessa. Kylä muodostuu pääasiassa entisistä teollisista tuotantorakennuksista, jotka muodostavat tiiviin ruukkialueen ytimen.
Leineperin eli Fredriksforsin Ruukin perusti vuonna 1771 majuri Berndt Johan Hastfehr. Hänen ajatuksenaan oli jalostaa Ruotsista tuotua takki- eli raakarautaa mitä moninaisimpiin käyttötarkoituksiin. Tämän mahdollistivat joen koskivoima ja paikallinen puuhiilen tuotanto. Ruukilla oli kaksi erillistä vasarapajaa, joissa taottiin pultteja, nauloja, lapioita, hevosenkenkiä ja viikatteita. Vuonna 1787 Leineperin silloinen omistaja Jonas Beckman valmistutti ruukille masuunin, jossa alettiin sulattaa kotimaista rautamalmia.
1800-luvun alussa ruukkiin kuului masuunin lisäksi vasarapaja ja manufaktuuripaja lukuisine ahjoineen ja vasaroineen, malmin ja kuonan käsittelylaitokset, suuri hiilihuone sekä kymmenet asuin- ja maatalousrakennukset. Manufaktuuriraudan tuottajana Leineperi kuului Suomen suurimpiin. Vuonna 1818 rautaruukki siirtyi Suomen valtion omistukseen. Ruukille valmistui suomalaisten vuorimalmien kokeilua varten uusi masuuni vuonna 1826.
Vuonna 1858 Leineperin osti K. J. Lönegren, jonka omistajuuskaudella alkoi Leineperin nousukausi. Lönegren luopui ruukista vuonna 1870. Antti Ahlström osti ruukin vuonna 1877, uudisti tuotannon ja muutti nippuvasarapajan vesisahaksi. Masuunin toiminta hiljeni helmikuussa 1891 ja sahan vuonna 1892. Lopullisesti teollinen toiminta Leineperissä päättyi vuonna 1902.
Leineperin eli Fredriksforsin ruukinmiljöö on yhtenäisenä säilynyt alue, johon sisältyvät lähes kaikki suomalaisille rautaruukeille tyypilliset rakennukset ja rakenteet. Tärkeimmät jäljellä olevat rakennukset ovat masuuni ja sahaksi muutettu kankirautavasarapaja sekä ruukinkartano ja varastorakennukset. Leineperin masuuni on yksi neljästä Suomessa ehjänä säilyneestä masuunista ja se on masuunityyppinsä ainoa edustaja. Multahirsirakenteisen masuunin alaosa on rakennettu 1826 ja sitä on korotettu 1861. Ruukin ydinalueen rakennukset restauroitiin 1990-luvulla ja Leineperin ruukki on nyt Museoviraston luokittelema Valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö.
Leineperin ruukkiin voi tutustua ympäri vuoden. Sepän tekemiä tuotteita tehdän tänäkin päivänä pajassa. Seppien vanhat mökit toimivat käsityöläisten ja taiteilijoiden työhuoneina, työläisten leipomo 1850-luvulta toimii kahviona ja jauhomylly on toisinaan auki vierailijoille.

(Vici Ståhlström)

Currently part of the town of Ulvila, the village of Leineperi is one of the best preserved industrial villages of cultural value in Finland. The village mainly consists of former industrial produktion buildings, which are forming the core of the works area.
The works of Leineperi, also known as Fredriksfors, were founded in 1771 by Major Berndt Johan Hastfehr. His idea was to refine pig iron brought in from Sweden for a vast variety of uses. This was made possible by the power of the rapids and by the local production of charcoal. The ironworks had two separate forges in which they forged bolts, nails, spades, horseshoes and scythes. In 1787 the owner of Fredriksfors at the time, Jonas Beckman, had a blast furnace built at the mill, in which melting of domestic iron ore was begun.
In the early 1800s the mill consisted in addition to the blast furnace of the two forge buildings with their numerous forges and hammers, of facilities for the treatment of ore and slag, of a large coal storge, and of dozens of residential and farm buildings. As a producer of manufactured iron, Leineperi was one of the largest in Finland. In 1818 the ironworks came under the ownership of the Finnish state. In order to test Finnish rock ores, a new blast furnace was completed at the mill in 1826.
In 1858 Leineperi was bought by K. J. Lönegren, under whose ownership the upswing period of Leineperi began. Lönegren renounced the ironworks in 1870. Antti (Anders) Ahlström bought the works in 1877, renewed the production, and turned the bar-iron forge into a hydropowered sawmill. The activities at the blast furnace stopped in February 1891, and at the saw mill in 1892. All industrial activities at Leineperi were ended in 1902.
The industrial environment at Leineperi is preserved as a uniform area, which includes almost all buildings and structures typical of Finnish ironworks. The main remaining buildings are the blast furnace and the bar-iron forge, which was transformed into a sawmill, as well as the mansion and warehouses. The blast furnace at Leineperi is one of four Finnish blast furnaces that are still standing and the sole representative of its type. The bottom part of the hut was built in 1826 and the furnace has been raised in 1861. The main buildings of the ironworks were restored in the 1990s and the works at Leineperi are now by Finland's National Board of Antiquities classified as one of the nationally valuable cultural environments.
The works at Leineperi can be visited all year round. Blacksmithing products are made in the forge also today. The smiths' old cottages serve as workshops of craftspeople and artists, a workers bakery from the 1850s serves as a cafe and a flour mill is occationally open for visitors.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

FI-29320 Leineperi
www.leineperinruukki.fi