#27. Rosenlew-museo, Björneborg, Finland

Oy Rosenlew Ab var ett år 1853 i Björneborg grundat diversifierat familjeföretag. Björneborgaren Fredrik Wilhelm Rosenlew grundade utgående från sin faders handelshus tillsammans med handlaren J. G. Holmberg och sin bror Carl Rosenlew företaget W. Rosenlew & Co med verksamhetsområdena parti- och minuthandel, sågindustri och rederiverksamhet. År 1862 drog sig handlanden Holmberg ur företaget så, att bröderna Rosenlew kvarblev som företagets ägare. I början av 1900-talet var W. Rosenlew & Co redan med finska mått mätt ett storföretag. Således ändrades bolagsformen 1907 till aktiebolag. Dess huvudkontor var i Björneborg, vilket också var det år 1892 avlidne kommerserådet Wilhelm Rosenlews önskan. Åren 1935 - 1939 före andra världskrigets utbrott var ekonomiskt sett framgångsrika år. Företaget var i slutet av 1930-talet till sin omsättning det åttonde största i Finland. Företaget utvecklades till ett diversifierat, till sin energiförsörjning självförsörjande och till sin produktionskedja effektivt företag, vars sysselsättande inverkan i Björneborg och dess närområden var mycket betydande.

Oy W. Rosenlew Ab verkade under sin historia (1853 - 1987) inom såg-, förpacknings-, metall- och den kemiska skogsindustrin. Rosenlews produkter blev kända över hela världen. Företagets metallindustri tillverkade bl.a. hushållsmaskiner och skördetröskor. Förpackningsindustrins mest kända produkter var pappers- och plastsäckarna. Rauma-Repola köpte företagets aktiestock år 1987, varefter en del av företagets affärsverksamhet har sålts och en del har lagts ner. Björneborgs pappersbruk övergick i Yhtyneet Paperitehtaat -koncernens ägo. Affärsverksamheten med skördetröskorna såldes år 1991 till Sampo-Rosenlew Oy och förpackningsindustrin år 2001 till tyskägda Rosenlew-RKW. Samma år gick Rosenlews hushållsmaskiner till Elektrolux.

Intill det traditionsrika Aittaluoto-industriområdet och ett kort promenadavstånd från Björneborgs centrum hittas ett museum, som har överraskat många av sina besökare med sin intressanta och högklassiga utställning. Museibyggnaden är ett på 1860-talet byggt före detta sädesmagasin. Muséet har ursprungligen varit Rosenlew-bolagets egna, privata museum, till vilket i allmänhet endast bolagets gäster hade tillträde. Efter en del förbättringar och renoveringar öppnades muséet för allmänheten i december 2006. Ännu nu, då Rosenlew-muséet är öppet för alla och en del av Satakunda Museum, är det på grund av sitt läge en aningen undangömd pärla för alla, som är intresserade av Rosenlew-bolaget och dess produkters historia. Dessförutom speglar Rosenlew-muséet Björneborgs och Finlands industrihistoria samt förevisar teknikens och industrins olika sidor i sina temporära utställningar. Till muséets samlingar hör idag ca 5500 föremål samt arkivmaterial och fotografier, som på sätt eller annat härrör sig till företagets historia. I samlingarna finns föremål från en av företaget tillverkad skördetröska till av Timo sarpaneva designade grytor och pannor samt från jästpaket till en köttkvarn. I utställningen kan man också beskåda Pori Matti -värmeugnar, som var Björneborgs verksatads bäst kända produkter.

(Yngve Malmén)

Oy W. Rosenlew Ab oli vuonna 1853 Porissa perustettu monialainen perheyritys. Porilainen Fredrik Wilhelm Rosenlew perusti isänsä kauppahuoneen pohjalta yhdessä kauppias J. G. Holmbergin ja veljensä Carl Rosenlewin kanssa W. Rosenlew & Co yhtiön toimialanaan tukku- ja vähittäiskauppa, sahateollisuus ja laivavarustus. Vuonna 1862 kauppias Holmberg jättäytyi yrityksestä niin, että Rosenlewin veljekset jäivät yrityksen omistajiksi. 1900-luvun alussa W. Rosenlew & Co:sta oli jo Suomen mitassa suuryritys. Niinpä yhtiömuoto muutettiin 1907 toiminimestä osakeyhtiöksi. Sen pääkonttori oli Porissa, mikä oli ollut vuonna 1892 kuolleen kauppaneuvos Wilhelm Rosenlewin toive. Toista maailmansotaa edeltävät vuodet 1935 – 1939 olivat taloudellisesti menestyksellisiä vuosia. Yritys oli 1930-luvun lopussa liikevaihdollisesti kahdeksanneksi suurin Suomessa. Yrityksestä kehittyi monialainen, energiantuotannossaan omavarainen ja tuotantoketjuissaan tehokas yhtiö, jonka työllistävä vaikutus Porissa ja lähialueilla oli erittäin merkittävä.

Oy W. Rosenlew Ab harjoitti historiansa aikana (1853 - 1987) saha-, pakkaus-, metalli- ja kemiallista metsäteollisuutta. Rosenlewin tuotteet tulivat tunnetuiksi ympäri maailmaa. Yhtiön metalliteollisuus valmisti muun muassa kodinkoneita ja puimureita.  Pakkausteollisuuden tunnetuimpia tuotteita olivat paperi- ja muovisäkit. Rauma-Repola osti yhtiön osakekannan vuonna 1987, minkä jälkeen osa yhtiön liiketoiminnoista on myyty pois ja osa on lakkautettu. Porin paperitehdas siirtyi Yhtyneet Paperitehtaat -konsernin omistukseen. Puimuriliiketoiminta myytiin vuonna 1991 Sampo-Rosenlew Oy:lle ja pakkausteollisuus vuonna 2001 saksalaisomisteiselle Rosenlew-RKW:lle. Samana vuonna Rosenlew Kodinkoneet siirtyi Electroluxille.

Perinteikkään Aittaluodon ehdasalueen kupeesta, pienen kävelymatkan päässä Porin ydinkeskustasta löytyy museo, joka on yllättänyt monet kävijänsä mielenkiintoisella ja laadukkaalla näyttelyllään. Museorakennus on 1860-luvulla rakennettu entinen viljavarasto. Museo on ollut alun perin Rosenlew-yhtiön oma, yksityinen museo, jonne pääsivät yleensä lähinnä yhtiön vieraat. Joiden parannusten ja korjaustöiden jälkeen museo avattiin yleisölle joulukuussa 2006. Edelleen nyt, kun Rosenlew-museo on avoin kaikille ja osa Satakunnan Museota, se on sijaintinsa vuoksi hieman piilossa oleva helmi kaikille Rosenlew-yhtiöstä ja sen tuotehistoriasta kiinnostuneille. Näiden lisäksi Rosenlew-museo peilaa porilaista ja suomalaista teollisuushistoriaa sekä esittelee tekniikan ja teollisuuden eri puolia vaihtuvissa näyttelyissään. Museon kokoelmiin kuuluu tällä hetkellä noin 5500 esinettä sekä arkistoaineistoa ja valokuvia, jotka liittyvät tavalla tai toisella yhtiön historiaan. Kokoelmissa on esineitä yhtiön valmistamasta puimakoneesta Timo Sarpanevan suunnittelemiin patoihin ja pannuihin sekä hiivapakkauksesta lihamyllyyn. Näyttelyssä voi nähdä myös aitoja Porin Matti –lämmitysuuneja, jotka olivat Porin konepajan tunnetuimpia tuotteita.

(Yngve Malmén)

Oy Rosenlew Ab was a in 1853 in Pori established diversified family business. Frederick William Roselew from Pori founded based on his father's trading house together with the merchant J G Holmberg and his brother Carl Rosenlew the firm Rosenlew & Co. with the business areas of wholesale and retail trade, and sawmill and shipping operations. In 1862 merchant Holmberg retired from the company so that the Rosenlew brothers remained as business owners. In the early 1900s, W. Rosenlew & Co. was already with Finnish standards a large corporation. Thus, the statute was amended in 1907 to a limited liability company. Its headquarters was in Pori, which was also the desire of the 1892 deceased Commercial Counsellor Wilhelm Rosenlew. The years 1935 - 1939 before the Second World War were economically successful years. The company was in the late 1930s to its turnover the eighth largest in Finland. The company evolved into a diversified, energy self-sufficient and to its production process efficient company, the employment impact of which in Pori and the surrounding area was very significant. 

Oy W. Rosenlew Ab was during its history (1853 - 1987) engaged in the saw, packaging, metal and chemical forest industries. Rosenlew products became known worldwide. The company's metal industry produced e.g. home appliances and combine harvesters. The packaging industry's best-known products were paper and plastic sacks. Rauma-Repola bought the company's share capital in 1987, after which parts of the company's business has been sold and some have closed down. Pori paper mill camu under the ownership of United Papermills Group. The harvester business was sold in 1991 to Sampo-Rosenlew Oy and the packaging industry in 2001 to German-owned Rosenlew-RKW. That same year, Rosenlew's home appliances were sold to Electrolux. 

Next to the traditional Aittaluoto industrial site and a short walk from the center of Pori you will found a museum, which has surprised many of its visitors with its interesting and high-quality exhibition. The museum building is a 1860s built former granary. The museum was originally Rosenlew company's own private museum, to which generally only the company's guests had access. After some improvements and renovations the museum was opened for the public in December 2006. Even now, when the Rosenlew Museum is open to all and part of the Satakunta Museum, it is because of its location, a slightly hidden gem  for anyone who is interested in the history of Rosenlew Company and its products. Furthermore Rosenlew Museum mirrors Pori's and Finland's industrial history and shows various aspects of technology and industry in its temporary exhibitions. The museum's collections includes today about 5500 objects and archive material and photographs, which in one way or another are attributable to the company's history. The collection includes objects from one of the company-made combine harvesters to pots and pans designed by Timo Sarpaneva and from baking yeast packets to a meat grinder. In the exhibition you can also view Pori Matti ovens, which were the best known product of Pori engineering works.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress - Osoite - Address

Rosenlew-museo

Kuninkaanlahdenkatu 14

28100 Björneborg

Finland

#26. Casa Cálem, Vila Nova de Gaia, Portugal

Porto Cálem grundades 1859 av António Alves Cálem. Porto Cálem var vid denna tid enbart inriktad på vinexport till Brasilien i utbyte för exotiska träslag och med hjälp av sin egen flotta. Faktum är, att dessa verksamheter fortfarande ihågkommes idag genom Porto Cálems varumärkes logotyp där en karavell står för denna stolta historia. Snart började Porto Cálem ägna sig åt produktion, åldrande och kommersialisering av portvin och Douro DOC-viner. Det första Vintage Port -vinet, som någonsin producerats av Porto Cálem, var Vintage Port 1870 och de första utmärkelserna inkluderar medaljer från vintävlingar i Bordeaux, Marseille och Bryssel 1897. År 1934 var ett antal portvin skapade - Tawny, Ruby och White.

Cálem har gått från generation till generation inom Calem-dynastin och utmärkte sig som ett av de sista portvinshus, som var ägda av en portugisisk familj. Men sedan 1998 är Porto Cálem en del av den portugisiska koncernen Sogevinus. Calem är en stor producent, med en stor andel av de portugisiska och franska marknaderna. Det har underbart belägna "klass A" vingårdar i en region av högsta kvalitet, Cima Corgo (Portvinsgårdarna är graderade från "A" till "F" enligt kvalitet). Företagets moderna huvudvingård i São Martinho da Anta har ständigt förbättrats och rustats upp. Porto Cálem drar nytta av den särskilda uppmärksamhet som av företaget ges åt produktion och skörd av högkvalitativa druvor i Douro-regionen, särskilt i Cima Corgo och Douro Superior -områdena. I dessa regioner, kända som "Portvinens katedral", kan man hitta några av de bästa vinrankorna, de finaste druvsorterna och de mest kända vingårdarna ("Quintas"). Såsom nästan alla portvinshus, köper också Cálem sina druvor från en familj av odlare, som brukar jorden i Douro. Efter vinframställningsprocessen i Douro, sker åldrande av Porto Cálems viner i företagets källare i Vila Nova de Gaia.

Nere i Vila Nova de Gaia, vid mynningen av Douro, där portvinshusen har sina källare, dominerar Cálem kustlinjen med en imponerande byggnad och sina mycket besökta anläggningar. En guidad tur genom dess lokaler börjar på muséet, som ligger mittemot Portos "Ribeira" (stadens historiska flodstrand) och bredvid D. Luiz I -bron. Här kan du läsa mer om Douro-regionen, produktionen av portvin och historien om huset Cálem. Efter det kommer du att guidas genom de källare, där vinerna mognar i skyddade ljus- och luftförhållanden. I de atmosfärrika källarna arbetar en "tonnelier" med att med traditionella verktyg renovera fat. Här får man veta mera om de unika egenskaperna hos varje typ av portvin. Tecken på väggen markerar vattenhöjden vid olika översvämningar genom århundradena och de massiva, liggande tunnorna med portvin fyller luften med en berusande doft. Under 2006 fick restaureringen av Cálems källare den amerikanska utmärkelsen Best of Wine Tourism.

Turen avslutas med en provsmakning av ett rött och ett vitt portvin. Porto Cálem produktsortiment har under sin historia erhållit ett enastående antal priser och utmärkelser, speciellt på deras Premium Vintage, Late Bottled Vintage och Aged Tawny.

När man lämnat turen, kan man koppla av med ett av Cálems portviner på terrassen framför källaren och rätt intill floden. Där kan man njuta av den underbara vyn över Gaias och Portos flodstränder. Kajen framför Cálems huvudkontor har i stor utsträckning blivit vackert restaurerad.

 (Vici Ståhlström)

Porto Cálemin perusti vuonna 1859 António Alves Cálem. Porto Cálem omistautui tuolloin vain viinin viennille Brasiliaan omilla aluksilla saaden vaihdossa eksoottisia puulajeja. Itse asiassa näistä toiminnoista muistuttaa vielä tänäänkin Porto Cálemin tuotemerkin logo, jossa karaveli kunnioittaa tätä kunniakkasta historiaa. Pian Porto Cálem keskittyi tuottamaan, kypsyttämään ja kaupallistamaan portviiniä ja Douro DOC viinejä. Ensimmäinen Porto Cálemin tuottama Vintage Port -viini oli Vintage Port 1870 ja ensimmäisiin palkintoihin kuuluivat mitalit Bordeaux'n, Marseillen ja Brysselin viinikilpailuissa 1897. Vuonna 1934 oli luotu portviinivalikoima - Tawny, Ruby ja White.

Cálem on kulkenut sukupolvesta toiselle Cálem-dynastian sisällä ja se erottui olemalla yksi viimeisistä portviinitaloista, joka oli portugalilaisen perheen omistuksessa. Kuitenkin vuodesta 1998 Porto Cálem on osa portugalilaista Sogevinus-konsernia. Cálem on suuri tuottaja, jolla on merkittävä osuus Portugalin ja Ranskan markkinoista. Sillä on ihanilla paikoilla sijaitsevia "A-luokan" viinitiloja korkealaatuisella Cima Corgo -alueella (portviinitarhoille annetaan laatunsa perusteella arvosanan "A":sta "F":ään.). Yrityksen uudenaikaista portviinitilaa São Martinho da Antassa on jatkuvasti parannettu ja varusteltu uudelleen. Porto Cálem hyötyy yrityksen suomasta erityishuomiosta korkealaatuisten rypäleiden tuotantoon ja satoon Douro-alueella, erityisesti Cima Corgo ja Douro Superior -alueilla. Tällä alueella, joka tunnetaan "Portviinien katedraalina", voimme löytää parhaimpiin kuuluvia viiniköynnöksiä, hienoimmat rypälelajikkeet ja kuuluisimmat viinitilat ("Quintasit"). Kuten lähes kaikki portviinitalot Cálemkin ostaa rypäleensä viljelijöiltä, jotka viljelevät maansa Dourossa. Douron viininvalmistusprosessin jälkeen, Porto Cálemin viinien kypsyminen tapahtuu yhtiön kellareissa Vila Nova de Gaiassa.

Alhaalla Vila Nova de Gaiassa, Douro-joen suulla, jossa portviinitaloilla on kellarinsa, Cálem hallitsee rantaviivaa mahtavalla rakennuksellaan ja paljon vieraita vastaanottavilla tiloillaan. Opastettu kierros tilojen läpi alkaa museosta, joka sijaitsee vastapäätä Porton "Ribeira"-aluetta (kaupungin historiallinen jokivarsi) ja D. Luiz I -sillan vieressä. Täältä saa lisätietoa Douron-alueesta, portviinien tuotannosta ja Porto Cálemin historiasta. 

Tämän jälkeen kävijää ohjataan kellareiden läpi, joissa viinejä kypsytetään suojatuissa valo- ja ilmaolosuhteissa. Tunnelmallisissa kellareissa työskentelee "tonnelier", joka perinteisiä työkaluja käyttäen kunnostaa tynnyreitä. Täällä annetaan lisätietoja kunkin portviinilaadun ainutlaatuisista ominaisuuksista. Seinille on merkitty tulvavesien korkeudet läpi vuosisatojen ja massiiviset, makaavat portviinitynnyrit täyttävät ilman huumaavalla tuoksullaan. Vuonna 2006 Cálemin entisöidyt kellarit saivat amerikkalaisen Best of Wine Tourism -palkinnon.

Kierroksen lopuksi päätyy maistamaan punaista ja valkoista portviiniä. Porto Cálemin tuotevalikoimalle on historiansa saatossa myönnetty useita palkintoja ja kunniamainintoja, erityisesti tuotteille Premium Vintage, Late Bottled Vintage ja Aged Tawny.

Lähtiessään voi rentoutua Cálemin portviinillä kellarin edessä olevalla terassilla aivan joen vieressä. Siellä voi nauttia ihanista Gaian ja Porton jokivarsinäkymistä. Laituri Cálemin pääkonttorin edessä on laajalla alueella kauniisti entisöity.

(Vici Ståhlström)

Porto Cálem was established in 1859 by António Alves Cálem. Porto Cálem was at this time dedicated only to wine exports to Brazil in exchange of exotic woods and by means of its own fleet. In fact, those activities are still remembered today through Porto Cálem's brand logotype, where a caravel stands for this proud history. Soon Porto Cálem dedicated itself to the production, ageing and commercialization of Port Wine and Douro DOC Wines. The first Vintage Port ever produced by Porto Cálem was the Vintage Port 1870 and the initial awards include medals from wine competitions in Bordeaux, Marseille, and Brussels 1897. In 1934 a range of Ports was created - Tawny, Ruby and White.

Cálem has passed through successive generations of the Cálem dynasty and had the distinction of being one of the last Port houses that were Portuguese family-owned. However, since 1998 the house of Cálem is part of a Portuguese group called Sogevinus. Cálem is a large producer, with a huge share of the Portuguese and French markets. It has wonderfully situated "class A" vineyards in the highest quality Cima Corgo region (Port vineyards are graded from "A" to "F" on quality). Their modern main winery at São Martinho da Anta is constantly being improved and re-equipped. Porto Cálem benefits from the special attention given by the company to the production and crop of high quality grapes in the Douro region, especially in Cima Corgo and Douro Superior areas. Known as the “Port Wine Cathedral”, one can find in these regions some of the best vines, the finest grape varietals and the most famous vineyard estates (“Quintas”). As in almost all Port houses, Cálem buy their grapes from a family of growers, who work the land of the Douro. After the wine-making process in Douro, the ageing of Porto Cálem Wines takes place in the company cellars in Vila Nova de Gaia.

Down in Vila Nova de Gaia, at the mouth of the Douro, where the Port houses have their cellars, Cálem dominates the waterfront with an imposing building and much visited facilities. A guided tour through their premises starts at the museum located opposite the margin of Porto's “Ribeira” (historical riverside of the city) and next to the D. Luiz I bridge. Here you can find out more about the Douro Region, the production of Port Wine, and the history of House Cálem. After that, you will be guided through the cellars where the wines age in protected light and air conditions. Inside the atmospheric cellars a "tonnelier" works away on traditional tools refurbishing barrels. Here, you will find out more about the unique characteristics of each type of Port Wine. Signs on the wall mark the height of flood waters through the centuries and the massive, sleeping casks of Port wine fill the air with heady fragrance. In 2006 the reconstruction of Cálem's Cellars were distinguished with the American Award Best of Wine Tourism.

Finally you end up with the tasting of a red and a white Port Wine. Porto Cálem product range has granted along its history an outstanding number of prizes and awards, especially on the Premium Vintages, Late Bottled Vintages and Aged Tawny.
When leaving, you can relax while having one of Cálem's Port Wines in the terrace in front of the cellars and right beside the river. There you will enjoy the wonderful sight of the riversides from Gaia and Porto. The quayside in front of the Cálem HQ has been extensively and beautifully restored.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Avenida Diogo Leite, 344

Vila Nova de Gaia

4400-111 Portugal

#25. Museo della Carta, Amalfi, Italien

Det material, som ursprungligen användes för framställning av papper, var fibrer från mullbärsträd, som senare ersattes av behandlad bambu. Ännu senare har material såsom linne, hampa och lump använts för att framställa papper. När konsten att tillverka papper anlände till Europa var förfarandet för papperstillverkningen i stort den samma som den ursprungliga kinesiska metoden.

Det finns i huvudsak två städer, som kan ge sig ut för att vara först med att ha tillverkat papper i Italien: Amalfi och Fabriano. Således var Amalfi också en av de första centra för papperstillverkning i Europa och konsten därtill hade amalfiborna förvärvat från araberna. Staden hade handelsförbindelser med Syrien och kusten vid Palestina, där utmärkt papper producerades. Därför torde amalfierna ha lärt sig konsten att tillverka pappers utan problem från Orienten.

Museet för handgjort papper i Amalfi firar den sedan långt tillbaka etablerade papperstillverkningens historia i Amalfi. Det bevarar det ögonblick i historien, då papper var svårt att komma åt, då alla manuskript var kärleksfullt skrivna för hand och då höjden av teknisk prestation var att lära sig utnyttja vattenkraften för att ha igång maskinerna. Många uteslutande manuella operationer eller redan befintlig utrustning mekaniserades till gagn för produktionen och kostnaderna. De första stegen i processen att "industrialisera" produktionen av papper kan hänföras till italienarna. Tyvärr krympte Amalfis pappersindustri så småningom.

Beläget i ett gammalt medeltida pappersbruk från 1300-talet, längs vägen till Ferriere-dalen, grundades Amalfis pappersmuseum 1969 av Nicola Milano, ägare till pappersbruket och medlem i en av de mest kända familjer, som arbetade inom pappersproduktionen. Hans familj hade varit i pappersbranschen i generationer och i muséet fångar han den historia, som hans förfäder bidragit till att skapa. Det innehåller maskinerier och instrument, som använts i de gamla pappersbruken. De gamla teknikerna, renoverade och aktiva - hela den antika utrustningen för papperstillverkning har återställts till fungerande skick - rekonstruerar papprets hela produktionscykel. Bland de hundraåriga gamla verktygen i museet är det möjligt att beundra de gamla trästampar, som hackade råmaterialen till massa. Det finns ett vattenhjul, som drev stamparna. Där finns den första Holländaren, som  kom till bruket 1745, och en press, som pressade bort så mycket av vattenresterna som möjligt från massaarken. Även en tidig kontinuerlig tryckpress är utställd.

Den guidade visningen innefattar en steg-för-steg -genomgång av pappersframställningsprocessen utgående från de utställda maskinerna. Man kan även själv göra papper av bomull enligt den gamla processen.

I ett angränsande rum finns det en mycket omfattande utställning om papperstillverkningens historia, ett bibliotek med historiska dokument om dess utveckling, samt en beskrivning över papperstillverkningstekniken.

  (Vici Ståhlström)

Alkunperäinen paperinvalmistuksessa käytetty materiaali oli silkkiäiskuitu, joka korvattiin myöhemmin käsitellyllä bambulla. Tätä myöhemmin materiaaleja kuten pellavaa, hamppua ja lumppua on käytetty paperin tekoon. Kun taito tuottaa paperia saapui Eurooppaan paperinvalmistustapa vastasi täysin alkuperäistä kiinalaista tapaa.

Lähinnä kaksi kaupunkia voivat väittää olevansa ensimmäinen paperin tuottaja Italiassa: Amalfi ja Fabriano. Siten Amalfi oli myös yksi ensimmäisistä paperinvalmistuksen keskuksista Euroopassa, taitonsa amalfilaiset olivat hankkineet arabeilta. Kaupungilla oli kauppasuhteet Syyrian ja Palestiinan rannikkoseudun kanssa, jossa valmistettiin erinomaista paperia. Siten amalfilaiset lienevät oppineet paperinvalmistuksen taidot ilman mitään ongelmia näistä maista.

Käsin tehdyn paperin museo Amalfissa tekee kunniaa Amalfissa kauan sitten vakiintuneen paperinvalmistuksen historialle. Se kuvastaa sitä historian hetkeä, jolloin paperia oli vaikeaa saada, kun asiakirjat olivat kaikki rakkaudella käsin kirjoitettuja ja kun korkein teknologinen saavutus oli opetella veden valjastaminen pyörittämään koneita. Monet yksinomaan manuaaliset toiminnot tai jo olemassa olevat laitteet mekaanisoitiin antaen tuotannollista ja kustannushyötyä. Ensimmäiset askeleet paperiprosessin "teollistamisessa" voidaan kirjata italialaisille. Valitettavasti Amalfin paperiteollisuus lopulta hiipui.

Antiikkisessa, 1300-luvun keskiaikaisessa paperitehtaassa, Ferriere-laaksoon johtavan tien varrella, Amalfin käsin tehdyn paperin museon perusti vuonna 1969 Nicola Milano, paperitehtaan omistaja ja yhden kuuluisimmista paperin tuotantoa harjottaneen perheen jäsen. Hänen perheensä oli ollut mukana paperinvalmistuksessa jo sukupolvien ajan ja museoonsa hän on koonnut sitä historiaa, jota hänen esi-isänsä olivat olleet mukana luomassa. Se pitää sisällään koneita ja laitteita, joita käytettiin muinaisissa paperimyllyissä. Ikiaikaiset teknologiat, kunnostettuina ja aktiivisina - kaikki vanhat paperinvalmistuslaitteet on restauroitu käyttökuntoisiksi - näyttävät koko paperituotantoketjun.

Museon satavuotisista työkaluista on mahdollista ihailla ikiaikaisia puisia jauhinvasaroita, joilla raaka-aine hienonnettiin massaksi. On vesiratas, jonka avulla jauhinvasarat liikutettiin. On Hollanteri, joka ensimmäisenä on otettu myllyyn vuonna 1745, ja puristin, jolla niin paljon veden jäämiä kuin mahdollista puristettiin pois massa-arkeista. Myös varhainen jatkuvatoiminen painokone on esillä.

Opastettu kierros sisältää paperinvalmistusprosessin läpikäynnin askel-askeleelta koneiden avulla. Voi jopa itse tehdä paperia puuvillasta käyttäen vanhaa prosessia.

Viereisessä huoneessa on laaja näyttely paperinvalmistuksen historiasta, kirjasto historiallisine asiakirjoineen, jotka liittyvät alan kehitykseen, sekä selitys paperinvalmistuksen tekniikasta.

(Vici Ståhlström)

The material originally used for the production of paper was mulberry fibers, which were replaced later on by treated bamboo. Even later materials such as linen, hemp and rags have been used to produce paper. When the skill to produce paper was arriving in Europe, the paper-making procedure had remained completely equal to the original Chinese one.

There are mainly two cities to contest to be first to produce paper in Italy: Amalfi and Fabriano. Thus Amalfi was also one of the first centres of paper making in Europe, the skill having been acquired by the Amalfitans from the Arabs. The town had trade relationships with Syria and the coast of Palestine, where excellent paper was produced. Therefore the Amalfitans could have learned the art of paper-making without any problem from the Orientals.

The Museum of Handmade Paper in Amalfi celebrates the long-established paper manufacturing history of Amalfi. It preserves a moment in history when paper was hard to come by, when manuscripts were all lovingly written by hand, and when the height of technological achievement was learning how to harness the power of water to mobilize the machines. Many exclusively manual operations or already existing equipment became mechanical in advantage of the production and the costs. The first steps in the process to “industrialise” the production of paper can be attributed to the Italians. Unfortunately, the Amalfi paper industry eventually dwindled.

Located in an ancient XIV century medieval paper-mill, along the road to the Ferriere Valley, Amalfi's Paper Museum was founded in 1969 by Nicola Milano, owner of the paper-mill and member of one of the most famous families working in the paper production. His family had been in the paper-making business for generations, and in the Museum he captures the history that his forefathers helped to create. It hosts machineries and instruments used in the ancient papermills. The ancient technologies, restored and active - all the antique paper-making equipment have been restored to working order - reconstruct the entire production cycle of paper. Among the century-old tools in the museum it is possible to admire the ancient wooden mallets, that would pound the materials into a pulp. There is a hydraulic wheel, that would propel the mallets. There is the Hollander, which was first brought into the Mill in 1745, and the press that would squeeze away as much of the water residue as possible from the sheets of pulp. Also an early continuous printing machine is on display. 

The guided tour includes a step-by-step walkthrough of the papermaking process, as demonstrated by the machines. You can even yourself make paper from cotton using the old process. 

In the adjacent room, there is a very extensive exhibit on the history of paper-making, a library with all the historical documents related to its development, and an explanation of the paper making technique.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Via delle Cartiere, 24

Amalfi

Italien

www.museodellacarta.it

#24. Julita gårdsmejeri, Katrineholm, Sverige

År 1877 köptes Julita gård av tobaksfabrikören och grosshandlaren Johan Bäckström. Före 1883 tillverkade man på Julita endast smör för Julita gårds eget behov. Mejeriet låg då i den byggnad, som idag är brandmuseum. Man skummade mjölken för hand och kärnade grädden i stötkärnor. Ost tillverkades inte.

År 1878 hade Gustav de Laval konstruerat separatorn. Detta innebar en väldig förenkling av mejerihanteringen och var en av de viktigaste orsakerna till att mejeriernas antal snabbt ökade i Sverige på 1880-talet. Under 1800-talets sista decennier gjorde Bäckström stora investeringar för att rationalisera jordbruket. Ett nytt mejeri började byggas 1883 och stod färdigt på hösten 1884. Ångmaskin, ångpanna, transmission samt övriga järnkonstruktioner levererades till mejeriet under 1884 från Hellefors Bruk.

I det nya mejeriet producerades ost och smör. Produktionen var liten, då man endast använde mjölk från gårdens egna ladugårdar, men produkternas kvalitet var hög. Julitas skummjölksost var berömd och fick många fina priser och utmärkelser. Det mesta av smöret exporterades till England.

Löjtnant Arthur Bäckström ärvde gården 1902, men hade arrenderat den från 1890-talet. År 1910 tillverkades 25 500 kg smör vid Julitas mejeri. Co-operative Wholesale köpte det året 16 710 kg. Också smörhandlare i Stockholm började köpa smör från Julita detta år. Tio år senare producerades endast 9 129 kg smör totalt. 1928 var det sista året, som mejeriet var i full drift. Mejeriet lades ned 1929. År 1928 tillverkades totalt 14 095 kg smör. Nordiska kompaniet var det året den största kunden. De köpte 9 495 kg smör för 27 847 kr.

Löjtnant Bäckström var mycket intresserad av kulturhistoria. Han valde att testamentera sitt Julita till Nordiska muséet, som tog över gods och ägor 1944. Som en följd av detta, finns det nu i gårdsmejeriet en utställning, som dels är en rekonstruktion av Julita mejeri, som det var på 1920-talet, dels en utställning om mejerihanteringen genom tiderna.

(Vici Ståhlström)

Vuonna 1877 tupakkatehtailija ja tukkuri Johan Bäckström osti Julitan maatilan. Ennen 1883 Julitassa tuotettiin voita vain Julitan kartanon omiin tarpeisiin . Meijeri sijaitsi rakennuksessa, joka nyt on palomuseona. Maito kuorittiin käsin ja kerma kirnuttiin mäntäkirnussa. Juustoa ei valmistettu.

Vuonna 1878 oli Gustav de Laval suunnitellut separaattorin. Tämä tarkoitti meijeritoiminnan valtavaa yksinkertaistamista ja oli yksi tärkeimmistä syistä meijereiden määrän nopeaan lisääntymiseen Ruotsissa 1880-luvulla. 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana Bäckström teki suuria investointeja maatalouden rationalisoimiseksi. Uusi meijeri ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1883 ja se valmistui syksyllä 1884. Höyrykone, höyrykattila, voimansiirto ja muut rautarakenteet toimitettiin meijeriin vuoden 1884 aikana Helleforsin ruukista.

Uudessa meijerissä tuotettua juustoa ja voita. Tuotanto oli pientä, koska käytettiin ainoastaan maitoa tilan omista navetoista, mutta tuotteiden laatu oli korkea. Julitan kuoritusta maidosta tehty juusto oli kuuluisa ja sai useita hienoja palkintoja ja kunniamainintoja. Suurin osa voista vietiin Englantiin.

Luutnantti Arthur Bäckström peri kartanon vuonna 1902, mutta oli vuokrannut sen 1890-luvulta asti. Vuonna 1910 Julitan meijerissä tuotettiin 25 500 kg voita. Co-operative Wholesale osti sinä vuonna 16 710 kg. Samana vuonna myös voikauppiaat Tukholmassa alkoivat ostaa Julitan voita. Kymmenen vuotta myöhemmin tuotettiin yhteensä vain 9 129 kg voita. 1928 oli viimeinen vuosi, jolloin meijeri oli täydessä toiminnassa. Meijeri suljettiin vuonna 1929. Vuonna 1928 tuotettiin yhteensä 14 095 kg voita. Nordiska kompaniet oli vuoden suurin asiakas. He ostivat 9 495 kg voita 27 847 kruunulla.

Luutnantti Bäckström oli hyvin kiinnostunut kulttuurihistoriasta. Hän päätti testamentata Julitansa Nordiska muséetille, joka otti kartanon ja den tilukset haltuunsa vuonna 1944. Tämän seurauksena kartanomeijerissä on nyt näyttely, joka toisaalta on rekonstruktio Julitan meijeristä, niin kuin se oli vuonna 1920, ja toisaalta on näyttely meijeritoiminnasta kautta aikojen.

(Vici Ståhlström)

In 1877 Julita Manor was bought by tobacco factory owner and wholesaler Johan Bäckström. Prior to 1883 they produced at Julita only butter for Julita Manor's own needs. The dairy was then in the building, which is now a fire museum. The milk was skimmed by hand and the cream was churned manually in a butter churner. Cheese was not made.

In 1878, Gustav de Laval had designed the cream separator. This meant a huge simplification of the work at the dairy and was one of the main reasons why the number of dairies rapidly increased in Sweden in the 1880s. During the last decades of the 19th century Bäckstrom made ​​large investments to rationalize the work at the farm. A new dairy was built in 1883 and it was completed in the fall of 1884. Steam engine, boiler, transmission and other iron structures were delivered to the dairy in 1884 by Hellefors Bruk.

In the new dairy cheese and butter were produced. Production was small, as only milk from the farm's own cow barns was used, but the product quality was high. Julita's cheese from skimmed milk was famous and received many prizes and awards. Most of the butter was exported to England.

Lieutenant Arthur Bäckström inherited the estate in 1902, but had leased it from the 1890s. In 1910 25,500 kg of butter was produced at Julita's dairy. Co-operative Wholesale bought that year 16 710 kg. Also butter merchants in Stockholm started buying butter from Julita this year. Ten years later only 9 129 kg of butter was produced in total. 1928 was the last year that the dairy was in full operation. The dairy was shut down in 1929. In 1928 a total of 14095 kg of butter was produced. Nordiska kompaniet was that year the bigest customer. They bought 9 495 kg of butter for 27 847 Swedish Crowns.

Lieutenant Bäckström was very interested in cultural history. He chose to bequeath his Julita to Nordiska Muséet, who took over the Manor and its estate in 1944. As a result, there is now in the Manor's dairy an exhibition, which on the one hand is a reconstruction of the Julita dairy as it was in the 1920s, and on the other is an exhibition on the dairy handling through the ages.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Julita Gård

S-643 60 Julita

Sverige

www.nordiskamuseet.se/slott-gardar/julita-gard

#23. The Royal Gunpowder Mills Museum, Waltham Abbey, Storbritannien

The Royal Gunpowder Mills Museum i Waltham Abbey ligger på 170 tunnland albevuxen skogsmark och är ett viktigt kulturarv. Det nordligaste området har blivit ett naturreservat, känt för sina rådjur och hägrar. Den del av området, där museet ligger, kallas The Island, Holmen, på grund av ett nätverk av kanaler. En stor del av vattennätverket är konstgjort och tar sitt vatten från floden Lea.

Produktionen av sprängämnen på stranden av floden Lea började under 1600-talet. I början var produktionen av krut ett kommersiellt företagande, men 1787 köpte regeringen bruket för att säkerställa produktens höga kvalitet. Det var nödvändigt att ta in salpeter och svavel, men platsen kunde producera sitt eget träkol. Kvar finns det fortfarande många alträd, som kunde ge trä, som är perfekt för att göra träkol av.

Produktionen hade visat sig vara otillräcklig under Krimkriget (1854-1856), så efteråt beslöt man att öka produktiviteten genom att installera fabriker, som drevs med ånga. Svartkrut var mestadels använt som drivmedel i skjutvapen, men det ger en hel del rök och på så vis avslöjar vapnets plats. Upptäckten av rökfria drivmedel i slutet av adertonhundratalet förorsakade en nedgång i krutproduktionen. Cordite, som innehåller nitrocellulosa och nitroglycerin, blev drivmedlet att föredra under det tjugonde århundradet. Ytterligare områden, både i norr och i söder, förvärvades för de nya processerna.

Efter andra världskriget blev platsen en anläggning för sprängämnesforskning och -utveckling under försvarsministeriet. En senare rationalisering av forskningen kring sprängämnen och krigsmateriel ledde till att all vetenskaplig personal avlägsnade sig år 1991.

Inalles var The Royal Gunpowder Mills involverade i produktion och utveckling av sprängämnen och raketkrut i över 300 år. Numera är bara ett fåtal rester av det ursprungliga bruket synliga då man korsar en kanal strax efter ingången till museiområdet. Den äldsta bevarade byggnaden är Walton House, en tvåvåningsbyggnad byggd strax efter förvärvet av regeringen och nu använd av museiförvaltningen.

På den östra sidan av en stora rektangulär gräsmatta syns en rad byggnader, som byggdes år 1861. I mitten av varje byggnad, där det finns ett högt fönster, fanns det en stor ångmaskin. Två axlar under golvet överförde kraften till sex produktionsenheter (tre på var sida), där de våta ingredienserna i krut blandades och maldes. Dessa byggnader omvandlades till laboratorierna efter andra världskriget, men den sydligaste har delvis restaurerats. Där kan man se resterna av maskiner, som tillverkats under den viktorianska eran.

Vatten var avgörande både för tillverkningsprocessen och för transporten av sprängämnena. Åtta kilometer kanaler byggdes för transport av material på fabriksområdet. Systemet har två nivåer, som förbinds med en sluss, och akvedukter. Idag är de övre kanalerna torra, men i de lägre finns det fortfarande vatten. En pråm för transport av sprängämnen finns att beskåda, liksom också gångbroar, som är avsedda att vara förenliga med formen på pråmarna. Kanalerna kunde inte klara av den ökade produktionen från sex tusen ammunitionsarbetare under första världskriget, så ett smalspårigt (45 cm) järnvägssystem utvecklades, av vilket rester kan ses på vissa ställen.

The Royal Gunpowder Mills Museum har en detaljerad utställning på bottenvåningen i huvudbyggnaden. På övervåningen finns en biograf, som visar en film om sprängämnestillverkningens historia. Besökarnas tillgång till naturreservatet är begränsad, men det finns en möjlighet att ta ett traktordraget tåg in i detta område och då kan man se den konstgjorda kulle, som byggdes 1896 för den farliga tillverkningen av nitroglycerin, en djup bassäng för forskning kring undervattenssprängämnen och en hydraulisk krutpress.

(Vici Ståhlström)

The Royal Gunpowder Mills Museum Waltham Abbeyssa sijaitsee 170 eekkerin suuruisella, leppämetsän peittämällä alueella ja on tärkeää kulttuuriperintöä. Pohjoisin alue on nykyisin luonnonsuojelualuetta, tunnettu peuroistaan ja haikaroistaan. Se osa alueesta, jolla museo sijaitsee, kutsutaan kanavaverkoston takia The Islandiksi, Saareksi. Iso osa vesiverkostosta on ihmisen rakentamaa ottaen vetensä Lea-joesta.

Räjähdysaineiden valmistus Lea-joen rantatörmällä alkoi 1600-luvulla. Alkuaikoina ruudin valmistus oli kaupallinen hanke, mutta vuonna 1787 hallitus osti tehtaat varmistaakseen tuotteet korkean laadun. Salpietari ja rikki piti tuoda ulkoa, mutta puuhiili voitiin tuottaa alueella. Yhä vielä jäljellä on monta leppää, jotka tuottavat puuta, joka sopisi erinomaisesti puuhiilen valmistukseen.

Tuotanto osoittautui riittämättömiksi Krimin sodan aikana (1854-1856), joten sodan jälkeen päätettiin lisätä tuottavuutta asentamalla höyryllä toimivia tehtaita. 

Mustaruuti käytettiin enimmäkseen ampuma-aseiden ponneaineena, mutta se tuottaa paljon savua ja paljastaa siten aseen sijainnin. Savuttomien ponneaineiden keksiminen 1800-luvun loppupuolella aiheutti ruudin tuotannon laskun. Kordiitista, joka sisältää nitroselluloosaa ja nitroglyserolia, tuli kahdennenkymmenennen vuosisadan ensisijainen ponneaine. Lisäalueita hankittiin sekä pohjoisesta ja etelästä uusia prosesseja varten.

Toisen maailmansodan jälkeen alueesta tuli puolustusministeriön alainen räjähdetutkimuksen ja kehittämisen laitos. Myöhemmin räjähde- ja aseistustutkimuksen rationalisointi johti koko tieteellisen henkilöstön lähtöön 1991.

Kaikenkaikkiaan The Royal Gunpowder Mills oli mukana räjähteiden ja rakettiruudin tuotannossa ja kehittämisessä yli 300 vuotta. Nykyään vain muutamia jäänteitä alkuperäisestä tehtaasta on näkyvissä kanavaa ylitettäessä pian museoalueelle tulon jälkeen. Vanhin säilynyt rakennus on Walton House, kaksikerroksinen rakennus, joka on rakennettu pian hallituksen hankinnan jälkeen ja joka nyt on museon hallinnon käytössä. Suuren neliömäisen nurmikentän itäpuolella voidaan nähdä rivi rakennuksia vuodelta 1861. Kunkin rakennuksen keskellä, jossa on suuri ikkuna, oli suuri höyrykone. Kahden lattian alla menevän akselin kautta tehoa siirrettiin kuuteen tuotantoyksikköön (kolme kummallakin puolella), jossa ruudin kosteat ainesosat sekoitettiin ja jauhettiin. Nämä rakennukset muunnettiin laboratorioiksi toisen maailmansodan jälkeen, mutta eteläisintä on osittain restauroitu. Siellä voi nähdä jäännöksiä viktoriaanisella aikakaudella valmistetuista koneista.

Vesi oli ratkaisevassa asemassa sekä valmistusprosessissa että räjähteiden kuljetuksessa. Materiaalien kuljettamista varten alueelle rakennettiin noin kahdeksan kilometriä kanavaa. Järjestelmässä on kaksi tasoa, joita yhdistää sulku, ja akveduktit. Tänään ylemmät kanavat ovat kuivia, mutta alemmissa on vielä vettä. Räjähteiden kuljettamiseen käytetty proomu on esillä, kuten proomujen ehdoilla suunnitellut kulkusillat. Kanavat eivät selviytyneet kuudentuhannen ammustyöläisen  kasvattamasta tuotannosta ensimmäisen maailmansodan aikana, joten kehitettiin kapearaiteinen ( 45 cm ) rautatieverkosto, josta edelleen paikoin näkeen osia.

The Royal Gunpowder Millsin museon päärakennuksen alakerrassa on yksityiskohtainen näyttely. Yläkerrassa on elokuvateatteri, jossa esitetään elokuva räjähteiden valmistuksen historiasta. Vierailijoiden pääsy luonnonsuojelualueelle on rajoitettu, mutta tälle alueelle on valinnainen matka traktorin vetämällä vaunulla, jonka aikana näkee vuonna 1896 rakennetun keinotekoisen kummun vaarallisen nitroglyseriinin valmistusta varten, syvän altaan vedenalaisten räjähteiden tutkimusta varten sekä hydraulisen ruutipuristimen.

(Yngve Malmén)

The Royal Gunpowder Mills Museum in Waltham Abbey is set in 170 acres of Alder woodland and is an important heritage site. The most northerly area has become a nature reserve, noted for its deer and herons. The part of the site, where the museum is located, is referred to as the Island due to the network of canals. Much of the water network is man-made, feeding off the River Lea.

The production of explosives on the banks of the River Lea began during the 17th century. In the early days the production of gunpowder was a commercial venture, but in 1787 the government purchased the mills to ensure a high quality supply. It was necessary to bring in the saltpetre and the sulphur, but the site could produce its own charcoal. There are still many alder trees, which produced wood ideal for making charcoal.

The production proved inadequate during the Crimean War (1854-1856), so afterwards it was decided to increase productivity by installing mills powered by steam.

Gunpowder was mostly used as a propellant, but it produces a lot of smoke and so reveals the location of the gun. The discovery of smokeless propellants towards the end of the nineteenth century ensured the decline of gunpowder production. Cordite, which contains nitrocellulose and nitroglycerine, became the preferred propellant of the twentieth century. Additional areas both to the north and to the south were acquired for the new processes.

After the Second World War, the site became the Explosives Research and Development Establishment of the Ministry of Defence. Later rationalisation of research on explosives and armaments led to the departure of all the scientific staff by 1991.

In all the Royal Gunpowder Mills was involved in the production and development of explosives and rocket propellants for over 300 years. Nowadays only a few remains of the original mills are visible as you cross a canal soon after entering the site. The oldest surviving building is Walton House, a two-storey building constructed just after the acquisition by the government and now used by the museum administration.

On the east side of a large rectangular grassy area can be seen a line of buildings begun in 1861. In the centre of each building, where there is a high window, there was a large steam engine. Two shafts under the floor transmitted the power to six incorporating mills (three on each side), where the wet ingredients of gunpowder were mixed and ground. These buildings were converted into laboratories after the Second World War, but the most southerly one has been partly restored. There you can see the remains of the machinery made in the Victorian era.

Water was crucial both to the manufacturing process and the transport of explosives. Some eight kilometres of canal were constructed for transporting materials within the site. The system has two levels, connected by a lock, and aqueducts. Today the upper canals are dry, but the lower ones still contain water. A barge for transporting explosives is on display, and also footbridges designed to be compatible with the shape of the barges. The canals could not cope with the increased production from six thousand munitions workers during the First World War, so the narrow gauge (45 cm) railway system was developed, remains of which can be seen in some places.

At the Royal Gunpowder Mills Museum there is a detailed exhibition on the ground floor of the main building. Upstairs there is a cinema showing a film about the history of explosives manufacture. Visitor access to the nature reserve is restricted, but there is an optional Land Train ride into this area, during which you 

can see the artificial mound built in 1896 for the hazardous manufacture of nitroglycerine, a deep pool for the investigation of underwater explosive and a hydraulic gunpowder press.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Yngve Malmén)

Adress - Osoite - Address

Beaulieu Drive

Waltham Abbey EN9 1JX

Storbritannien

www.royalgunpowdermills.com