#35. Kauttuan Ruukinpuisto ja tehtaitten museo, Eura, Finland

Kauttua är en unik plats i Finland i och med att industrin har verkat här oavbrutet i över 300 år. Det gamla Kauttua har fötts under drygt 325 år runt en förädling av järn och papper. Också nuförtiden verkar företag inom pappers- och förpackningsindustrin alldeles intill bruksparken i Kauttua. Området, som är känt som Ruukinpuisto, har ändå varit bebott redan under förhistorisk tid.

Ruukinpuisto fick sin början år 1689, då friherre Lorenz Creuz grundade ett järnbruk i Eura på stranden av forsen Kauttuankoski. I Kauttua fanns det tillgång till brännved och vattenkraft, järnmalmen importerades i huvudsak från Sverige. Bruksindustrin växte och utvecklades i över 200 år. Då man kom in på 1900-talet hade järnframställningen blivit olönsam med de använda produktionsmetoderna, och den dåvarande ägaren, Antti Ahlström Oy, beslöt att lägga ner smedjan och grunda ett träsliperi och ett pappersbruk. Byggnaden var med sin maskinpark redo att tas i bruk vid årsskiftet 1907-08. Energin till pappersmaskinerna fick man från ett ångkraftverk. Pappersfabriken har utvidgats många gånger och är fortfarande en stor arbetsgivare. 1937 startades intill pappersfabriken en produktion av förpackningar. Snart flyttade denna förädlingsenhet till ett nytt fabriksområde.

Då arbetet flyttade till pappersfabriken ändrades kauttuabornas vardag betydligt. Då fabriken började med sin verksamhet var arbetsdagens längd 12 timmar och man arbetade i två skift, kl. 6-18.00 och 18-6.00. Arbetarna måste binda sig vid fabrikens ordningsregler. Brott mot dem kunde bestraffas med böter eller uppsägning.

I början av 1900-talet var mannens lön för två veckor 22,30 mk, vilket man tänkte skulle räcka till att försörja hela familjen. Kvinnor arbetade också vid fabriken ända från början. De var unga, ogifta flickor, som ofta hittade sin man på fabriken och blev sedan hemma för att sköta hemmet. Kvinnans lön var endast 11,30 mk. Barn togs inte på jobb, inte heller fick de fördriva tiden där. De yngsta arbetarna var 15 år och av dem fanns det endast ett tiotal. Ungdomarnas roll var att sortera papper.

Också under fabrikens uppgång på 1960-talet flyttades byggandet bort från bruksparken. 1989 hade en industriell verksamhet bedrivits där i 300 år. Den gamla bruksbyn öppnades alltmer upp också för personer utifrån. Som ett samarbete mellan Eura kommun, industrin och andra instanser utvecklades miljön och turismen.

Kauttuan tehtaitten museo, Kauttuafabrikernas museum, berättar med hjälp av mångsidiga föremål om bruksparkens historia från det på1600-talet grundade bruket till dagens pappers- och förpackningsindustri. Framme finns fotografier, maskiner, som används i den industriella verksamheten, industrins slutprodukter från maskinrullat papper till sötsakernas omslagspapper och förpackningsprodukter från olika årtionden. Man kan också bekanta sig med Kauttuas industrihistoria genom en video, som visas på muséet.

(Yngve Malmén)

Kauttua on ainutlaatuinen paikka Suomessa, sillä täällä teollisuus on yhtäjaksoisesti toiminut yli 300 vuotta. Vanha Kauttua on syntynyt runsaan 325 vuoden aikana raudan ja paperin jalostuksen ympärille. Nykyäänkin Kauttuan Ruukinpuiston välittömässä ympäristössä toimii paperi- ja pakkausteollisuuden yrityksiä. Ruukinpuistona tunnettu alue on kuitenkin ollut asuttuna jo esihistoriallisella ajalla.

Ruukinpuisto sai alkunsa vuonna 1689, jolloin vapaaherra Lorenz Creutz perusti rautaruukin Euraan Kauttuankosken rannalle. Kauttualla oli tarjolla polttopuuta ja vesivoimaa, rautamalmi tuotiin pääasiassa Ruotsista. Ruukkiteollisuus kasvoi ja kehittyi yli 200 vuotta. 1900-luvulle tultaessa raudanvalmistus oli käynyt kannattamattomaksi käytössä olleilla tuotantomenetelmillä, ja silloinen omistaja, Antti Ahlström Oy päätti lakkauttaa pajan ja perustaa puuhiomon ja paperitehtaan. Rakennus oli koneistuksineen toimintavalmiina vuodenvaihteessa 1907-08. Paperikoneiden energia saatiin höyryvoimalasta. Paperitehdas on moneen kertaan laajennettuna on edelleen suuri työnantaja. 1937 käynnistettiin paperitehtaan kyljessä pakkausten valmistus. Pian tämä jalostamoksi sanottu yksikkö siirtyi uudelle tehdasalueelle.

Työn siirtyminen paperitehtaaseen muutti kauttualaisten arkea melko paljon. Tehtaan aloittaessa toimintansa työpäivän pituus oli 12 tuntia ja työtä tehtiin kahdessa vuorossa, klo 6-18.00 ja 18-6.00. Työntekijöiden tuli sitoutua tehtaan järjestyssääntöihin. Niiden rikkomisesta voitiin rangaista sakoilla tai erottamisella.

1900-luvun alussa miehen keskimääräinen palkka kahdelta viikolta oli 22,30 mk, jolla ajateltiin elätettävän koko perhe. Paperitehtaalla työskenteli naisiakin jo alkuvaiheessa. He olivat nuoria, naimattomia tyttöjä, jotka usein löysivät tehtaalta aviomiehen ja jäivät sitten kotiin perhettä hoitamaan. Naisen palkka oli vain 11,30 mk. Lapsia ei työhön otettu, ei myöskään aikaa viettämään. Nuorimmat työntekijät olivat 15-vuotiaita, heitäkin oli vain kymmenkunta. Nuorten tehtävänä oli paperin lajittelu.

1960-luvulla seuranneen tehtaan nousukauden aikana rakentaminen suuntautui edelleen pois Ruukinpuistosta. 1989 teollisuutta oli harjoitettu alueella 300 vuotta. Vanha ruukkikylä avautui entistä enemmän myös ruukkialueen ulkopuolelta tuleville. Euran kunnan, teollisuuden ja muiden tahojen yhteistyössä kehitettiin ympäristöä ja matkailua.

Kauttuan tehtaitten museossa, joka on auki kesäaikaan, kertoo monipuolisen esineistön avulla Ruukinpuiston teollisuuden historiaa alkaen 1600-luvulla perustetusta ruukista ja päätyen tämän päivän paperi- ja pakkausteollisuuteen. Esillä on valokuvia, teollisessa toiminnassa käytettyjä koneita, teollisuuden lopputuotteita konerullatusta paperista makeisten käärepapereihin ja pakkaustuotteisiin eri vuosikymmeniltä. Kauttuan teollisuuden historiaan voi tutustua myös museossa näytettävän videon avulla.

(Yngve Malmén)

Kauttua is a unique place in Finland in that industry has operated here continuously for over 300 years. The old Kauttua has developed during more than 325 years around a processing of iron and paper. Also nowadays companies in the paper and packaging industry operate next to the Mill Park in Kauttua. The area, known as Ruukinpuisto, has, however, been inhabited since prehistoric times.

Ruukinpuisto got its start in 1689, when Baron Lorenz Creuz founded an ironworks in Eura on the banks of the stream Kauttuankoski. In Kauttua there was access to fuelwood and hydropower, the iron ore being imported mainly from Sweden. The industry grew and developed for over 200 years. In early 1900s had iron production became unprofitable with the production methods used, and the then owner at that time, Antti Ahlström Oy, decided to close down the forge and establish a mechanical pulp mill and a paper mill. The building with its machinery was ready to be put into use at the turn of 1907-08. The energy for the paper machines came from a steam power plant. The paper mill has been expanded many times and is still a major employer. In 1937, next to the paper mill a production of packaging was founded. This processing unit soon moved to a new industrial area.

As work was moved to the paper mill, the living of the people in Kauttua was significantly changed. When the mill started its operations, the working day was 12 hours and they worked in two shifts, at 6-18.00 and 18-6.00. The workers had to commit themselves to the factory regulations. Violation of them could be punished by a fine or dismissal.

In the early 1900s, a man's wages for two weeks were 22.30 marks, which they thought would be enough to feed the whole family. Women also worked at the plant from the beginning. They were young, unmarried girls, who often found their husbands at the factory and then stayed at home to take care of the family. A woman's salary was only 11.30 mk. Children were not on the job, nor did they pass their time there. The youngest workers were 15 years, and of these there were only a dozen. The teenagers role was to sort paper.

During the plant's rise in the 1960s construction of new buildings continued to move away from the Mill Park. In 1989 an industrial activity had been conducted there for 300 years. The old ironworks village was increasingly opened up also for people from outside. As a collaboration between the municipality of Eura, industry and other parties the environment and tourism was developed.

Kauttuan tehtaitten museo, The museum of the mills at Kauttua, tells using a variety of objects the history of Ruukinpuisto from the mill founded in the 17th century to today's paper and packaging industry. On display there are photographs, machinery used in industrial operations, industrial end-products from the machine rolled paper to candy wrapping paper and packaging products from different decades. One can also get acquainted with Kauttuas industrial history through a video shown at the museum.

(Yngve Malmén)

Poäng – Pisteet – Points

☻☻☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Kauttuan tehtaitten museo

Tehtaantie 59

FI-27500 Kauttua

www.eura.fi/kauttuanruukinpuisto/

#34. Krångfors vattensåg, Skellefteå, Sverige

Att såga timmer är ett tungt och energikrävande arbete. Redan under medeltiden började man därför använda vattenkraft vid sågningen. I Sverige började vattendrivna sågar komma i bruk under senmedeltiden. Senare fanns det sågverk i stort sett varje svensk by, som hade ett lämpligt vattendrag. Dessa vattendrivna byasågar skilde sig föga från de tidiga anläggningarna. En liten fördämning framför ett vattenhjul, som drev ett eller flera lodräta sågblad upp och ned. Med tiden började motordrivna, mobila sågar ändå användas och vattensågarna övergavs. I dag är den vattendrivna ramsågen i Krångfors den enda gamla vattensågen i Norden på ursprunglig plats och i stort sett i brukbart skick.

Det var åren 1867-68 Krångfors byamän byggde sågen över Krångbäcken, nära dess utlopp i Skellefteälven. Sågen var då mycket modern. Med enkla men effektiva metoder åstadkom man en intressant automatisering av driften. Till exempel utnyttjades vattenkraften både till att dra upp stockarna från dammen in i sågen och till automatisk frammatning av stocken genom ramen under själva sågningen. Vattnet lagrades i en liten damm alldeles ovanför såghuset. Man sågade främst på våren, men fanns det gott om vatten hände det, att man även sågade på hösten.

Sågen byggdes om 1896 och dammen 1897. Sågen var från början grovbladig, men gjordes senare finbladig. Krångforssågen var i drift till 1909, då den ersattes av en ångsåg och har därefter endast använts sporadiskt. Den fungerade i huvudsak för byns behov, men det hände även att man sågade för försäljning och för export. För att köra sågen behövdes bara två man. På en arbetsdag sågades cirka 50 stockar. En vanlig dimension på bräderna var 2,5” x 6”.

När sågen inte längre användes var den på väg att helt förfalla innan man fick till stånd en restaurering. Dessa arbeten var färdiga 1956. Under 1970-talet var det dags för en ny upprustning. Det konstaterades emellertid, att renoveringen av sågen då inte hade skett på riktigt sätt, och på hösten 2002 togs den ned i sina beståndsdelar för en omfattande ny renovering. Restaureringen tog till år 2008, men ännu 2014 saknades några tekniska detaljer för att den ska kunna fungera fullt ut igen. Sågen kan beses året om.

 (Vici Ståhlström)

Tukkien sahaus on raskasta ja energiaa vaativaa työtä. Jo keskiajalla ruvettiin siksi sahatessa käyttämään vesivoimaa. Ruotsissa vesivoimalla toimivat sahat tulivat käyttöön myöhäisellä keskiajalla. Myöhemmin oli saha lähes jokaisessa ruotsalaisessa kylässä, jossa vain oli sopiva vesistö. Nämä vesivoimaset kyläsahat erosivat vain vähän varaisimmista laitoksista. Pieni pato vesipyörän edessä, joka liikutti yhtä tai useampaa pystysuoraa terää ylös ja alas. Ajan myötä ruvettiin kuitenkin käyttämään moottoroituja, liikuteltavia sahoja ja vesisahoista luovuttiin. Tänään vesikäyttöinen raamisaha Krångforsissa on Pohjoismaiden ainoa vanha vesisaha alkuperäisessä paikassaan ja suurin piirtein käyttökelpoisessa kunnossa.

Vuonna 1867-68 Krångforsin kylän miehet rakensivat sahan Krångbäckenin ylle lähellä puron laskupaikkaa Skellefteälveniin. Saha oli silloin hyvin uudenaikainen. Yksinkertaisilla mutta tehokkailla menetelmillä saavutettiin mielenkiintoinen automatisoitu toiminta. Esimerkiksi käytettiin vesivoimaa sekä tukkien vetämiseen ylös patoaltaasta sahan sisälle että tukin automaattiseen syöttämiseen raamin läpi varsinaisen sahauksen aikana. Vesi varastoitiin pieneen lampeen aivan sahan yläpuolella. Sahattiin lähinnä keväällä, mutta jos vettä oli runsaasti, saatettiin sahata myös syksyllä.

Saha rakennettiin uudestaan vuonna 1896 ja pato vuonna 1897. Saha oli alunperin karkeateräinen, mutta muutettiin myöhemmin hienoteräiseksi. Krångforsin saha oli käytössä vuoteen 1909, jolloin sen korvasi höyrysaha ja sitä on sen jälkeen käytetty vain satunnaisesti. Se toimi lähinnä kylän tarpeisiin, mutta joskus sahattiin myös myyntiin ja vientiin. Sahaukseen tarvittiin vain kaksi miestä. Yhden työpäivän aikana sahattiin noin 50 tukkia. Lautojen yleinen mitta oli 2,5" x 6" .

Kun sahaa ei enää käytetty, se oli vähällä romahtaa täysin ennen kuin restaurointi saatiin käyntiin. Tämä työ valmistui vuonna 1956. 1970-luvulla oli aika tehdä sahalle uusi kohennus. Todettiin kuitenkin, että sahan peruskorjaus ei tuolloin tehty kunnolla, ja syksyllä 2002 saha purettiin kokonaan uutta laajaa kunnostusta varten. Restaurointi kesti vuoteen 2008 asti, mutta jopa vielä 2014 puuttui joitakin teknisiä yksityiskohtia, jotta se jälleen olisi täysin toimintakuntoinen. Sahaan voi tutustua ympäri vuoden.

(Vici Ståhlström)

Sawing timber is heavy and energy-consuming work. Therefore, already in the Middle Ages they began to use hydropower for sawing. In Sweden, water-powered sawmills came into use during the late Middle Ages. Later there were sawmills in virtually every Swedish village that had a suitable watercourse. These water-powered village sawmills differed little from early installations. A small dam in front of a water wheel, which drove one or more vertical blades up and down. With time, however, motorised, mobile sawmills came into use and the water-powered sawmills were abandoned. Today the water-powered frame-sawmill at Krångfors is the only old water-powered sawmill in the Nordic countries in its original location and broadly in usable condition.

It was in 1867-68 the village men in Krångfors built the sawmill over the stream Krångbäcken, near its outflow into the river Skellefteälven. At that time the sawmill was very modern. With simple but effective methods an interesting automation of the operation was achieved. For example, water-power was used both to pull up the logs from the pond into the sawmill and for the automatic feeding of the logs through the frame during the actual sawing. The water was stored in a small pond just above the mill. It was operated mainly in the spring, but if there was enough water it happened that they also sawed in the autumn.

The sawmill was rebuilt in 1896 and the dam in 1897. The sawmill had originally rough blades, which were later changed to fine ones. The sawmill at Krångfors was in operation until 1909, when it was replaced by a steam sawmill and has subsequently been used only sporadically. It worked mainly for the village's needs, but it also happened that it was operated for sale and for export. To run the sawmill only two men were needed. During one working-day about 50 logs were sawed. A typical dimension of the boards was 2.5" x 6".

When the saw was no longer used, it was about to completely fall into disrepair before a restoration was made possible. This work was finished in 1956. During the 1970s it was time for a new restoration. It was found, however, that this renovation of the sawmill was not done properly, and in the autumn 2002 it was taken down into its components for a comprehensive, new renovation. This restoration took until 2008, but even in 2014 some technical details were still missing for it to be fully operational again. The sawmill can be visited all year round.

(Yngve Malmén)

Poäng – Pisteet – Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Krångfors

S-931 97 Skellefteå

http://www.krangfors.se/vtnsagbo.htm

#33. Musée de l’Etang de Thau, Bouzigues, Frankrike

L' Étang de Thau är en av de största lagunerna vid Medelhavskusten. Som en saltvattenslagun ansluten till Medelhavet är l'Etang de Thau ett centrum för produktion av ostron och musslor, som går tillbaka till tiden för grekerna, kanske till och med längre. De tidigaste fiskarna här bodde i grottor längs stranden. På 1800-talet utnyttjade många fiskare Etang. De fiskade musslor, ål, multe, havsabborrar och sanktpersfisk. Vid slutet av århundradet fanns det bara en fiskare, som utövade ostronfiske. Så småningom började många fiskare byta till att odla skaldjur.

Auguste Ricard, född i Bouzigues, var en av de första fiskarna att begära koncession för skaldjursodling. Snart blev skaldjursodlingen en del av livsstilen vid lagunen. Fram till 1925 begränsades skaldjursodlingen till musslor, då ostronodlingen hade en begränsning: för att utvecklas harmoniskt måste de hållas på ett visst avstånd från varandra. Louis Tudesq, en byggnadsentrpenör, var den första att tänka på att fästa ostronen vid rep ‒ med cement. Uppfinningen av rötsäkra polyesterfibrer gynnade också den den lokala ostronodlingen. Numera är ostronen fästade på syntetiska rep.

Sedan 1920-talet har musselodlingen praktiserats på bord, under vilka det hänger rep, som bär musslorna. Repen var i allmänhet tjärade för att begränsa korrosionen från havsvattnet. Idag är musslorna utspridda på mantelformade nät som kallas "marseillase".

Idag har lagunen en blomstrande skaldjursindustri med tusentals ton ostron och musslor odlade årligen.

På norra stranden av lagunen Thau, omgiven av den charmiga byn Bouzigues och vid den bortre änden av hamnen, ger l' Musée de L' Etang de Thau, Thau-lagunens museum, en intressant utställning om urgammal kunskap att odla skaldjur samt om traditionella fiskemetoder. Det förklarar historien av och teknikerna för ostron- och musselodling i området. Musée de L' Etang de Thau har också filmer, modeller och akvarier med levande exemplar.

(Yngve Malmén)

L' Étang de Thau on eräs Välimeren rannikon suurimmista laguuneista. Välimereen yhteydessä olevana suolavetisenä laguunina, l' Etang de Thau on ollut osterien ja simpukoiden tuotannon keskus jo kreikkalaisten aikaan, ehkä jopa aikaisemminkin. Varhaisimmat kalastajat täällä asuivat luolissa rannoilla. 1800-luvulla monet kalastajat hyödynsivät Etangin. He kalastivat simpukoita, ankeriaita, mulloja, meribasseja ja pietarinkaloja. Vuosisadan lopussa vain yksi kalastaja harjoitti ostereiden kalastusta. Vähitellen useat kalastajat alkoivat siirtyä äyriäisten kasvattamiseen.

Auguste Ricard, kotoisin Bouziguesista, oli yksi ensimmäisistä kalastajista, jotka pyysivät toimiluvan äyriäisten viljelylle. Pian äyriäisten viljelystä tuli osa Etangin elämäntapaa. Vuoteen 1925 asti äyriäisten viljely rajoittui simpukoihin, sillä osterien viljelyssä oli eräs rajoitus: kehittyäkseen tasapainoisesti ne on pidettävä tietyllä etäisyydellä toisistaan. Louis Tudesq, rakennusurakoitsija, tuli ensimmäisenä ajatelleeksi kiinnittää ostereita ‒ sementillä. Myös mätänemättömien polyesterikuitujen keksiminen hyödytti paikallista ostereiden viljelyä. Nykyään osterit on kiinnitetty synteettisiin köysiin.

1920-luvulta lähtien simpukankasvatus on harrastettu päydillä, joista roikkuu simpukoita kannattavia köysiä. Köydet olivat yleensä tervattuja meriveden syövyttävän vaikutuksen rajoittamiseksi. Tänään simpukat on levitetty viitan muotoisille verkoille, joita kutsutaan " marseillaseksi".

Tänään laguunilla on kukoistavaa simpukanviljelyä tuhansien tonnien ostereiden ja sinisimpukoiden vuosittaisella viljelyllään.

Thau-laguunin pohjoisrannalla, hurmaavan Bouzigues-kylän ympäröimänä ja sataman perukoilla, l' Musée de L' Etang de Thau, Thau-laguunin museo, tarjoaa mielenkiintoisen näyttelyn muinaisista taidoista äyriäisten kasvattamisessä sekä perinteisen kalastuksen tekniikoista. Se selittää alueen ostereiden ja simpukoiden viljelyn historiaa ja tekniikoita. Musée de L' Etang de Thaussa on myös videoita, malleja ja akvaariota, joissa on eläviä yksilöitä.

(Yngve Malmén)

L’Étang de Thau is one of the largest lagoons on the Mediterranean coast.  Being a salt water lagoon connected to the Mediterranean Sea, l’Etang de Thau is a centre for oyster and mussel production dating back to the time of the Greeks, perhaps earlier. The earliest fishermen here lived in caves along the shore. In the 19th century many fishermen exploited the Etang. They fished clams, eels, mullets, sea basses, and John-dories. At the end of the century there was only one fisherman practising oyster fishing. Little by little many fishermen began to switch to raising shellfish.

Auguste Ricard, a native of Bouzigues, was one of the first fishermen to request a concession for shellfish farming. Soon shellfish farming became part of the way of life at the Etang. Until 1925 shellfish farming was limited to mussels, as oyster farming is impaired by a constraint: to develop harmoniously they must be kept at a certain distance from one another. Louis Tudesq, a building contractor, was the first to think of fixing oysters ‒ with cement. Also the invention of rot proof polyester fibres benefited the local oyster farming. Nowadays oysters are fixed on synthetic ropes.

Since the 1920s mussel farming has been practised on tables under which ropes are hanging baring the mussels. Ropes were generally tarred in order to limit sea water corrosion. Today mussels are suspended in sheath shaped nets known as “marseillase”.

Today the lagoon has a thriving shellfish industry with thousands of tonnes of oysters and mussels farmed annually.

On the north shore of the Thau Basin, within the charming framework of the village of Bouzigues and at the far end of the harbour, l’Musée de L'Etang de Thau, the Museum of the Thau Lagoon, provides an interesting exposition of the ancient skill of shellfish raising as well as traditional fishing techniques. It explains the history and techniques of oyster and mussel farming in the area. Musée de L'Etang de Thau also has videos, models and aquariums with live specimens.

(Yngve Malmèn)

Poäng – Pisteet – Points

☻☺☺☺☺

(Yngve Malmèn)

Adress – Osoite – Address

Musée de l'Étang de Thau

Quai du Port de pêche

34140 Bouzigues

http://www.bouzigues.fr/musee