#43. Arbejdermuseet, Köpenhamn, Danmark

Arbejdermuseet i Köpenhamn är ett landsomfattande specialmuseum för arbetarhistoria och -kultur. Muséet berättar sedan år 1994 om familjen Sørensen ‒ en arbetarfamilj, vars lägenhet, som praktiskt taget hade stått oförändrad sedan familjen flyttade in i den år 1915, var utgångspunkten för utställningen. Fadern Peter Martin Sørensen arbetade på spritfabriken Fortuna från 1890 tills den stängdes år 1920. Fabriken "Fortuna" startades i Köpenhamn år 1882. Firman omformades till Aktieselskab Spritfabrikken Fortuna år 1891.

Arbetarna vid Fortuna gick i strejk 1893 för att få en ledig dag var fjortonde dag. De fackligt aktiva fick genast sparken. Destilleriarbetarna var organiserade i en gemensam fackförening sedan 1898. År 1904 nåddes ett avtal om lönerna och arbetsförhållandena mellan alkoholproducenterna och destilleriarbetarna.

År 1904 var en arbetsdag vid destilleriet 12 timmar plus en två timmars lunchpaus. Dagskiftet började kl. 5 på morgonen och nattskiftet kl. sju på kvällen. Destilleriet fortuna hade 50 anställda. De flesta av dem arbetade inom produktionen. Därtill höll smeder och elektriker maskinerna i rullning. Tunnslagare, timmermän och målare tillverkade tunnor, kar och lådor. Därutöver forslade vagnskuskarna godset till konsumenterna.

År 1923 övertog De Danske Spritfabrikker spritfabriken Fortuna, varvid den tekniska och ekonomiska koncentreringen av sprit- och jästindustrin i Danmark var genomförd.

Berättelsen om arbetet på spritfabriken ges i en smal gång i muséet med svartvita bilder av arbetare och arbetssituationer på akvavitfabriken. Dessa kompletteras med förklarande texter, enkla attiraljer, såsom akvavitflaskor, som finns uppställda runt omkring i gången, och med en spritdestillator i brons, som kan beskådas genom ett fönster.

 (Yngve Malmén)

Arbejdermuseet Kööpenhaminassa on valtakunnallinen työläishistorian ja -kulttuurin erikoismuseo. Museo kertoo vuodesta 1994 lähtien Sørensenin perheestä ‒ työväenluokan perheestä, jonka asunto, joka käytännöllisesti katson oli ollut muuttumattomana siitä asti kuin perhe muutti siihen vuonna 1915, oli näyttelyn lähtökohtana. Isä Peter Martin Sørensen työskenteli Fortuna-tislaamossa vuodesta 1890 siihen asti kun se suljettiin vuonna 1920. "Fortuna"-tehdas aloitti Kööpenhaminassa vuonna 1882. Yritys muuttui Aktieselskab Spritfabrikken Fortunaksi 1891.

Fortunan työntekijät menivät lakkoon vuonna 1893 saadakseen yhden vapaapäivän kahden viikon välein. Ammattiyhdistysaktiivit saivat potkut välittömästi. Tislaamotyöntekijät järjestäytyivät yhteiseen liittoon vuonna 1898. Vuonna 1904 pääsivät alkoholin tuottajat ja tislaamotyöntekijät sopimukseen palkoista ja työehdoista.

Vuonna 1904 työpäivä tislaamossa kesti 12 tuntia, jonka lisäksi oli kahden tunnin lounastauko. Päivävuoro alkoi klo 5 aamulla ja iltavuoro klo 7 illalla. Tislaamo Fortunalla oli tuolloin 50 työntekijää. Useimmat heistä työskentelivät tuotannossa. Lisäksi pitivät sepät ja sähköasentajat koneet käynnissä. Tynnyrintekijät, kirvesmiehet ja maalarit tekivät tynnyreitä, sammioita ja laatikoita. Lisäksi vankkurikuskit kuljettivat tuotteet kuluttajille.

Vuonna 1923 De Danske Spritfabrikker otti Spritfabrikken Fortunan haltuunsa, jolloin tekninen ja taloudellinen keskittäminen Tanskan viina- ja hiivateollisuudessa saatettiin loppuun.

Tarina työstä tislaamossa kerrotaan museon kapealla käytävällä akvaviittitehtaan työntekijöitä ja työtilanteita esittävien mustavalkoisten valokuvien avulla. Näitä täydentävät selittävät tekstit, pikkuesineet, kuten käytävälle asetetut akvaviittipullot, sekä ikkunan läpi näkyvä pronssinen tislauslaite.

(Yngve Malmén)

Arbejdermuseet in Copenhagen is a nationwide special museum for labour history and working culture. Since 1994 the museum tells about the Sørensen family ‒ a working class family, whose apartment, which had virtually been unchanged since the family moved into it in 1915, was the starting point for the exhibition. The father, Peter Martin Sørensen, worked at the distillery Fortuna from 1890 until it was closed in 1920. The factory "Fortuna" was started in Copenhagen in 1882. The firm was transformed into Aktieselskab Spritfabrikken Fortuna in 1891.

Workers at Fortuna went on strike in 1893 to get a day off every fortnight. The union activists were fired on the spot. The distillery workers were organised in a joint trade union in 1898. In 1904 an agreement on wages and working conditions was reached between Alcohol Producers and the Distillery Workers.

In 1904 a working day at the distillery 12 hours plus a two-hour lunch break. The day shift started at 5 a. m. and the night shift at 7 p. m. The Distillery Fortuna counted 50 employees. Most of them worked in production. In addition, blacksmiths and electricians kept the machines running. Coopers, carpenters and painters made barrels, vats and boxes. Furthermore the carriage coachmen delivered the goods to the consumers.

In 1923 De Danske Spritfabrikker took over Distillery Fortuna, whereby the technical and economic concentration of the spirit and yeast industry in Denmark was completed.

The story of the work at the distillery is given in a narrow aisle of the museum with black and white photos of workers and work situations of the aquavit factory. These are supplemented by explanatory texts, simple attire, such as aquavit bottles, which are placed in corners of the aisle, and by a spirit still in bronze, which can be observed through a window.

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☺☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress ‒ Osoite ‒ Address

Arbejdermuseet & Arbejderbevægelsens Bibliotek og Arkiv

Rømersgade 22

1362 København K.

www.arbejdermuseet.dk

#42. Ofen- und Keramik Museum Velten, Velten, Tyskland

Ugns- och keramikmuseum Veltens historia är nära förbunden med ortens historia. I tiden var Velten en liten sömnig landsortsby. Sedan upptäckte någon, att jorden innehöll lera, som kunde användas för framställning av kakel. Den första ugnsfabriken byggdes 1835, i en tid då Velten hade cirka 50 invånare. Kaklen som producerades hade förmågan att kunna behålla värmen. Detta var början av "der Kachelofen" -boomen. I den (glaserade) kakelugnen kunde man bränna nästan allting, speciellt trä och senare kol. Den värmde ett rum/lägenhet och en köksspis utvecklades senare utgående från samma princip. De tidiga modellerna var dyra och köptes av de rikare i samhället.

I sina glansdagar runt 1905, fanns det 7,500 invånare och nästan 40 ugnsfabriker i Velten. Som Tysklands största ugnstillverkare producerade Velten hundratusen kakelugnar främst för den närliggande huvudstaden Berlin ‒ de berömda vita Berlin-ugnarna. Idag är bara ugnsfabriken A. Schmidt, Lehmann & Co. GmbH fortfarande i drift. Detta familjeföretag har producerat ugnar sedan 1872 och är därmed en historisk del av ugnsstaden Velten. Idag sträcker sig produktsortimentet från ugnar och kakelskorstenar till industriell ”på beställning” -keramik, där delar av traditionen, modern praxis och personliga visioner kombineras.

Tysklands äldsta ugns- och keramikmuseum längs ”Deutschen Tonstraße"(den tyska lervägen) ligger på samma plats som den verksamma fabriken. Museet visar olika typer av spisar, kakel och ugnsornament, mönsterböcker, målningar och originaltryck, samt keramik av kända artister såsom Hedwig Bollhagen. Varje ugn, som en del av vår kultur, berättar en historia. Ugnarna var ofta otroliga konstföremål, färgglatt målade, kreativt uppfinningsrika. I muséet finns det ugnar och kaminer från hela världen och fyra olika århundraden. Till exempel kaminer från Wien år 1720, andra från vad som nu är södra Tyskland, en som har använts av Napoleons hustru Josephine, andra som köpts av aristokratiska familjer och senare sådana enklare, som har använts av Berlins nya arbetarklass.

Kombinationen av museum och fabrik ger besökaren en möjlighet att både lära sig om det traditionella hantverket och ta en titt på moderna keramiska produkter från ugnsfabriken.

(Yngve Malmén)

Uuni- ja keramiikkamuseo Veltenin historia liittyy läheisesti paikan historiaan. Aikoinaan Velten oli pieni unelias maalaiskylä. Sitten joku huomasi, että maaperä sisälsi savea, jota voitiin käyttää kaakelien valmistamiseen. Ensimmäinen uunitehdas rakennettiin vuonna 1835, aikaan jolloin Veltenissä oli noin 50 asukasta. Tuotetuilla kaakeleilla oli lämpöä pidättävä ominaisuus. Se oli alku "der Kachelofen" -boomille. (Lasitetussa) kaakeliuunissa voitiin polttaa miltei kaikkea, erityisesti puuta ja myöhemmin hiiltä. Se lämmitti huonetta/asuntoa ja keittiöliesi kehitettiin myöhemmin samalla periaatteella. Vanhat mallit olivat kalliita ja niitä osti yhteiskunnan rikkaimat jäsenet.

Kukoistuskaudellaan noin 1905, Veltenissä oli 7.500 asukasta ja lähes 40 uunitehdasta. Saksan suurimpana uunivalmistajana Velten tuotti satatuhatta kaakeliuunia pääasiassa läheisen pääkaupungin Berliinin tarpeisiin ‒ kuuluisat valkoiset Berliinin uunit. Nykyään vain uunitehdas A. Schmidt, Lehmann & Co. GmbH on edelleen käynnissä. Tämä perheyritys on tuottanut uuneja vuodesta 1872 ja on siksi historiallinen osa Veltenin uunikaupunkia. Tänään tuotevalikoima ulottuu uuneista ja kaakelisavupiippuista teollisuuseen ”tilauskeramiikkaan”, jossa perinteiset elementit, nykyaikainen käytäntö ja henkilökohtaiset visiot yhdistyvät.

Saksan vanhin uuni- ja keramiikkamuseo "Deutschen Tonstraßen" (Saksan savireitin) varrella sijaitsee samassa paikassa kuin käyvä tehdas. Museossa on esillä erilaisia uuneja, laattoja ja uunikoristeita, mallikirjoja, maalauksia ja oalkuperäiskuvioita sekä keramiikka kuuluisilta taiteilijoilta kuten Hedwig Bollhagenilta. Jokainen uuni, osana kulttuuriamme, kertoo tarinan. Uunit olivat usein uskomattomia taide-esineitä, värikkäästi maalattuja, luovasti kekseliäitä. Museossa on uuneja ja liesiä ympäri maailmaa ja neljältä eri vuosisadalta. Esimerkiksi uuneja Wienistä vuodelta 1720, eräitä nykyisen Etelä-Saksassa alueelta, Napoleonin vaimon Josephinen käyttämä uuni, aristokraattisten perheiden ostamia ja Berliinin uuden työväenluokan myöhemmin käyttämiä yksinkertaisempia malleja.

Museon ja tehtaan yhdistelmä antaa kävijälle mahdollisuuden sekä tutustua perinteiseen käsityöhön että katsoa uunitehtaan moderneja keraamisia tuotteita.

(Vici Ståhlström)

The history of the Oven and Ceramic Museum Velten is closely linked with the history of the place. Velten used to be a small sleepy agricultural village. Then someone discovered that the soil contained clay that could be used for making tiles. The first furnace factory was built in 1835, at a time when Velten had about 50 inhabitants. The tiles produced had the quality of being able to retain heat. That was the start of the 'der Kachelofen' boom. The (glazed) tiled stove burnt anything, particularly wood and later coal. It heated a room/flat and a kitchen stove was later developed on the same principle. The early models were expensive and purchased by the richer members of society. 

In its heyday around 1905, there were 7.500 inhabitants and almost 40 oven factories in Velten. Being Germany's biggest stove-manufacturer, Velten produced one hundred thousand tiled stoves mainly for the nearby capital Berlin – the famous white Berlin stoves. Today only the furnace factory A. Schmidt, Lehmann & Co. GmbH is still. This family business has produced ovens since 1872 and is therefore an historic part of the oven town Velten. Today the range of product extends from ovens to tile chimneys and through to industrial made-to-order ceramics, in which the elements of tradition, modern practice, and personal visions are combined.

Germany´s oldest oven and ceramics museum along 'Deutschen Tonstraße' (the German clay route) is located at the same site as the working factory. The museum shows different types of stoves, tiles and oven ornaments, pattern books, paintings and original prints as well as pottery of famous artists like Hedwig Bollhagen. Each furnace as part of our culture tells a story. The ovens were often incredible art objects, colorfully painted, creatively inventive. In the museum there are furnaces and stoves from all over the world and four different centuries. For instance, stoves from Vienna in 1720, others from what is now south Germany, the one used by Napoleon's wife Josephine, others bought by aristocratic families and later the simpler ones used by Berlin's new working class.

The combination of museum and factory gives the visitor the possibility to learn about the traditional handcraft and take a look at modern ceramic products at the furnace factory. 

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress ‒ Osoite ‒ Address

Ofen- und Keramikmuseum Velten

Wilhelmstraße 32

D-16727 Velten

www.okm-velten.de

#41. Museu de l’Electricitat, Encamp, Andorra

Elektricitetsmuséet, MW muséet, ligger på bottenvåningen av Forces Electriques d'Andorras (FEDA) vattenkraftverk. FEDA är ansvarig för att producera elektrisk energi, att utnyttja Andorras egna resurser, importera elektrisk energi vid behov och distribuera sagda energi. FEDA är en halvoffentlig organisation, som grundades genom en lag av år 1988. Andorras regering äger hela dess kapital.

Museibyggnaden i sig är ett kulturarv i Andorra på grund av dess arkitektur i granit och för att den representerar en modernisering av landet. Den byggdes mellan 1931 och 1934 av koncessionsbolaget FHASA. Koncessionen beviljades 1929 i syfte att utnyttja Andorras vatten för produktion av elektrisk energi för export i utbyte mot att olika vägar byggdes. Arbetet med den hydrauliska infrastrukturen, elnätet och landsvägarna utfördes mellan 1930 och 1934.

Förutom museet innehåller byggnaden fortfarande elkontorets driftscentrum, hjärnan för den elektriska energiproduktionen i landet. Vattenkraftverket började sin verksamhet 1934 och är fortfarande den huvudsakliga källan i Andorras egen energiproduktion. Energiförbrukningen inom landet var inledningsvis mycket låg och el kunde exporteras. Denna situation har förändrats i och med Andorras tillväxt, och på 1970-talet visade sig kraftverkets årsproduktion vara mindre än landets förbrukning. För närvarande representerar dess produktion 15 % av den totala konsumtionen, medan största delen av det resterande energibehovet importeras från Spanien. Inne i byggnaden hittar man de viktigaste komponenterna för produktion av vattenkraft: turbiner, generatorer och den hjälputrustning, som behövs för deras funktion.

Elektricitetsmuseet, inrättat av FEDA, öppnades den 2 april 2009. Museet erbjuder en resa genom elproduktionens historia i Andorra. Det är indelat i tre områden: ett vetenskapligt område om elektricitet, ett annat, som visar hur den mängd arbetstillfällen, som  genererades då vägar och infrastrukturen för vattenkraften byggdes, innebar en mycket viktig förändring i landets vardag. Många invandrare, som utförde byggnadsarbetet på denna konstruktion, stannade och nästan varje familj i Andorras deltog, antingen direkt eller indirekt, i detta kolossala projekt. Det tredje området i muséet innehåller workshops och interaktiva roliga experiment främst avsedda för skolbarn. Vidare kan besökaren genom fönster i museet se i funktion varande turbiner, som fortsätter med att generera elektricitet.

 (Vici Ståhlström)

Sähkömuseo, MW museo, sijaitsee Forces Electriques d'Andorran (FEDA) voimalaitosrakennuksen pohjakerroksessa. Feda vastaa sähköenergian tuottamisesta hyödyntäen Andorran omia resursseja, tuoden sähköenergiaa tarpeen niin vaatiessa ja sanottua energiaa jakaen. FEDA on puolijulkinen, lailla vuonna 1988 luotu organisaatio. Andorran hallitus omistaa sen pääoma kokonaisuudessaan.

Museorakennus itsessään on Andorran kulttuuriperintöä sen arkkitehtuurissa käytetyn graniitin takia ja koska se edustaa maan nykyaikaistamista. Se rakennettiin vuosina 1931 ja 1934 FHASA-yhtiön toimesta. Toimilupa myönnettiin vuonna 1929, tarkoituksena Andorran vesivaroja hyödyntämällä tuottaa sähköenergiaa vientiin vastineeksi teiden rakentamiselle. Vesivoiman tarvitsemaa infrastruktuuria, sähköverkkoa ja valtatietä koskevat työt tehtiin vuosien 1930 ja 1934 välillä.

Museon lisäksi rakennus sisältää edelleen sähkölaitoksen käyttökeskuksen, maan sähköenergian tuotannon aivot. Voimalaitos aloitti toimintansa vuonna 1934 ja on edelleen tärkein energiatuotannon lähde Andorrassa. Kotimaan energiankulutus oli aluksi hyvin pientä ja sähköä riitti vientiin. Tilanne on muuttunut Andorran kasvun myötä ja 1970-luvulla voimalaitoksen vuosituotanto osoittautui maan kulutusta pienemmäksi. Tällä hetkellä sen tuotanto edustaa 15 % kokonaiskulutuksesta, suurin osa lisäenergian tarpeesta tuodaan Espanjasta. Rakennuksen sisältä löytyy vesivoiman tuotannon tärkeimmät elementit: turbiinit, generaattorit ja näiden tarvitsemat apulaitteet moitteettoman toiminnan varmistamiseksi.

FEDAn perustama MW museo avattiin 2. huhtikuuta 2009. Museossa tarjoaa matkan läpi sähköntuotannon historian Andorrassa. Se on jaettu kolmeen alueeseen: sähköä selittävä tieteellinen alue, toinen alue, joka osoittaa, miten moottoriteiden ja vesivoiman infrastruktuurin rakentamiseen tarvittu työ johti erittäin tärkeään muutokseen maan arjessa. Monet maahanmuuttajat, jotka osallistuivat maarakentamiseen jäivät, ja lähes jokainen perhe Andorrassa osallistui, suoraan tai välillisesti , tähän jättiläismäiseen hankkeeseen. Museon kolmas alue sisältää työpajoja ja lähinnä koululaisille tarkoitettuja hauskoja interaktiivisia kokeita. Lisäksi museon ikkunoiden kautta vierailija voi nähdä käynnissä olevia turbiineja, jotka tuottavat sähköä edelleen.

(Yngve Malmén)

The Electricity Museum, MW Museum, is located on the ground floor of the Hydroelectrical Central of Forces Elèctriques d’Andorra (FEDA).  FEDA is in charge of producing electric energy, taking advantage of Andorra’s own resources, importing the electric energy necessary and distributing said energy. FEDA is a semi-public entity created by law in 1988. The Andorran Government owns the totality of its capital. 

The museum building itself is a cultural heritage of Andorra because of its architecture of granite, and represents the modernization of the country. It was constructed between 1931 and 1934 by the concessionary company FHASA. The concession was granted in 1929, intended to exploit Andorra’s waters to manufacture and export electric energy in exchange for the construction of various highways. Work on the hydraulic infrastructures, the electric network and the highways was completed between 1930 and 1934. 

In addition to the museum, the building still contains the electrical office operating center, the brain of the electrical energy production of the country. The Hydroelectrical central began its activity in 1934 and is still the main production source of energy in Andorra. Domestic energy consumption was initially very low and electricity could be exported. This situation has been changing along with Andorra’s growth, and in the 1970s the station’s annual production proved less than the country’s consumption. Presently, its production represents 15% of total consumption, with most of the remainder being imported from Spain. Inside the building, the most important elements in hydroelectric production are found: the turbines, alternators, and the auxiliary equipment necessary for their proper functioning. 

The Electricity Museum, set up by FEDA, first opened on 2 April 2009. The museum offers a trip through the history of electricity production in Andorra. It is divided into three areas: a scientific area on electricity, another which shows how the volume of work generated in constructing the highways and the hydroelectric infrastructures meant a very important change in the country’s everyday life. Many immigrants who carried out the ground labour on this construction stayed, and almost every Andorran family participated, either directly or indirectly, in this colossal project. The third area in the museum contains workshops and interactive fun experiments intended mainly for schoolchildren. Furthermore, through windows in the museum, the visitor can see the working turbines that continue to generate electricity.

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☺☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress ‒ Osoite ‒ Address

Museu de l’Electricitat

Av. de la Bartra s/n

AD200 Encamp

www.museumw.ad

#40. La Fonderie, Bryssel, Belgien

Beläget i hjärtat av ett en gång tungt industrialiserat område, tidigare kallat Belgiens Manchester, är Bryssels industri- och arbetsmuseum (Musée Bruxellois des industrier et du travail) – även känt som La Fonderie efter namnet på centret för ekonomisk och sociala historia i brysselregionen – ägnat åt arbetskraftens och industrins historia i regionen. Beläget i huvudsak i Salle des Tourneurs i La Compagnie des Bronzes’ (1854-1979) nedlagda fabrik, erbjuder det en unik insikt i Bryssels historia med syfte att främja dess industriella arv.

Den industriella revolutionen förändrade radikalt de ekonomiska, politiska och sociala relationerna i Belgien. Under två århundraden har Belgien gått från att vara ett landsbygds- och jordbrukssamhälle till ett stadssamhälle. Följaktligen har Bryssels industriarv slängts åt sidan med risk för att det försvinner från det kollektiva minnet.

Det metallurgiska företaget La Compagnie des Bronzes var aktivt inom olika sektorer: produktion och utplacering av rörledningar för gasbelysning och senare elektricitet, tillverkning och försäljning av belysningsarmaturer och dekorativa föremål. Men framför allt producerade det monumentala statyer för de nationella och internationella marknaderna.

La Compagnie des Bronzes köpte marken i Molenbeek 1860 för att bygga en ny fabrik, större än den tidigare i centrala Bryssel. Gradvis mellan 1862 och 1912 byggdes husen och togs i bruk. Tomten med sina upp till 400 arbetare såg företagets utveckling av fram till dess konkurs år 1979.

Området köptes av Communauté française år 1981. De byggnader, som riskerade kollaps, revs, medan huvudbyggnaden renoverades. Med sina gjutjärnskolonner, de välvda teglen och fönstren, visar Salle de Tourneurs fortfarande den mycket enkla konstruktion, som är typisk för industriella anläggningar från den andra halvan av det 1800-talet. Muséets huvudsal brukade förr vara utrustad med ett dussin verktygsmaskiner. För att hålla svarvarna i rörelse krävdes en ångmaskin, som drev maskinerna genom ett system av axlar, remskivor och remmar. Ångan producerades av en koleldad yttre panna. Maskinerna var ordnade runt huvuddrivaxeln, som sträckte sig över rummets hela längd (24 m).

Museet, som slutligen öppnades 2001, illustrerar Bryssels arbetarhistoria och samlar föremål, handlingar och muntlig historia gällande stadens industriella förflutna. Officiellt erkänt i början av 2014 av Fédération Wallonie-Bruxelles erbjuder museet besökarna möjlighet att upptäcka en del av sina samlingar genom att besöka en ny permanent utställning. La Fonderie inrymmer likaså ett dokumentationscentrum, som är öppet för allmänheten.

En av de viktigaste objekten i den permanenta utställningen är en Sirocco rostare, som användes för att rosta kakaobönor. Efter en rengöring rostades bönorna, varvid deras fukthalt sänktes och smaken förbättras. Genom en stor tratt belägen ovanför anordningen, skickades bönorna till den dubbelväggade roterande ståltrumman, i vilken den ideala rostningstemperaturen var 130 °C. Efter rostningen krossades bönorna och maldes för att ge en pasta, som, när det blandades med socker, så småningom blev den berömda belgiska chokladen. Redan från det sena 1600-talet och framåt konsumerades choklad som en dryck i Bryssel. Sedan slutet av seklet ökade tillgången till de koloniala marknaderna chokladindustrin i Bryssel.

(Yngve Malmén)

Aiemmin Belgian Manchesteriksi kutsutun raskaasti teollistuneen alueen sydämessä sijaitseva Brysselin teollisuus- ja työväenmuseo (Musée Bruxellois des teollisuuden et du travail), joka tunnetaan myös nimellä La Fonderie Brysselin alueen taloudellisen ja sosiaalinen historian keskuksen nimen mukaan, on omistettu alueen työvoiman ja teollisuuden historialle. Sijoittuen pääosin Salle des Tourneursiin La Compagnie des Bronzesin (1854-1979) hylkäämässä tehtaassa, se tarjoaa ainutlaatuiset näkymät Brysselin historiaan tarkoituksenaan edistää sen teollista perintöä.

Teollinen vallankumous muutti radikaalisti Belgian taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia suhteita. Kahden vuosisadan aikana Belgia on muuttunut maaseutu- ja maatalousyhteiskunnasta kaupungistuneeksi yhteiskunnaksi. Näin ollen Brysselin teollinen perintö on viskattu syrjään, sillä seurauksella, että se uhkaa kadota kollektiivisesta muistista.

Metallurgian alan yritys La Compagnie des Bronzes oli aktiivinen eri aloilla: kaasuvalaistuksen ja myöhemmin sähkön tavitsemien putkien valmistaminen ja vetäminen sekä valaisimien ja koriste-esineide valmistus ja myynti. Mutta ennen kaikkea se valmisti monumentaalisia patsaita kansalliselle ja kansainvälisille markkinoille.

La Compagnie des Bronzes osti maata Molenbeekista vuonna 1860 rakentaakseen uuden tehtaan, isomman kuin edellinen Brysselin keskustassa. Vuodesta 1862 vuoteen 1912 rakennukset rakennettiin ja otettiin vähitellen käyttöön. Tehdasalue, jolla työskenteli enimmillään 400 työntekijää, näki yrityksen kehittymisen aina sen konkurssiin asti vuonna 1979.

Alueen osti Communauté française vuonna 1981. Romahtamisvaarassa olleet rakennukset purettiin ja päärakennus kunnostettiin. Valurautaisinet pylväineen, tiilien ja ikkunoiden  kaarineen Salle de Tourneursissa näkyy edelleen hyvin se yksinkertainen rakenne, joka on tyypillinen 1800-luvun jälkipuoliskon teollisuuslaitoksille. Museon pääsalissa oli aiemmin kymmenkunta työstökonetta. Sorvien pitäminen liikkeessä edellytti höyrykonetta, joka käytti koneita akseleista, hihnapyöristä ja hihnoista koostuvan järjestelmän kautta. Höyry tuotettiin hiililämmitteisessä ulkoisessa kattilassa. Koneet järjestettiin valta-akselin ympäri, joka kulki huoneen päästä päähän (24 m).

Museo, joka lopulta avattiin vuonna 2001, havainnollistaa Brysselin työhistoriaa ja kerää esineitä, asiakirjoja ja suullista historiaa kaupungin teollisuuden menneisyydestä. Museo, joka alkuvuodesta 2014 sai Fédération Wallonie-Bruxellesin virallisen tunnustuksen, tarjoaa kävijöille mahdollisuuden tutkia osan kokoelmastaan käymällä uudessa pysyvässä näyttelyssä. La Fonderie pitää myös sisällään yleisölle avoimen dokumentaatiokeskuksen.

Yksi perusnäyttelyn pääesineistä on Sirocco paahdin, jota käytettiin kaakaon paahtamiseen. Puhdistuksen jälkeen pavut paahdettiin, jolloin niiden kosteuspitoisuus väheni ja maku parani. Laitteen yläpuolella olevan suuren suppilon kautta pavut siirrettiin kaksoisvaipalliseen pyörivään terästynnyriin, jossa paahtamiselle ihanteellinen lämpötila oli 130 °C. Paahtamisen jälkeen pavut murskattiin ja jauhettiin tahnaksi, josta sekoitettuna sokeriin lopulta saatiin kuuluisa belgialainen suklaa. Jo 1600-luvun lopusta lähtien suklaa kulutettiin juomana Brysselissä. Vuosisadan lopulla pääsy siirtomaamarkkinoille vauhditti Brysselin suklaateollisuutta entisestään.

(Yngve Malmén)

Situated in the heart of a once heavily-industrialized area, formerly referred to as the Belgian Manchester, the Brussels Museum of Industry and Labour (Musée bruxellois des industries et du travail) also known as La Fonderie, after the name of the centre for economic and social history of the Brussels region, is devoted to the history of labour and industry in the region. Located mainly in the Salle des Tourneurs on the site of the disaffected factory of La Compagnie des Bronzes (1854 - 1979), it offers a unique look at the history of Brussels, with the view to promoting it’s industrial heritage.

The Industrial Revolution radically changed the economic, political and social relations of Belgium. In two centuries, Belgium has gone from being rural and agricultural to an urban society. Consequently, Brussels’ industrial heritage has been cast aside, at the risk of it disappearing from the collective memory.

The metallurgical business, La Compagnie des Bronzes was active in various sectors: producing and placing pipelines for gas lighting and later electricity; manufacturing and selling lighting fixtures and decorative items. But above all, it produced monumental statues for the national and international markets.

La Compagnie des Bronzes bought the land in Molenbeek in 1860 to build a new factory, bigger than the previous one in downtown Brussels. Between 1862 and 1912, the buildings were built and gradually adopted. The site, which employed up to 400 workers, saw the development of the company up to its bankruptcy in 1979.

The site was bought by the Communauté française in 1981. The buildings in danger of collapse were destroyed, while the main building was renovated. With its cast-iron columns, the arched brick and windows, Salle de Tourneurs still shows the very simple construction, which is typical for industrial facilities of the second half of the 19th century. The main room of the museum used to be equipped with a dozen machine tools. Keeping the lathes in motion required a steam engine, which powered the machines through a system of shafts, pulleys and belts. Steam was produced by a coal-powered external boiler. The machines were arranged around the main drive shaft, which ran the entire length of the room (24 m). 

The museum, which finally opened in 2001, illustrates the working history of Brussels and collects objects, documents and oral history on the city’s industrial past. Officially recognized in early 2014 by the Fédération Wallonie-Bruxelles, the museum offers visitors the possibility to discover part of its collection by visiting a new permanent exhibition. La Fonderie equally houses a documentation centre open to the public.

One of the main objects of the permanent exhibition is the Sirocco Roaster, which was used to roast cocoa beans. After cleaning, the beans were roasted, whereby their moisture level was reduced and flavor enhanced. Through a large funnel located above the apparatus, the beans were sent to the double-coated rotating steel drum, in which the ideal roasting temperature was 130 °C. After roasting, the beans were crushed and ground to give a paste that, when mixed with sugar, eventually became the famous Belgian chocolate. Already from the late 17th century onwards, chocolate was consumed as a beverage in Brussels. Since the end of the century, access to colonial markets boosted the chocolate industry in Brussels.

(Yngve Malmén)

Poäng – Pisteet – Points

☻☻☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

La Fonderie
Musée bruxellois de l’industrie et du travail
Rue Ransfort 27
B-Bruxelles 1080
www.lafonderie.be

#39. Kelham Island Museum, Sheffield, Storbritannien

I ett av stadens äldsta industridistrikt står Kelham Island Museum på en över 900 år gammal konstgjord ö i floden Don i Sheffield, England. Ön härstammar från byggandet av en kvarnränna på 1100-talet, med vilken vatten från floden Don avleddes för att driva en mjölkvarn tillhörande herrgårdsägaren. Det har rapporterats att ön senare uppkallad efter stadens vapensmed, Kellam Homer, som ägde en slipningsverkstad vid en intilliggande kvarnränna 1637.

Efter att ha varit ängsmark för mesta delen av dess existens, byggdes John Crowleys järngjuteri på platsen 1829 och det var i drift fram till 1890-talet. Denna byggnad ersattes av ett kraftverk år 1899, för att ge el åt den nya vagnparken av spårvagnar i staden. År 1976 förvärvade Sheffields museiavdelning det gamla elektricitetsverket på Kelham Island och skapade en början till ett industrimuseum vid en tid då både Sheffield och Storbritannien var på väg mot industriell nedgång.

Viktiga maskiner, produkter och arkiv räddades då stadens fabriker och verkstäder revs och användes för att bilda en del av museets samlingar ‒ inklusive den mäktiga ångdrivna River Don -maskinen byggd år 1905 av Davy Bros i Sheffield för att driva Charles Cammells stora stålvalsverk ända till 1978. Den är den mest kraftfulla kvarvarande ångmaskinen i Europa i dag. Museet har regelbundna demonstrationer av River Don -maskinen, en 12.000 hästkrafters (9 MW) ångmaskin, som ursprungligen drev det lokala valsverket för pansarplåt. Maskinen är anmärkningsvärd för dess förmåga att ändra riktning mycket snabbt, en egenskap som var nödvändig för en effektiv valsning av tungt stål. Maskinen valsade stål för kärnreaktorer mot slutet av sin livscykel (den användes till produktion ännu 1978 vid River Don -verken).

Kelham Island Museum öppnades 1982 för att hysa föremål, bilder och arkivmaterial som representerar Sheffields industriella historia, inklusive exempel på rekonstruerade små hantverksverkstäder och Englands största kvarvarande Bessemer-konverter. Museet drivs av Sheffield Industrial Museums Trust.

(Yngve Malmén)

Eräällä kaupungin vanhimmista teollisuusalueista Kelham Island Museum seisoo yli 900 vuotta vanhalla ihmisen tekemällä saarella Don-joessa Sheffieldissä, Englannissa. Saarion peräisin myllyrännin rakentamisesta 1100-luvulla, jolla johdettiin vettä Don-joesta kartanonherralle kuuluvan jauhomyllyn pyörittämiseen. On raportoitu, että saari on sittemmin nimetty kaupungin asesepän, Kellam Homerin, mukaan, joka omisti hiontapajan viereisen myllyrännin varrella vuonna 1637.

Oltuaan niittynä suurimman osan olemassaolostaan, John Crowleyn valimo rakennettiin paikalle vuonna 1829 ja se jatkoi toimintaansa 1890-luvulle asti. Tämä rakennus korvattiin voimalaitoksella 1899, tarjoamaan sähköä kaupungin uudelle raitiovaunujen vaunustolle.

Vuonna 1976 Sheffieldin museo-osasto hankki vanhan Kelham Islandin sähkölaitoksen omistukseensa ja loi alun teollisuusmuseolle, aikana jolloin sekä Sheffield että Britannia oli matkalla kohti teollisuuden taantumista.

Tärkeitä koneita, tuotteita ja arkistoja pelastettiin kun kaupungin tehtaita ajettiin alas ja käytettiin museon kokoelman osana ‒ mukaan lukien sheffieldiläisen Davy Brosin vuonna 1905 rakentama mahtava River Don -höyrykone, jolla ajettiin Charles Cammellin isoa teräsvalssauskonetta aina vuoteen 1978 asti. Se on tehokkain olemassa oleva höyrykone Euroopassa tänään. Museo demonstroi säännöllisesti River Don -konettaan, 12.000 hevosvoimaista (9 MW) höyrykonettaan, joka alunperin toimi voiman tuottajana paikallisella panssarilevyvalssaamolla. Koneessa on merkittävä sen kyky muuttaa suuntaa nopeasti, ominaisuus, joka oli tarpeen, raskaan teräksen valssaamiseksi tehokkaasti. Elikaarensa lopussa kone valssasi terästä ydinreaktoreihin (se oli tuotantokäytössä River Don -tehtailla vuoteen 1978 asti).

Kelham Island Museum avattiin vuonna 1982 antaakseen paikan Sheffieldin teollisuuden tarinaa edustaville esineille, kuville ja arkistomateriaalille, kuten esimerkiksi rekonstruoiduille käsityöläispajolle ja Englannin suurimalle säilyneelle Bessemer-konverterille. Museota ylläpitää Sheffield Industrial Museums Trust.

(Yngve Malmén)

Located in one of the city’s oldest industrial districts, the Kelham Island Museum stands on an over 900 years old man-made island in the River Don in Sheffield, England. The island stems from the construction of a mill race in the 12th century, which diverted water from the River Don to power a corn mill belonging to the Lord of the Manor. It is reported that the island was subsequently named after the Town Armourer, Kellam Homer, who owned a grinding workshop on the neighbouring goit (mill race) in 1637.

Having remained meadowland for much of its existence, John Crowley's Iron Foundry was built on the site in 1829 and continued in operation until the 1890s. This building was replaced by a power station in 1899, to provide electricity for the new fleet of trams in the city.

In 1976 the Sheffield’s Museum Department acquired the old electricity generating station on Kelham Island and created the beginnings of an industrial museum at a time when both Sheffield and Britain was heading towards industrial decline.

Important machinery, products and archives were rescued as the city’s factories and workshops were pulled down and used to form part of the museum collection – including the mighty steam-powered River Don Engine built in 1905 by Davy Bros of Sheffield to drive Charles Cammell’s huge steel rolling mill until 1978. It is the most powerful surviving steam engine in Europe today. The museum has regular demonstrations of the River Don Engine, a 12,000 horsepower (9 MW) steam engine, which originally powered a local armour plate rolling mill. The engine is remarkable for its ability to change direction very quickly, a feature that was necessary for the efficient rolling of heavy steel. The engine rolled steel for nuclear reactors towards the end of its life (it was last used in production in 1978 at the River Don Works).

Kelham Island Museum was opened in 1982 to house the objects, pictures and archive material representing Sheffield’s industrial story, including examples of reconstructed little mesters' workshops and England's largest surviving Bessemer converter. The museum is operated by the Sheffield Industrial Museums Trust.

(Vici Ståhlström)

Poäng – Pisteet – Points

☻☻☻☻☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Kelham Island Museum
Alma Street
Sheffield
S3 8RY
United Kingdom
 www.simt.co.uk

#38. Το Βιομηχανικό Μουσείο Της Ερμούπολης, Eroúpoli, Grekland

Staden Ermoúpoli (eller Hermoúpolis) på den grekiska ön Syros skapades av flyktingar under det grekiska frihetskriget på 1820-talet och blev det första centret för handel, sjöfart och industri i Grekland.

Ermoúpolis industrimuséum grundades av kommunen Ermoúpoli i en restaurerad fabrik i Katsimantis, där permanenta samlingar och tillfälliga samlingar nu är inhysta. Det invigdes den 12 maj 2002. Katsimantis färgfabrik är ett av de bästa exemplen på industriarkitektur i Grekland. Byggd 1888, var den till en början en blyhagelfabrik. Det karakteristiska hageltornet har rekonstruerats till sin ursprungliga form.

I museet får man en glimt av hur öns företagsamma förfäder på 1800-talet i den industriella revolutionens kölvatten öppnade textil-, glas- och metallfabriker. Senare riktades öns expertis mot marinteknikens område. Genom en samling av kartor, dokument, bilder och ritningar, som visas i den tidigare Katsimantis-fabriken, kan besökaren bilda sig en bild av det industriella livet på ön. Muséets samling omfattar även flera maskiner, några monterade och andra i bitar, ett urval av verktyg samt industriutrustning. Totalt har museet över 300 välmärkta objekt om vävning, tryckning, spinning, motorer, fartyg osv.

Den första hallen i muséet fokuserar på flyktingarnas stad. Ett mindre rum är tillägnat öppningen mot världen. De nästa två rummen berättar historien om den maritima tekniken och om Greklands Ångfartygsbolag-Neorions varv. Glas-, textil- och metallindustrin är ämnena för en av salarna i museet. I den sista salen står ett oväntat objekt i centrum: en elbil från 1970-talet gjord för pendlare i London.

Övriga byggnader, som hör till museet, är blyhagelfabriken Aneroussis - fråga om den är öppen, det är den enda av sitt slag i Europa, där besökaren kan se hur produktionen av blyhagel gick till, Kornilaki-Dendrinos garveri, som var en ruin i årtionden, men som nu är avsedd att inhysa salarna med museets huvudutställning, samt textilfabriken i Velissaropoulos, där en verkstad för restaurering och underhåll av museets gamla maskiner och verktyg är inrymd.

(Yngve Malmén)

Kreikan vapaussodan pakolaiset loivat 1820-luvulla Ermoúpolin (tai Hermoúpoliksen) kaupungin kreikkalaisella Syros-saarella ja siitä tuli Kreikan ensimmäinen kaupan, navigoinnin ja teollisuuden keskus.

Ermoúpolin teollisuusmuseon perusti Ermoúpolin kunta entisöidyssä Katsimantiksen tehtaassa, jossa pysyvät ja väliaikaiset kokoelmat nyt sijaitsevat. Se vihittiin 12. toukokuuta 2002. Katsimantiksen maalitehdas on yksi parhaista teollisuusarkkitehtuurin esimerkeistä Kreikassa. Se rakennettiin vuonna 1888 alun perin lyijyhaulitehtaaksi. Haulitehtaalle ominainen torni on korjattu alkuperäiseen muotoonsa.

Museossa saa välähdyksen siitä, miten saaren yritteliäät esi-isät 1800-luvulla teollisen vallankumouksen vanavedessä avasivat tekstiili-, lasi- ja metallitehtaita. Myöhemmin saaren asiantuntemus kohdistui meriteknologiaan. Karttoista, asiakirjoista, valokuvista ja malleista koostuvan kokoelman kautta vierailija voi entisessä Katsimantiksen tehtaassa muodostaa kuvan saaren teollisesta elämästä. Museon kokoelmiin kuuluu myös useita koneita, toiset koottuina ja toiset osina, valikoima työkaluja, sekä teollisuuden laitteita. Kaikkiaan museossa on yli 300 hyvin merkittyä esinettä, jotkaliittyvät kudontaan, painantaan, kehräämiseen, moottoreihin, laivoihin ja vähän muuhunkin.

Museon ensimmäinen sali keskittyy pakolaisten kaupunkiin. Pienempi huone on omistettu avautumiselle maailmalle. Seuraavat kaksi huonetta kertovat merenkulun teknologiasta ja Kreikan Höyrylaivayhtiö-Neorionin telakasta. Lasinvalmistus, tekstiiliteollisuus ja koneteollisuus ovat aiheina yhdessä museon saleista. Viimeisessä salissa keskeinessä asemassa on odottamaton kohde: 1970-luvulla tehty sähköauto Lontoon työmatkalaisille.

Muut museoon kuuluvat rakennukset ovat lyijyhaulitehdas Aneroussis – kysy onko se auki, se on ainoa laatuaan Euroopassa, jossa kävijä voi nähdä, miten lyijyhaulien tuotanto tapahtui, Kornilakis-Dendrinoksen nahkatehdas, joka oli vuosikymmeniä raunioina, mutta johon nyt on tarkoitus sijoittaa museon tärkeimmät näyttelytilat, sekä tekstiilitehdas Velissaropoulos, jossa sijaitsee työpajat museon vanhojen koneiden ja työkalujen restaurointia ja kunnossapitoa varten.

(Yngve Malmén)

The town of Ermoúpoli (or Hermoúpolis) on the Greek island of Syros was created by refugees during the Greek War of Independence in the 1820’s and became the first centre of trade, navigation and industry in Greece.

The Industrial Museum of Ermoúpoli was founded by the Municipality of Ermoúpoli in the restored factory of Katsimantis, where permanent collections and temporary collections are now housed. It was inaugurated on May 12, 2002. The Katsimantis paint works is one of the best samples of industrial architecture in Greece. Built in 1888, it was initially used as a lead-shot factory. The characteristic shot tower has been reconstructed in its original form.

In the museum one gets a glimpse of how the entrepreneurial 19th century ancestors of the island took the train of the industrial revolution, opened textile, glass and metal works factories. Later the island’s expertise has been in naval engineering. Through maps, documents, photos and designs, displayed in the former Katsimantis plant, the visitor can form an image of the industrial life of the island. The collection of the Museum also comprises several machines, some assembled and other in pieces, a selection of tools, and industrial equipment. In all, the museum has over 300 well-labelled items relating to weaving, printing, spinning, engines, ships and more.

The first hall of the museum is focusing on the city of the refugees. A smaller room is dedicated to the opening to the world. The next two rooms tell the story of the maritime technologies and the Greek Steamship Company-Neorion Shipyard. Glass making, textile industry and the construction of various machines are the topics of one of the halls of the museum. In the last hall an unexpected object is taking center stage: an electric car from the 70's made for London commuters.

Other buildings belonging to the museum are the lead-shot factory of Aneroussis – ask if it is open, it is the only one of the kind in Europe, where the visitor can see how the lead-shot production was made, the tannery of Kornilakis-Dendrinos, which was a ruin for decades, but is now intended to house the main exhibition halls of the museum, and the textile factory of Velissaropoulos, where the workshop of restoration and maintenance of the museum’s old machinery and tools is housed.

(Vici Ståhlström)

Poäng – Pisteet – Points

☻☺☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Industrial Museum of Ermoúpoli

G. Papandreou Street 11

GR-84100 Ermoúpoli

www.greeka.com/cyclades/syros/syros-museums/syros-industrial-museum.htm