#61. Musée Départemental du Sel, Saulnois, Frankrike

Allt är smaklöst utan salt, men människan har också alltid behövt salt för kunna existera. Redan för 7000 år sedan hade egyptierna vid sin kust skapat ett antal ”salinas”, i vilka havsvatten koncentrerades för att bilda kristaller. Kineserna beskrev ungefär 2700 f.Kr. 30 typer av salt och två förfaranden för dess framställning. Nära Hallstatt i Österrike grävde keltiska gruvarbetare flera kilometer gruvgångar 300 meter under berget redan för cirka 3000 år sedan.

Den franska byn Marsal har varit bebodd sedan yngre stenåldern. Marsals existens är byggd på salt. Denna by i kommunen Saulnois, (tyska: Salzgau) vid den lilla floden Seille kom till ovanpå en hög med trasig lera. Omkring 1000 f.Kr. indunstades nämligen saltlösningen från saltdammar i lerkrukor. De bildade saltkakorna slogs ut ur krukorna, vilkas rester kastades på en avfallshög. Uppskattningsvis 4 miljoner kubikmeter av trasiga lerkärl täcker området och detta på grund av den använda så kallade "briquetage" tekniken.

Även makthavaren krävde sin del av detta dyrbara mineral, natriumkloriden. Det är därför ingen överraskning att saltverk och vallar byggdes i Marsal på befallning av biskopen av Metz så tidigt som på 1200-talet. Fram till 1500-talet ökade utnyttjandet av salt kraftigt under överinseende av biskoparna i Metz. Prästerna kämpade om saltet med aristokratin. År 1699 förvandlades Marsal till en garnisonsstad tills en del av platsen jämnades med marken år 1870.

Den anmärkningsvärda Porte de France, den äldsta stadsporten, inrymmer nu ortens saltmuseum, Musée Départemental du Sel, som berättar saltets historia från bronsåldern till nutiden. Bildad av två bågar är Porte de France genomborrad av två parallella passager, vilka föregås av vindbryggor, den ena för fästet och den andra för saltverkets transport av timmer och salt.

Saltmuséet i Marsal omfattar både teknisk och militärhistoria. Det berättar historien om "det vita guldet" genom att beskriva saltproduktionens teknologi från förhistorisk till modern tid. Från saltbassänger till en imponerande samling av saltkar gör besökaren en resa genom en värld av salt i alla dess former. Märkt "Musée de France" presenterar detta museum också historien om det tidigare fästet Marsal. Museet har arkeologiska lämningar, ett relikvarium med anor från det fjortonde århundradet och en enastående samling av salt.

Sättet att framställa salt har emellertid förändrats. Från att tidigare ha gjorts i små enheter (gruvor eller salinas) produceras salt idag huvudsakligen i stora industrianläggningar och gruvor eller i mekaniserade salinas på flera tusen hektar. Ekonomiskt ointressanta eller lågt producerande inrättningar har övergivits. Salt har blivit en globalt billig och banal produkt. Följaktligen finns det inte längre några spår av saltproduktionen i Marsal, även om saltälskande växter fortfarande frodas i byn.

(Yngve Malmén)

Kaikki on mautonta ilman suolaa, mutta ihminen on aina myös tarvinnut suolaa pysyäkseen hengissä. Jo 7000 vuotta sitten egyptiläiset olivat rannikollaan luoneet joitakin salinaksia, joissa merivesi väkevöitiin kiteiden aikaansaamiseksi. Kiinalaiet kuvasivat noin 2700 e.Kr. 30 erilaista suolatyyppiä ja kaksi menetelmää sen valmistamiseksi. Itävallassa Hallstattin lähellä kelttiläiset kaivosmiehet kaivoivat useita kilometrejä kaivoskäytäviä 300 metriä vuoren alla noin 3000 vuotta sitten.

Ranskalaisessa Marsalin kylässä on ollut asutusta jo neoliittisellä aikakaudella. Marsalin olemassaolo on rakentunut suolalle. Tämä Saulnoisin (saksaksi Salzgau) kunnassa pienen Seille-joen varressa sijaitseva kylä muodostui rikkinäisestä savesta koostuvan kasan päälle. Noin 1000 e.Kr. suolalampien suolavesi haihdutettiin näet saviruukuissa. Muodostuneet suolakakut lyötiin ulos ruukuista, joiden sirpaleet heitettiin jätekasalle. Käytetystä, ns. "briquetage" tekniikasta johtuen, arviolta 4 miljoonaa kuutiometriä rikkinäisiä saviastioita peittää alueen.

Valtaa pitävätkin vaativat osansa arvokkaasta mineraalista, natriumkloridista. Siksi ei ole yllätys, että Marsaliin rakennettiin suolalaitoksia ja valleja Metzin piispan käskystä jo 1200-luvulla. 1500-luvulle asti suolan hyödyntäminen laajeni merkittävästi Metzin piispojen alaisuudessa. Papisto taisteli suolasta aristokratian kanssa. Vuonna 1699 Marsal muutettiin varuskuntakaupungiksi kunnes osa paikasta hajoitettiin maan tasalle vuonna 1870.

Merkittävässä Porte de Francessa, kaupungin vanhimmassa portissa, sijaitsee nyt paikkakunnan suolamuseo, Musée Départemental du Sel, joka kertoo suolan historian pronssikaudelta nykypäivään. Kahdesta kaaresta muodostuvan Porte de Francen läpäisee kaksi rinnakkaista käytävää, joiden edessä on nostosillat, toinen linnakkeelle ja toinen suolalaitoksen puutavaran ja suolan kuljetuksia varten.

Marsalin suolamuseo käsittää sekä teknisen että sotilashistorian. Se kertoo "valkoisesta kullasta" suolan tuotantotekniikoiden kautta esihistoriallisesta ajasta nykyaikaan. Aina suolavesialtaista vaikuttavaan kokoelmaan suolasirottimia asti vierailija kulkee läpi suolaan liittyvän maailman sen kaikissa muodoissa. Tämä " Musée de France"-merkitty museo esittelee myös entisen Marsal-linnakkeen historian. Museossa on arkeologisia löytöjä, 1300-luvun relikvaario ja ainutlaatuinen kokoelma suolaa.

Tapa tuottaa suolaa on kuitenkin muuttunut. Poiketen aiemmista pienistä yksiköistä (kaivokset tai rannikon salinakset) suola tuotetaan nykyisin pääasiassa suurissa teollisuuslaitoksissa ja kaivoksissa tai koneellisissa, useiden tuhansien hehtaarien kokoisissa salinaksissa. Taloudellisesti merkityksettömistä tai vähän tuottavista paikoista on luovuttu. Siten suolasta on tullut maailmanlaajuisesti halpa ja arkipäiväinen tuote. Näin ollen Marsalissa ei ole enää mitään jälkiä suolan tuotannosta, vaikka suolaa rakastavat kasvit vielä kukoistavatkin kylässä.

(Vici Ståhlström)

Everything is tasteless without salt, but man has also always needed salt for his subsistence. Already 7000 years ago, the Egyptians had created some coastal salinas were seawater was concentrated to form crystals. The Chinese described 30 types of salt and two methods of producing it about 2700 B.C. Close to Hallstatt in Austria, Celtic miners dug several kilometers of galleries 300 meters under the mountain some 3000 years ago. 

The French village of Marsal has been inhabited since Neolithic times. Marsal’s existence is built on salt. This village in the municipality of Saulnois, (German: Salzgau) on the tiny River Seille was formed on top of a pile of broken clay. Around 1000 BC brine from salt ponds was dried in clay pots. The resulting cakes of salt were knocked out of the pots, the remains of which were thrown on a waste heap. An estimated 4 million cubic metres of broken clay covers the area, and this is all due to the so-called "briquetage" technique used.

Even the mighty demanded the precious mineral, sodium chloride. It is therefore no surprise that salt works and ramparts were constructed in Marsal on the command of the Bishop of Metz as early as the 13th century. Up until the 16th century, the exploitation of salt expanded considerably under the authority of the Bishops of Metz. The clergy fought over the salt with the aristocracy. In 1699 Marsal was transformed into a garrison town until a part of the site was razed to the ground in 1870. 

The remarkable Porte de France, the oldest town gate, now houses the village’s Salt Museum, Musée Départemental du Sel, which recounts the history of salt from the Bronze Age to the present day. Formed of two arches, Porte de France is pierced by two parallel passages preceded by drawbridges, one for the stronghold, the other for the salt works, reserved for transporting timber and salt.

The Salt Museum in Marsal comprises both technical and military history. It tells the story of "the white gold" via salt production techniques from the prehistoric age to modern times. From saltwater pools to an impressive collection of salt pans, the visitor will travel through a world of salt in all its forms. Labeled "Museum of France", this museum also presents the history of Marsal as a former stronghold. The museum has archaeological remains, a reliquary dating from the fourteenth century and an original collection of salt.

The way of producing salt has changed, however. From previously small units (mines or coastal salinas), salt is today mainly produced in huge industrial plants and mines or in mechanized salinas of several 1000 hectares. Financially uninteresting or low-producing sites have been abandoned. Salt has become a globally cheap and banal product. Consequently, there is no longer any trace of salt production in Marsal, although salt-loving plants still flourish in the village.

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☺☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Musée Départemental du Sel 

Porte de France

F-57630 MARSAL

www.mosellepassion.fr

#60. Sharpe’s Pottery Museum, Swadlincote, Storbritannien

Tillverkningen av keramiska produkter och lergods av lokala leror är en industri med långa anor i mellersta England. Som den ena ytterligheten omfattade denna industri en tillverkning av mycket eftertraktat porslin och i den andra ytterligheten utgjorde utbyggnaden av kolbrytningen och andra större industrigrenar drivkraften för en tillväxt av en lokal tillverkning av tegel och lergods.

I stora delar av södra och östra Derbyshire har en tegelugnsindustri utvecklats åtminstone från början av 1600-talet. Den storskaliga exponeringen av lämpliga fyndigheter av lera vid kolbrytning och vid järnvägsbyggen lade särskilt i området kring Ticknall, Calke, Swadlincote och Church Gresley under de första decennierna av 1800-talet grunden för en tillväxt i de firmor, som gjorde eldfasta produkter och stengods.

Swadlincote hade beviljats en urkund för mineralutvinning redan på 1200-talet, men det var inte förrän under den industriella revolutionen, som den kom till sin rätt i samband med brytning av kol och lera. År 1801 bodde det bara 216 människor i byn Swadlincote. Under de därpå följande 100 åren fick sysselsättningen, som skapades av gruvorna, krukmakerierna och rörframställningen, befolkningen att stiga till över 4 000 år 1901. Även om Swadlincote ofta nämns som en stad med nedlagd kolbrytning, är den också känd för tillverkningen av saltglaserade avloppsrör, som exporterades över hela världen. Vid ett tillfälle var nästan 70 skorstenar synliga i staden.

Kolbrytningens och lerindustrins tillväxt fortsatte tills strax efter andra världskriget. Det stora utbudet av leror, som förekom i samband med koltillgångarna vid södra Derbyshires kolfält, hade möjliggjort, att en lång rad produkter kunde göras, inklusive de saltglaserade avloppsrören, sanitetsporslin, tegel, klinker, skorstenspipor, eldfasta tegel och hushållsartiklar.

Sharpe’s Pottery grundades 1821 av den lokala bonden Thomas Sharpe. Hushållskärl och -redskap tillverkades i stor mängd av lokala leror och mycket exporterades till länder inom det brittiska imperiet och till Ryssland, Tyskland och Holland. I slutet av 1800-talet exporterades mycket också till Amerika för att fylla behoven hos de europeiska bosättarna bland medelklassen på den kontinenten.

Den kanske mest berömda produkten var ändå världens första toalett med spolkant, som utvecklades av Edmund Sharpe 1855, och som kom att bli stadens stora bidrag till bättre hälsa och levnadsvillkor i hela världen. Under 1850-talet uppkom det av folkhälsoskäl en "explosion" inom marknaden för sanitetsporslin och den lokala leran var perfekt för framställning av sådana produkter. Detta tillsammans med patenteringen av den framgångsrika "spolkant-toaletten” hos Sharpe’s ledde till att fabriken koncentrerade sig på sanitetsprodukter och upphörde med produktionen av "kärl" år 1900.

Sharpe’s Pottery blomstrade tillsammans med många andra lokala tillverkare av sanitetsporslin och avloppsrör fram till 1950-talet. Stiftandet av nya miljölagar runt denna tid krävde ny teknik och ökad reglering för miljön. Sharpes fabrik hade aldrig riktigt moderniserats och det blev uppenbart att den inte kunde överleva i denna "moderna" värld. Den stängdes slutgiltigt 1967.

De flaskformade ugnarna hade blivit ett viktigt industriellt inslag i det industrialiserade landskapet i detta område. Många av dem har sedan försvunnit – antingen ersatta av elektriska ugnar eller rivna då den tunga industrin i området har minskat och ugnarna blev överflödiga. Ett undantag till detta är Sharpe’s i Swadlincote. Många av de ursprungliga produktionsenheterna, inklusive ett av de två ugnsskjulen och en av flaskugnarna har överlevt tillsammans med en rad av tätt packade produktionsbyggnader. Trots försök att återuppliva den nu skyddsmärkta ugnsbyggnaden, var den i ett tillstånd av förfall när en detaljerad plan för dess bevarande upprättades 1999.

En fullständig restaurering behövdes för att göra platsen till ett museum, en turistinformation osv. Idag kan man i Sharpes keramikmuseum uppleva den en gång så produktiva keramiska industrin i South Derbyshire – från tegel och toalettstolar till utsirad konstkeramik. Sharpe’s Pottery Museum, som är beläget i centrum av Swadlincote, är uppdelat på två våningar.

Platsen på vilken Sharpe’s Pottery Museum idag står tros vara den enda platsen för tillverkning av sanitetsporslin i Storbritannien som har bevarats. Vad leran beträffar fortsätter framställningen av rör av stengods i Swadlincote.

 (Vici Ståhlström)

Keramiikkatuotteiden ja saviastioiden valmistuksella paikallisesta savesta on teollisuudenalana pitkät perinteet Keski-Englannissa. Tämä teollisuus käsitti toisessa ääripäässä erittäin haluttua posliinia ja toisessa ääripäässä kivihiilen louhinnan ja muun raskaan teollisuuden laajeneminen antoivat sysäyksen paikallisen tiili- ja savitavaratuotannon kasvulle.

Suuressa osassa Etelä- ja Itä-Derbyshireä tiiliuuniteollisuus on kehittynyt ainakin 1600-luvun alusta lähtien. Laajamittaisten sopivien saviesiintyminen paljastuminen kivihiilen louhinnan ja rautateiden rakentamisen yhteydessä muodosti perustan kasvulle erityisesti Ticknallin, Calken, Swadlincoten ja Church Gresleyn ympärillä 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana toimineissa tulenkestäviä tuotteita ja kivitavaraa tuottaneissa yrityksissä.

Swadlincotelle oli myönnetty mineraalien louhintaan oikeuttava lupa jo 1200-luvulla, mutta vasta teollisen vallankumouksen aikana se pääsi oikeuksiinsa hiilen ja saven luohinnan myötä. Vuonna 1801 Swadlincoten kylässä asui ainoastaan 216 ihmistä. Seuraavan 100 vuoden aikana kaivosten, ruukkupajojen ja putkien valmistuksen luoman työllisyyden ansiosta väestö nousi yli 4 000 vuoteen 1901 tultaessa. Vaikka Swadlincote kutsutaankin useimmiten entiseksi hiilikaivoskaupungiksi, se on myös kuuluisa ympäri maailmaa vietyjen suolalasitettujen viemäriputkien valmistuksesta. Aikoinaan kaupungissa näkyi lähes 70 savupiippua.

Hiilen louhinnan ja savialan kasvu jatkui aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Saven hyvä saatavuus Etelä-Derbyshiren hiiliesiintymen yhteydessä oli mahdollistanut laajan tuotevalikoiman valmistuksen, mukaan lukien suolalasitetut viemäriputket, saniteettiposliinit, tiilet, savupiipun putket, tulenkestävät tiilet ja kotitalousesineet.

Sharpe’s Potteryn perusti vuonna 1821 paikallinen maanviljelijä Thomas Sharpe. Kotitalouksien astioita ja tarvekaluja valmistettiin suuria määriä paikallisesta savesta ja suuri osa vietiin brittiläisen imperiumin maihin sekä Venäjälle, Saksaan ja Hollantiin. 1800-luvun lopussa vietiin paljon myös Amerikkaan tyydyttämään tämän maanosan keskiluokkaan kuuluvien eurooppalaisten uudisasukkaden tarpeita.

Ehkä kuuluisin tuote oli kuitenkin maailman ensimmäinen huuhtelureunalla varustettu wc-istuin, jonka Edmund Sharpe kehitti vuonna 1855, ja josta tuli kaupungin merkittävä terveyttä ja elinolosuhteita kaikkialla maailmassa parantava panos. 1850-luvulla tapahtui kansanterveydellisistä syistä "räjähdys" saniteettiposliinin markkinoilla ja paikallinen savi oli ihanteellinen näiden tuotteiden valmistamiseen. Tämä, yhdessä Sharpen patentoiman menestyksekkään "reunahuuhtelu-wc:n” kanssa, johti tehtaan keskittymiseen sanitettituotteisiin ja ”astioiden” tuotanto lopetettiin vuonna 1900.

Sharpe’s Pottery kukoisti monien muiden paikallisten saniteettitavaran ja putkien tuottajien tavoin aina 1950-luvulle asti. Näihin aikoihin laaditut uudet ympäristölait edellyttivät uutta tekniikkaa ja enemmän sääntelyä ympäristön hyväksi. Sharpen tehdasta ei oltu oikein koskaan modernisoitu ja kävi ilmi, ettei se selviytyisi tässä "modernissa" maailmassa. Se suljettiin lopullisesti vuonna 1967.

Pullouuneista oli muodostunut merkittävä teollinen ominaispiirre tämän alueen teollistuneessa maisemassa. Monet niistä ovat sittemmin hävinneet – joko korvattu sähköuuneilla tai purettu alueen raskaan teollisuuden vähentymisen myötä, jolloin uuneista oli tullut tarpeettomia. Eräs poikkeus tähän on Sharpe’s Swadlincotessa. Monet alkuperäisistä tuotantoyksiköistä, mukaan lukien toinen kahdesta uunivajasta ja toinen pullouuni ovat säilyneet tiheästi rakennettujen tuotantorakennusten lisäksi. Elvytämisyrityksistä huolimatta nyt listattu uunirakennus oli lyöty laimin kun yksityiskohtainen säilyttämissuunnitelma laadittiin vuonna 1999.

Täydellinen restaurointi oli tarpeen paikan muuttamiseksi museoksi, matkailuneuvonnaksi y.m. Tänään voi Sharpen teollisuusmuseosta kokea Etelä Derbyshiren kerran niin tuotteliaan keramiikka teollisuuden – tiilistä ja wc-tuoleista koristeelliseen taidekeramiikkaan. Sharpe’s Pottery Museum, joka sijaitsee Swadlincoten keskustassa, toimii kahdessa kerroksessa.

Paikka, jossa Sharpe’s Pottery Museum tänään sijaitsee, uskotaan olevan ainoa Isossa-Britanniassa säilynyt saniteettiposliinin tuotantoalue. Mitä saveen tulee, putkien valmistus kivitavarasta jatkuu Swadlincotessa.

(Yngve Malmén)

The manufacture of pottery and earthen ware products from local clays is an industry with a long history in central England. This industry encompassed, at one extreme, highly desirable china manufacture. At the other extreme the expansion of coal mining and other major engineering works provided impetus to the growth of the local brick and earthenware manufacture.

Throughout much of southern and eastern Derbyshire a brick kiln industry had developed from at least the early 1600s. The large scale exposure of suitable deposits of clay through coal mining and railway construction formed the basis, particularly in the area around Ticknall, Calke, Swadlincote and Church Gresley, for the growth in the first decades of the 19th century of firms making refractory and stoneware products.

Swadlincote had been granted a charter for mineral extraction back in the 13th century, but it was not until the Industrial Revolution that it came into its own through coal and clay mining. In 1801, there were only 216 people living in the village of Swadlincote. Over the next 100 years, employment created by colliers, potteries and pipeyards saw the population rise to over 4,000 by 1901. Although Swadlincote is referred to as a former coal mining town, it is also famous for the manufacture of salt-glazed sewerage pipes, which were exported all over the world. At one time nearly 70 chimneys were visible in the town.

The growth of coalmining and the clay industry continued until just after the Second World War. The large variety of clays present in the coal deposits of the South Derbyshire coalfield had enabled a wide range of products to be made, including salt-glazed sanitary pipes, sanitary ware, bricks, tiles, chimney pots, firebricks and domestic articles.

Sharpe’s Pottery was founded in 1821 by local farmer Thomas Sharpe. Household pots and utensils were manufactured in great quantity from local clay and many were exported to countries within the British Empire and to Russia, Germany and Holland. In the late 19th century much of it was also exported to America to meet the needs of the burgeoning European settlers in that continent. 

Perhaps most celebrated product, however, was the world’s first flushing rim toilet developed by Edmund Sharpe in 1855, which was the town’s major contribution to improved health and living conditions throughout the world. During the 1850’s, for public health reasons there was an ‘explosion’ in the sanitary ware market and the local clay was ideal for the production of such products. This, together with the patenting of the successful ‘rim flush’ toilet at Sharpe’s led to the factory concentrating on sanitary, ceasing production of ‘pots’ in 1900. 

Sharpe’s Pottery flourished, along with many other local sanitary ware makers and sewer pipe manufacturers, until the 1950’s. The coming of the Clean Air Acts around that time required new techniques and greater regulation for the environment. Sharpe’s factory had never really modernised and it became apparent it could not survive in this ‘modern’ world, it finally closed in 1967.

Bottle kilns had become a major industrial feature of the industrialised landscape of this area. Many of these have since been swept away, being either replaced by electric kilns or demolished as the heavy industry of the area has declined and such pottery works became redundant. One exception to this is Sharpe’s of Swadlincote. Many of the original production features including one of the two kiln hovels and one of the bottle kilns have survived along with a series of densely packed production buildings. Despite attempts to revitalise the now listed building with its capped kiln, it was in a state of disrepair when a detailed conservation plan was drawn up in 1999.

A full restoration was needed in order to turn the site into a museum, a tourist information centre etc. Today one can discover the once prolific pottery industry of South Derbyshire from bricks and toilets to elaborate art pottery at Sharpe’s Pottery Museum. Situated in the centre of Swadlincote, Sharpe's Pottery Museum is based on two floors. 

The site, on which the Sharpe’s Pottery Museum today stands, is believed to be the only surviving sanitary ware works site in the United Kingdom. As far as clay is concerned, the making of stoneware pipes continues in Swadlincote.

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

West Street

Swadlincote

Derbyshire DE11 9DG

United Kingdom

www.sharpespotterymuseum.org.uk