#38. Το Βιομηχανικό Μουσείο Της Ερμούπολης, Eroúpoli, Grekland

Staden Ermoúpoli (eller Hermoúpolis) på den grekiska ön Syros skapades av flyktingar under det grekiska frihetskriget på 1820-talet och blev det första centret för handel, sjöfart och industri i Grekland.

Ermoúpolis industrimuséum grundades av kommunen Ermoúpoli i en restaurerad fabrik i Katsimantis, där permanenta samlingar och tillfälliga samlingar nu är inhysta. Det invigdes den 12 maj 2002. Katsimantis färgfabrik är ett av de bästa exemplen på industriarkitektur i Grekland. Byggd 1888, var den till en början en blyhagelfabrik. Det karakteristiska hageltornet har rekonstruerats till sin ursprungliga form.

I museet får man en glimt av hur öns företagsamma förfäder på 1800-talet i den industriella revolutionens kölvatten öppnade textil-, glas- och metallfabriker. Senare riktades öns expertis mot marinteknikens område. Genom en samling av kartor, dokument, bilder och ritningar, som visas i den tidigare Katsimantis-fabriken, kan besökaren bilda sig en bild av det industriella livet på ön. Muséets samling omfattar även flera maskiner, några monterade och andra i bitar, ett urval av verktyg samt industriutrustning. Totalt har museet över 300 välmärkta objekt om vävning, tryckning, spinning, motorer, fartyg osv.

Den första hallen i muséet fokuserar på flyktingarnas stad. Ett mindre rum är tillägnat öppningen mot världen. De nästa två rummen berättar historien om den maritima tekniken och om Greklands Ångfartygsbolag-Neorions varv. Glas-, textil- och metallindustrin är ämnena för en av salarna i museet. I den sista salen står ett oväntat objekt i centrum: en elbil från 1970-talet gjord för pendlare i London.

Övriga byggnader, som hör till museet, är blyhagelfabriken Aneroussis - fråga om den är öppen, det är den enda av sitt slag i Europa, där besökaren kan se hur produktionen av blyhagel gick till, Kornilaki-Dendrinos garveri, som var en ruin i årtionden, men som nu är avsedd att inhysa salarna med museets huvudutställning, samt textilfabriken i Velissaropoulos, där en verkstad för restaurering och underhåll av museets gamla maskiner och verktyg är inrymd.

(Yngve Malmén)

Kreikan vapaussodan pakolaiset loivat 1820-luvulla Ermoúpolin (tai Hermoúpoliksen) kaupungin kreikkalaisella Syros-saarella ja siitä tuli Kreikan ensimmäinen kaupan, navigoinnin ja teollisuuden keskus.

Ermoúpolin teollisuusmuseon perusti Ermoúpolin kunta entisöidyssä Katsimantiksen tehtaassa, jossa pysyvät ja väliaikaiset kokoelmat nyt sijaitsevat. Se vihittiin 12. toukokuuta 2002. Katsimantiksen maalitehdas on yksi parhaista teollisuusarkkitehtuurin esimerkeistä Kreikassa. Se rakennettiin vuonna 1888 alun perin lyijyhaulitehtaaksi. Haulitehtaalle ominainen torni on korjattu alkuperäiseen muotoonsa.

Museossa saa välähdyksen siitä, miten saaren yritteliäät esi-isät 1800-luvulla teollisen vallankumouksen vanavedessä avasivat tekstiili-, lasi- ja metallitehtaita. Myöhemmin saaren asiantuntemus kohdistui meriteknologiaan. Karttoista, asiakirjoista, valokuvista ja malleista koostuvan kokoelman kautta vierailija voi entisessä Katsimantiksen tehtaassa muodostaa kuvan saaren teollisesta elämästä. Museon kokoelmiin kuuluu myös useita koneita, toiset koottuina ja toiset osina, valikoima työkaluja, sekä teollisuuden laitteita. Kaikkiaan museossa on yli 300 hyvin merkittyä esinettä, jotkaliittyvät kudontaan, painantaan, kehräämiseen, moottoreihin, laivoihin ja vähän muuhunkin.

Museon ensimmäinen sali keskittyy pakolaisten kaupunkiin. Pienempi huone on omistettu avautumiselle maailmalle. Seuraavat kaksi huonetta kertovat merenkulun teknologiasta ja Kreikan Höyrylaivayhtiö-Neorionin telakasta. Lasinvalmistus, tekstiiliteollisuus ja koneteollisuus ovat aiheina yhdessä museon saleista. Viimeisessä salissa keskeinessä asemassa on odottamaton kohde: 1970-luvulla tehty sähköauto Lontoon työmatkalaisille.

Muut museoon kuuluvat rakennukset ovat lyijyhaulitehdas Aneroussis – kysy onko se auki, se on ainoa laatuaan Euroopassa, jossa kävijä voi nähdä, miten lyijyhaulien tuotanto tapahtui, Kornilakis-Dendrinoksen nahkatehdas, joka oli vuosikymmeniä raunioina, mutta johon nyt on tarkoitus sijoittaa museon tärkeimmät näyttelytilat, sekä tekstiilitehdas Velissaropoulos, jossa sijaitsee työpajat museon vanhojen koneiden ja työkalujen restaurointia ja kunnossapitoa varten.

(Yngve Malmén)

The town of Ermoúpoli (or Hermoúpolis) on the Greek island of Syros was created by refugees during the Greek War of Independence in the 1820’s and became the first centre of trade, navigation and industry in Greece.

The Industrial Museum of Ermoúpoli was founded by the Municipality of Ermoúpoli in the restored factory of Katsimantis, where permanent collections and temporary collections are now housed. It was inaugurated on May 12, 2002. The Katsimantis paint works is one of the best samples of industrial architecture in Greece. Built in 1888, it was initially used as a lead-shot factory. The characteristic shot tower has been reconstructed in its original form.

In the museum one gets a glimpse of how the entrepreneurial 19th century ancestors of the island took the train of the industrial revolution, opened textile, glass and metal works factories. Later the island’s expertise has been in naval engineering. Through maps, documents, photos and designs, displayed in the former Katsimantis plant, the visitor can form an image of the industrial life of the island. The collection of the Museum also comprises several machines, some assembled and other in pieces, a selection of tools, and industrial equipment. In all, the museum has over 300 well-labelled items relating to weaving, printing, spinning, engines, ships and more.

The first hall of the museum is focusing on the city of the refugees. A smaller room is dedicated to the opening to the world. The next two rooms tell the story of the maritime technologies and the Greek Steamship Company-Neorion Shipyard. Glass making, textile industry and the construction of various machines are the topics of one of the halls of the museum. In the last hall an unexpected object is taking center stage: an electric car from the 70's made for London commuters.

Other buildings belonging to the museum are the lead-shot factory of Aneroussis – ask if it is open, it is the only one of the kind in Europe, where the visitor can see how the lead-shot production was made, the tannery of Kornilakis-Dendrinos, which was a ruin for decades, but is now intended to house the main exhibition halls of the museum, and the textile factory of Velissaropoulos, where the workshop of restoration and maintenance of the museum’s old machinery and tools is housed.

(Vici Ståhlström)

Poäng – Pisteet – Points

☻☺☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Industrial Museum of Ermoúpoli

G. Papandreou Street 11

GR-84100 Ermoúpoli

www.greeka.com/cyclades/syros/syros-museums/syros-industrial-museum.htm

#37. Ecomuseu Farinera de Castelló d’Empuries, Castelló d’Empuries, Spanien

Vete är ett av de viktigaste spannmålen inom världens jordbruksekonomi och att mala det till mjöl en av de äldsta verksamheter, som har bedrivits av människan. Beläget vid Costa Brava hittar man Castello d'Empuries i hjärtat av en bördig region, som spelat en viktig roll gällande odling av vete och majs från medeltiden och framåt. Som ett bevis på en av de äldsta verksamheterna i området, bevarar och främjar mjölkvarnsmuséet  Ecomuseu-Farinera de Castelló d'Empúries ett kulturarv kopplat till mjölproduktionen.

Trots att ursprunget till mjölproduktionen i denna stad går tillbaka till medeltiden, industrialiserades processen först i slutet av 1800-talet med byggandet av den fabrik, som idag inrymmer museet. Den 24 juli 2004 öppnades det nya museiutrymmet, vilket medförde en ”museifiering” av produktionsutrymmet av en mjölkvarn från slutet av 1800-, början av 1900-talet. Idag har La Farinera -byggnaden tre våningar, uppförda på vad var Molí del Mig (kvarnen i mitten), en av de tre kvarnar, som fanns i staden.

Besöket på muséet utgör en resa genom olika utrymmen i fabriken, vilka tar upp fyra grundläggande frågor: utvecklingen av malningen från den neolitiska tiden till idag, kraftkällan i form av hydraulisk turbin av Francis-modell, sammansättningen av vete, mjöl och bröd, samt produktionsprocessen fokuserat på det gradvisa malningssystemet med österrikisk-ungerska valskvarnar.

 1) Från kvarn till mjölproduktionsbolag

La Farinera restes över den tidigare "Moli del Mig" (mittkvarnen), en av de tre kvarnar som fanns i den medeltida staden Castelló d'Empúries. Dess nuvarande utseende, en anmärkningsvärd byggnad i tre våningar, och maskinerna i den, är resultatet av en industrialiseringsprocess, som innebar en teknisk och konstruktiv omvandling av den gamla kvarnen omkring 1860.

2) Energikällan

"Rec del Molí" är en medeltida vattenkanal, som får sitt vatten från Muga-floden i hjärtat av Vilanova de la Muga. När det når La Farinera omvandlar Francisturbinen från år 1905 energin i vattnet till mekanisk energi, som driver hela fabriken. Sekelskiftesturbinen är i fint skick.

3) Vete, mjöl och bröd

Castelló d'Empúries var ett oerhört viktigt produktionsområde, en region där vete odlas fortfarande i dag. Muséet visar mångfalden av olika sorter av sädesslag, som låter oss få olika typer av mjöl, som sedan används för att göra bröd, bakverk, pizzor, kex osv.

4) Produktionsprocessen

Industrialiseringen inom mjölproduktionens värld kom med det österrikisk-ungerska systemet, som representerade stora fördelar jämfört med tidigare kvarnar. Det spreds i hela Europa eftersom vitt mjöl kunde med hjälp av detta system erhållas för allra första gången.

En av de speciella funktionerna i detta komplexa system är dess vertikalitet, genom vilken vete, mjöl och andra produkter följer en krets, som driver dem från en maskin till en annan, vilka ligger på de tre våningarna i byggnaden. Ett besök på La Farinera ger en bild av hela processen via en beskrivande tur, som förklarar de tre viktigaste stegen i att producera mjöl. Först rengörs vetet, eventuella föroreningar elimineras. Därefter görs säden redo för malning. Och till sist äger själva malningen rum, som där mjölet gradvis separeras från agnarna.

(Yngve Malmén)

Vehnä on yksi tärkeimmistä viljoista maailman maataloudessa ja sen jauhaminen jauhoksi yksi vanhimmistaihmisten harjoittamista toimista. Sijaitessaan Costa Bravalla, Castello d'Empuries löytyy hedelmällisen alueen ytimestä, jolla on ollut tärkeä rooli vehnän ja maissin tuotannossa keskiajalta lähtien. Osoituksena eräästä vanhimmista toiminnoista alueella, jauhomyllymuseo Ecomuseu-Farinera de Castelló d'Empúries säilyttää ja edistää jauhojen tuotantoon liittyvää kulttuuriperintöä.

Siitä huolimatta, että tässä kaupungissa jauhojen tuotannon alku sijoittuu keskiajalle, prosessi teollistettiin vasta 1800-luvun lopussa rakennettassa tehdasta, jossa tänään on museo. 24. heinäkuuta 2004 uusi museotila avattiin, mikä merkitsi myllyn tuotatotilan ”museointia” 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun asuun. Tänään La Farinera -rakennuksessa on kolme kerrosta, joita pystytettiin Molí del Migin (mylly keskellä) päälle. Tämä oli yksi kaupungin kolmesta myllystä.

Museovierailu mahdollistaa matkan tehtaan eri tilojen läpi, joissa käsitellään neljää peruskysymystä: jauhamisen kehitys neoliittiseltä ajalta tähän päivään, virtalähteenä Francis-mallinen vesiturbiini, vehnän, jauhojen ja leivän koostumus, sekä tuotantoprosessi keskittyen asteittaisen jauhamisen järjestelmään itävaltalais-unkarilaisissa valssimyllyissä.

 1) Myllystä jauhojen tuotantoyhtiöksi

La Farinera pystytettiin entisen "Molí del Mig" (keskimmäinen mylly) päälle, joka oli yksi kolmesta keskiaikaisen Castelló d'Empúries kaupunkin myllystä. Nykyasu, huomionarvoinen kolmikerroksinen rakennus, ja koneet sen sisällä, ovat seurausta teollistumisesta, joka tarkoitti vanhan myllyn teknistä ja rakenteellistä muutosta noin vuonna 1860.

2) Energialähde

"Rec del Molí" on keskiaikainen vesikanava, joka saa vetensä Muga-joesta Vilanova de la Mugan sydämessä. Saapuessaan La Farineraan, vuoden 1905 Francis-turbiini muuntaa veden energian mekaaniseksi energiaksi, joka pyörittää koko tehtaan. Vuosisadan vaihteen turbiini on hyvässä kunnossa.

3) Vehnä, jauhot ja leipä

Castello d'Empúries oli erittäin tärkeä tuotantoalue; alue, jossa vehnää viljellään edelleen tänä päivänä. Museo esittelee eri viljalajikkeiden monimuotoisuutta, joista saamme erilaisia jauhoja, joita sitten voidaan tehdä leipää, leivonnaisia, pizzaa, keksejä, jne.

4) Tuotantoprosessi

Teollistuminen jauhojen tuotannon maailmassa saapui itävaltalais-unkarilaisen järjestelmän myötä, joka merkitsi suuria etuja vanhoihin myllyihin verrattuna. Se levisi koko Eurooppaan, koska tätä järjestelmää käyttämällä voitiin ensimmäisen kerran aikaansaada valkoisia jauhoja.

Eräs tämä monimutkaisen järjestelmän erityispiirteitä on sen pystysuuntaisuus, jonka avulla vehnä, jauhot ja muut tuotteet seuraavat piiriä, joka siirtää niitä koneesta toiseen, jotka sijaitsevat rakennuksen kolmessa kerroksessa. Vierailu La Farinerassa antaa kuvan koko prosessista kiertokävelyn aikana, joka kertoo jauhojen tuotannon kolmesta tärkeimmästä vaiheesta. Ensinnäkin vehnä puhdistetaan poistamalla kaikki epäpuhtaudet. Sitten vilja valmistetaan jauhettavaksi. Ja lopulta varsinainen jauhaminen tapahtuu, joka vähitellen erottaa jauhot akanoista

(Vici Ståhlström)

Wheat is one of the most important cereals of the world’s agricultural economy and grinding it into flour one of the oldest activities carried out by men. Set on the Costa Brava, Castello d’Empuries is found at the heart of a fertile region playing an important role in the harvest of wheat and maize from the middle ages onwards. As a testimony to one of the oldest activities in the area, the flour mill museum Ecomuseu-Farinera de Castelló d’Empúries preserves and promotes the heritage linked to flour production.

Despite the origin of flour production in this town is harking back to medieval times, the process was industrialised only in the late 19th century with the construction of the factory that today houses the museum. On 24 July 2004, the new museum space was opened, entailing the “museification” of the production space of a flour mill from the end of the 19th, early 20th century. Today, the La Farinera building has three floors, erected on what was the Molí del Mig (mill in the middle), one of the three mills that used to be in the town.

The visit to the museum allows a journey through different spaces of the factory, which address four basic issues: the evolution of milling from the Neolithic until today, the power source from a Francis hydraulic turbine model, the composition of wheat, flour and bread, and the production process focused on the gradual milling system with the Austro-Hungarian roller mills.

1) From flour mill to flour-production company

The Farinera was raised over the former ‘Molí del Mig’ (the middle mill), one of the three flour mills that existed in the medieval town of Castelló d’Empúries. Its present appearance, a noteworthy three-story building, and the machinery it houses, are the result of the industrialisation process, which entailed the technical and constructive transformation of the old mill around 1860. 

2) The source of energy

The ‘Rec del Molí’ is a medieval water channel that obtains water from the Muga River in the heart of Vilanova de la Muga. When reaching the Farinera, the 1905 Francis turbine transforms the energy of the water into mechanical energy that makes the entire factory run. The turn-of-the-century turbine is in fine nick.

3) Wheat, flour and bread

Castelló d’Empúries was an extremely important production region; a region where wheat is still grown today. The museum shows the diversity of varieties of the grain, which lets us obtain different types of flour that will then be used to make bread, pastries, pizzas, biscuits, etc.

4) The production process

Industrialisation in the flour-production world arrived with the Austro-Hungarian system, representing great advantages compared to prior mills. It was disseminated throughout Europe because white flour could be obtained using this system for the very first time.

One of the special features of this complex system is its verticality, through which the wheat, flour and other products follow a circuit that drives them from one machine to another situated on the three floors of the building. A visit to La Farinera provides a look at the entire process via a descriptive tour that explains the three main steps involved in producing flour. First it is cleaned, eliminating any impurities in the wheat. Then the grain is prepared to be milled. And last, the actual milling takes place, which gradually separates the flour from the bran.

(Yngve Malmén)

Poäng – Pisteet – Points

☻☻☻☻☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Ecomuseo Farinera de Castelló d'Empúries

Sant Francesc, 5-7

17486 Castelló d'Empúries

www.ecomuseu-farinera.org

#36. Museu da Cerveja, Lissabon, Portugal

Vid platsen Praça do Comércio, på stranden av floden Tejo, står en gulfärgad byggnad, som en gång var Portugals finansministerium. Detta är nu Lissabons Museu da Cerveja (Ölmuseum), som förutom att det bjuder på typisk portugisisk mat och en mängd ölsorter på nedre plan, ger besökarna en chans att lära sig om historien om drycken på den övre våningen. Museet grundades med syfte att bevara och visa kulturarvet i portugisiska öl och öl från de portugisisktalande länderna. Museet är fullt av ölflaskor i alla former och storlekar samt audiovisuella displayer och information om dryckens historia uppdelad i fyra utställningar:

1) Från begynnelsen till industriproduktionens intåg

I detta område är historien om öl i Portugal porträtterat, från de äldsta dokumenterade hänvisningarna till intåget av den industriella produktionen. Här tar museet dig tillbaka till 1:a århundradet - då hänvisningar till produktion av öl i den romerska provinsen Lusitania var först dokumenterade, och leder dig genom den långsamma utvecklingen av öl i Portugal under medeltiden och modern tid. En populär dryck, som en del motsätter sig och som många gånger har förbjudits.

2) Från 1800-talet fram till i dag – de nationella producenters historia

Historien om de nationella producenterna, som gjorde portugisiskt öl vad det är idag, dokumenteras i detta område. Under andra hälften av 1800-talet sprang nya fabriker upp och den inhemska ölproduktionen tog verkligen fart. Bryggerier som Jansen i Lissabon och Leão i Porto är de mest framträdande. Arvet av Portugals bryggerier presenteras. Det finns många skärmar om portugisiskt öl inklusive Coral från Madeira, Cintra från Santarém och, naturligtvis, Sagres. Det finns kommersiella vykort från Portugals Sociedade Sagres’ första tider, skärmar som visar annonser för öl såsom Portugália och Estrella samt Sagres souvenirer allt från nyckelringar och klockor till koppar och flaskor, flasköppnare och korkar.

3) Öl från de portugisisktalande länderna

Lissabons ölmuseum handlar inte bara om portugisisk öl, utan fokuserar på öl från hela det portugisiska språkområdet - inklusive Cristal från Brasilien, Strela från Kap Verde, Laurentina från Moçambique och Cuca från Angola. Angola, Brasilien, Moçambique, Kap Verde, S. Tomé och Principe, och Guinea-Bissau är de länder vars viktigaste öl finns representerade här.

4) Klosterbryggeriet

Det är särskilt överraskande att bakom en gardin ta sig ner en mörk korridor till ett svagt upplyst rum, där ett klosterbryggeri har återskapats såsom det var för 500 år sedan. Detta avsnitt tar besökarna tillbaka till en tid av tystnad, långsamt och hårt handarbete. En tid då ölet gjordes av munkarnas kraftiga armar. Här tar en munk dig tillbaka till 1500-talet och häller ett prov på öl för dig att smaka.

(Vici Ståhlström)

Praça do Comercio -aukiolla, Tejo-joen rannalla, seisoo keltainen rakennus, joka oli aikoinaan Portugalin valtiovarainministeriö. Tämä on nyt Lissabonin Museu da Cerveja (Olutmuseo), joka sekä tarjoaa tyypillistä portugalilaista ruokaa ja erilaisia oluita alakerrassa, että yläkerroksessa antaa vierailijoille mahdollisuuden oppia juoman historiasta. Museo perustettiin tarkoituksenaan säilyttää ja näyttää olutperintöä Portugalissa ja portugalia puhuvissa maissa. Museo on täynnä kaiken muotoisia ja kokoisia olutpulloja, audiovisuaalisia esityksiä, sekä tietoa juoman historiasta jaettuna neljään näyttelyalueeseen:

1) Alkuajoista teollisuustuotannon kynnykselle

Tällä alueella, on oluen historia Portugalissa kuvattuna, vanhimmasta dokumentoidusta viittauksesta teollisuustuotannon kynnykselle asti. Täällä museo vie sinut takaisin 1. vuosisadalle jKr - jolloin viittauksia oluenvalmistuksesta Rooman Lusitania-provinssissa ensin kerran kirjattiin, ja opastaa oluen hitaaseen kehittymiseen Portugalissa keskiajalla ja nykyaikana. Suosittu juoma, jota toiset vastustivat ja monta kertaa kiellettiin.

2) 1800-luvulta nykypäivään ‒ kansallisten tuottajien historia

Kansalliset tuottajat, jotka tekivät Portugalin oluesta mitä se on tänään, ja niiden historia on dokumentoitu tällä alueella. 1800-luvun toisella puoliskolla uusia tehtaita ilmaantui ja kotimainen oluen tuotanto lähti toden teolla käyntiin. Panimot kuten Jansen Lissabonissa ja Leão Porto ovat näistä näkyvimpiä. Portugalin panimoiden perintö esitetään. On lukuisia tauluja Portugalin oluista kuten Coral Madeiralta, Cintran Santarémista ja tietenkin Sagresista. On kaupallisia postikortteja Portugalin Sociedade Sagresin alkuajoilta, mm. Portugálin ja Estrellan olutmainoksia esitteleviä tauluja, ja Sagres-matkamuistoja avaimenperistä ja kelloista kuppeihin ja pulloihin, avaajiin ja pullonkorkkeihin.

3) Olutta portugalia puhuvista maista

Lissabonin olutmuseo ei käsittele ainoastaan Portugalin olutta, vaan keskittyy koko portugalia puhuvan yhteisön oluisiin ‒ kuten Cristaliin Brasiliasta, Strelaan Kap Verdeltä, Laurentinanaan Mosambikista ja Cucaan Angolasta. Angola, Brasilia, Mosambik, Kap Verde, S. Tomé ja Principe, ja Guinea-Bissau ovat maat, joiden merkittävimmät oluet ovat edustettuina täällä.

4) Luostaripanimo

On erityisen yllättävää mennä verhon taakse ja alas pimeää käytävää heikosti valaistuun huoneeseen, jossa luostaripanimo on luotu uudelleen, niin kuin se oli 500 vuotta sitten. Tässä osassa kävijät siirtyvät aikaan, jota leimaa hiljaisuus, hidas ja kova käsityö. Aikaan jolloin oluen tekivät munkkien voimakkaat käsivarret. Täällä munkki vie sinut takaisin 1500-luvulle, ja kaataa sinulle olutta  maistaaksesi.

(Vici Ståhlström)

In the square of Praça do Comércio, on the edge of the river Tagus, stands a yellow-coloured building that was once Portugal’s Ministry of Finance. This is now Lisbon’s Museu da Cerveja (Beer Museum), which, as well as offering typical Portuguese food and an array of beers downstairs, gives vistors a chance to learn about the history of the beverage on the first floor. The museum was founded with the purpose of preserve and display the heritage of the Portuguese beer and that of the Portuguese-speaking countries. The museum is full of beer bottles of all shapes and sizes, with audiovisual displays, and information about the beverage’s history divided into four exhibition areas:

1) From the beginning to the dawn of industrial production

In this space, the History of Beer in Portugal is portrayed, from the oldest documented references to the dawn of the industrial production. Here the Museum takes you back to the 1st century AD - when references to the production of beer in the Roman province of Lusitania were first recorded, and walks you through the slow evolution of beer in Portugal in the Middle Ages and Modern Age. A popular drink, opposed by some and many times banned. 

2) From 19th century to present day – the history of national  producers

The history of national producers, that made Portuguese beer what it is today, is documented in this area. In the second half of the 19th century new factories sprung up and domestic beer production really took off. Breweries like Jansen in Lisbon and Leão in Porto being the most prominent ones. The heritage of Portugal’s breweries is presented. There are numerous displays of Portuguese beers including Coral from Madeira, Cintra from Santarém and, of course, Sagres. There are commercial postcards from the early days of Portugal’s Sociedade Central de Cervejas, walls displaying adverts for beers such as Portugália and Estrella, and Sagres souvenirs ranging from keyrings and watches to cups and bottles, openers and beer tops.

3) Beer in the Portuguese speaking countries

Lisbon’s Beer Museum is not just about Portuguese beer, but focuses on beers from the whole Portuguese-speaking community - including Cristal from Brazil, Strela from Cape Verde, Laurentina from Mozambique and Cuca from Angola. Angola, Brazil, Mozambique, Cape Verde, S. Tomé and Principe, and Guinea-Bissau are the countries whose most significant beers are represented here.

4) The monastic brewery

It is especially surprising to be swept behind a curtain and taken down a dark corridor into a low lit room, in which a monastic brewery has been recreated as it was 500 years ago. This section takes the visitors back to a time made of silences, slow and hard handwork. A time when beer was made by the vigorous arms of friars and monks. Here, a monk will take you back to the 16th century and pour a sample of beer for you to taste.

(Vici Ståhlström)

Poäng – Pisteet – Points

☻☺☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Museu da Cerveja 

Terreiro do Paço – Ala Nascente – Nº 62 a 65

1100-148 Lisboa

www.museudacerveja.pt

#35. Kauttuan Ruukinpuisto ja tehtaitten museo, Eura, Finland

Kauttua är en unik plats i Finland i och med att industrin har verkat här oavbrutet i över 300 år. Det gamla Kauttua har fötts under drygt 325 år runt en förädling av järn och papper. Också nuförtiden verkar företag inom pappers- och förpackningsindustrin alldeles intill bruksparken i Kauttua. Området, som är känt som Ruukinpuisto, har ändå varit bebott redan under förhistorisk tid.

Ruukinpuisto fick sin början år 1689, då friherre Lorenz Creuz grundade ett järnbruk i Eura på stranden av forsen Kauttuankoski. I Kauttua fanns det tillgång till brännved och vattenkraft, järnmalmen importerades i huvudsak från Sverige. Bruksindustrin växte och utvecklades i över 200 år. Då man kom in på 1900-talet hade järnframställningen blivit olönsam med de använda produktionsmetoderna, och den dåvarande ägaren, Antti Ahlström Oy, beslöt att lägga ner smedjan och grunda ett träsliperi och ett pappersbruk. Byggnaden var med sin maskinpark redo att tas i bruk vid årsskiftet 1907-08. Energin till pappersmaskinerna fick man från ett ångkraftverk. Pappersfabriken har utvidgats många gånger och är fortfarande en stor arbetsgivare. 1937 startades intill pappersfabriken en produktion av förpackningar. Snart flyttade denna förädlingsenhet till ett nytt fabriksområde.

Då arbetet flyttade till pappersfabriken ändrades kauttuabornas vardag betydligt. Då fabriken började med sin verksamhet var arbetsdagens längd 12 timmar och man arbetade i två skift, kl. 6-18.00 och 18-6.00. Arbetarna måste binda sig vid fabrikens ordningsregler. Brott mot dem kunde bestraffas med böter eller uppsägning.

I början av 1900-talet var mannens lön för två veckor 22,30 mk, vilket man tänkte skulle räcka till att försörja hela familjen. Kvinnor arbetade också vid fabriken ända från början. De var unga, ogifta flickor, som ofta hittade sin man på fabriken och blev sedan hemma för att sköta hemmet. Kvinnans lön var endast 11,30 mk. Barn togs inte på jobb, inte heller fick de fördriva tiden där. De yngsta arbetarna var 15 år och av dem fanns det endast ett tiotal. Ungdomarnas roll var att sortera papper.

Också under fabrikens uppgång på 1960-talet flyttades byggandet bort från bruksparken. 1989 hade en industriell verksamhet bedrivits där i 300 år. Den gamla bruksbyn öppnades alltmer upp också för personer utifrån. Som ett samarbete mellan Eura kommun, industrin och andra instanser utvecklades miljön och turismen.

Kauttuan tehtaitten museo, Kauttuafabrikernas museum, berättar med hjälp av mångsidiga föremål om bruksparkens historia från det på1600-talet grundade bruket till dagens pappers- och förpackningsindustri. Framme finns fotografier, maskiner, som används i den industriella verksamheten, industrins slutprodukter från maskinrullat papper till sötsakernas omslagspapper och förpackningsprodukter från olika årtionden. Man kan också bekanta sig med Kauttuas industrihistoria genom en video, som visas på muséet.

(Yngve Malmén)

Kauttua on ainutlaatuinen paikka Suomessa, sillä täällä teollisuus on yhtäjaksoisesti toiminut yli 300 vuotta. Vanha Kauttua on syntynyt runsaan 325 vuoden aikana raudan ja paperin jalostuksen ympärille. Nykyäänkin Kauttuan Ruukinpuiston välittömässä ympäristössä toimii paperi- ja pakkausteollisuuden yrityksiä. Ruukinpuistona tunnettu alue on kuitenkin ollut asuttuna jo esihistoriallisella ajalla.

Ruukinpuisto sai alkunsa vuonna 1689, jolloin vapaaherra Lorenz Creutz perusti rautaruukin Euraan Kauttuankosken rannalle. Kauttualla oli tarjolla polttopuuta ja vesivoimaa, rautamalmi tuotiin pääasiassa Ruotsista. Ruukkiteollisuus kasvoi ja kehittyi yli 200 vuotta. 1900-luvulle tultaessa raudanvalmistus oli käynyt kannattamattomaksi käytössä olleilla tuotantomenetelmillä, ja silloinen omistaja, Antti Ahlström Oy päätti lakkauttaa pajan ja perustaa puuhiomon ja paperitehtaan. Rakennus oli koneistuksineen toimintavalmiina vuodenvaihteessa 1907-08. Paperikoneiden energia saatiin höyryvoimalasta. Paperitehdas on moneen kertaan laajennettuna on edelleen suuri työnantaja. 1937 käynnistettiin paperitehtaan kyljessä pakkausten valmistus. Pian tämä jalostamoksi sanottu yksikkö siirtyi uudelle tehdasalueelle.

Työn siirtyminen paperitehtaaseen muutti kauttualaisten arkea melko paljon. Tehtaan aloittaessa toimintansa työpäivän pituus oli 12 tuntia ja työtä tehtiin kahdessa vuorossa, klo 6-18.00 ja 18-6.00. Työntekijöiden tuli sitoutua tehtaan järjestyssääntöihin. Niiden rikkomisesta voitiin rangaista sakoilla tai erottamisella.

1900-luvun alussa miehen keskimääräinen palkka kahdelta viikolta oli 22,30 mk, jolla ajateltiin elätettävän koko perhe. Paperitehtaalla työskenteli naisiakin jo alkuvaiheessa. He olivat nuoria, naimattomia tyttöjä, jotka usein löysivät tehtaalta aviomiehen ja jäivät sitten kotiin perhettä hoitamaan. Naisen palkka oli vain 11,30 mk. Lapsia ei työhön otettu, ei myöskään aikaa viettämään. Nuorimmat työntekijät olivat 15-vuotiaita, heitäkin oli vain kymmenkunta. Nuorten tehtävänä oli paperin lajittelu.

1960-luvulla seuranneen tehtaan nousukauden aikana rakentaminen suuntautui edelleen pois Ruukinpuistosta. 1989 teollisuutta oli harjoitettu alueella 300 vuotta. Vanha ruukkikylä avautui entistä enemmän myös ruukkialueen ulkopuolelta tuleville. Euran kunnan, teollisuuden ja muiden tahojen yhteistyössä kehitettiin ympäristöä ja matkailua.

Kauttuan tehtaitten museossa, joka on auki kesäaikaan, kertoo monipuolisen esineistön avulla Ruukinpuiston teollisuuden historiaa alkaen 1600-luvulla perustetusta ruukista ja päätyen tämän päivän paperi- ja pakkausteollisuuteen. Esillä on valokuvia, teollisessa toiminnassa käytettyjä koneita, teollisuuden lopputuotteita konerullatusta paperista makeisten käärepapereihin ja pakkaustuotteisiin eri vuosikymmeniltä. Kauttuan teollisuuden historiaan voi tutustua myös museossa näytettävän videon avulla.

(Yngve Malmén)

Kauttua is a unique place in Finland in that industry has operated here continuously for over 300 years. The old Kauttua has developed during more than 325 years around a processing of iron and paper. Also nowadays companies in the paper and packaging industry operate next to the Mill Park in Kauttua. The area, known as Ruukinpuisto, has, however, been inhabited since prehistoric times.

Ruukinpuisto got its start in 1689, when Baron Lorenz Creuz founded an ironworks in Eura on the banks of the stream Kauttuankoski. In Kauttua there was access to fuelwood and hydropower, the iron ore being imported mainly from Sweden. The industry grew and developed for over 200 years. In early 1900s had iron production became unprofitable with the production methods used, and the then owner at that time, Antti Ahlström Oy, decided to close down the forge and establish a mechanical pulp mill and a paper mill. The building with its machinery was ready to be put into use at the turn of 1907-08. The energy for the paper machines came from a steam power plant. The paper mill has been expanded many times and is still a major employer. In 1937, next to the paper mill a production of packaging was founded. This processing unit soon moved to a new industrial area.

As work was moved to the paper mill, the living of the people in Kauttua was significantly changed. When the mill started its operations, the working day was 12 hours and they worked in two shifts, at 6-18.00 and 18-6.00. The workers had to commit themselves to the factory regulations. Violation of them could be punished by a fine or dismissal.

In the early 1900s, a man's wages for two weeks were 22.30 marks, which they thought would be enough to feed the whole family. Women also worked at the plant from the beginning. They were young, unmarried girls, who often found their husbands at the factory and then stayed at home to take care of the family. A woman's salary was only 11.30 mk. Children were not on the job, nor did they pass their time there. The youngest workers were 15 years, and of these there were only a dozen. The teenagers role was to sort paper.

During the plant's rise in the 1960s construction of new buildings continued to move away from the Mill Park. In 1989 an industrial activity had been conducted there for 300 years. The old ironworks village was increasingly opened up also for people from outside. As a collaboration between the municipality of Eura, industry and other parties the environment and tourism was developed.

Kauttuan tehtaitten museo, The museum of the mills at Kauttua, tells using a variety of objects the history of Ruukinpuisto from the mill founded in the 17th century to today's paper and packaging industry. On display there are photographs, machinery used in industrial operations, industrial end-products from the machine rolled paper to candy wrapping paper and packaging products from different decades. One can also get acquainted with Kauttuas industrial history through a video shown at the museum.

(Yngve Malmén)

Poäng – Pisteet – Points

☻☻☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Kauttuan tehtaitten museo

Tehtaantie 59

FI-27500 Kauttua

www.eura.fi/kauttuanruukinpuisto/

#34. Krångfors vattensåg, Skellefteå, Sverige

Att såga timmer är ett tungt och energikrävande arbete. Redan under medeltiden började man därför använda vattenkraft vid sågningen. I Sverige började vattendrivna sågar komma i bruk under senmedeltiden. Senare fanns det sågverk i stort sett varje svensk by, som hade ett lämpligt vattendrag. Dessa vattendrivna byasågar skilde sig föga från de tidiga anläggningarna. En liten fördämning framför ett vattenhjul, som drev ett eller flera lodräta sågblad upp och ned. Med tiden började motordrivna, mobila sågar ändå användas och vattensågarna övergavs. I dag är den vattendrivna ramsågen i Krångfors den enda gamla vattensågen i Norden på ursprunglig plats och i stort sett i brukbart skick.

Det var åren 1867-68 Krångfors byamän byggde sågen över Krångbäcken, nära dess utlopp i Skellefteälven. Sågen var då mycket modern. Med enkla men effektiva metoder åstadkom man en intressant automatisering av driften. Till exempel utnyttjades vattenkraften både till att dra upp stockarna från dammen in i sågen och till automatisk frammatning av stocken genom ramen under själva sågningen. Vattnet lagrades i en liten damm alldeles ovanför såghuset. Man sågade främst på våren, men fanns det gott om vatten hände det, att man även sågade på hösten.

Sågen byggdes om 1896 och dammen 1897. Sågen var från början grovbladig, men gjordes senare finbladig. Krångforssågen var i drift till 1909, då den ersattes av en ångsåg och har därefter endast använts sporadiskt. Den fungerade i huvudsak för byns behov, men det hände även att man sågade för försäljning och för export. För att köra sågen behövdes bara två man. På en arbetsdag sågades cirka 50 stockar. En vanlig dimension på bräderna var 2,5” x 6”.

När sågen inte längre användes var den på väg att helt förfalla innan man fick till stånd en restaurering. Dessa arbeten var färdiga 1956. Under 1970-talet var det dags för en ny upprustning. Det konstaterades emellertid, att renoveringen av sågen då inte hade skett på riktigt sätt, och på hösten 2002 togs den ned i sina beståndsdelar för en omfattande ny renovering. Restaureringen tog till år 2008, men ännu 2014 saknades några tekniska detaljer för att den ska kunna fungera fullt ut igen. Sågen kan beses året om.

 (Vici Ståhlström)

Tukkien sahaus on raskasta ja energiaa vaativaa työtä. Jo keskiajalla ruvettiin siksi sahatessa käyttämään vesivoimaa. Ruotsissa vesivoimalla toimivat sahat tulivat käyttöön myöhäisellä keskiajalla. Myöhemmin oli saha lähes jokaisessa ruotsalaisessa kylässä, jossa vain oli sopiva vesistö. Nämä vesivoimaset kyläsahat erosivat vain vähän varaisimmista laitoksista. Pieni pato vesipyörän edessä, joka liikutti yhtä tai useampaa pystysuoraa terää ylös ja alas. Ajan myötä ruvettiin kuitenkin käyttämään moottoroituja, liikuteltavia sahoja ja vesisahoista luovuttiin. Tänään vesikäyttöinen raamisaha Krångforsissa on Pohjoismaiden ainoa vanha vesisaha alkuperäisessä paikassaan ja suurin piirtein käyttökelpoisessa kunnossa.

Vuonna 1867-68 Krångforsin kylän miehet rakensivat sahan Krångbäckenin ylle lähellä puron laskupaikkaa Skellefteälveniin. Saha oli silloin hyvin uudenaikainen. Yksinkertaisilla mutta tehokkailla menetelmillä saavutettiin mielenkiintoinen automatisoitu toiminta. Esimerkiksi käytettiin vesivoimaa sekä tukkien vetämiseen ylös patoaltaasta sahan sisälle että tukin automaattiseen syöttämiseen raamin läpi varsinaisen sahauksen aikana. Vesi varastoitiin pieneen lampeen aivan sahan yläpuolella. Sahattiin lähinnä keväällä, mutta jos vettä oli runsaasti, saatettiin sahata myös syksyllä.

Saha rakennettiin uudestaan vuonna 1896 ja pato vuonna 1897. Saha oli alunperin karkeateräinen, mutta muutettiin myöhemmin hienoteräiseksi. Krångforsin saha oli käytössä vuoteen 1909, jolloin sen korvasi höyrysaha ja sitä on sen jälkeen käytetty vain satunnaisesti. Se toimi lähinnä kylän tarpeisiin, mutta joskus sahattiin myös myyntiin ja vientiin. Sahaukseen tarvittiin vain kaksi miestä. Yhden työpäivän aikana sahattiin noin 50 tukkia. Lautojen yleinen mitta oli 2,5" x 6" .

Kun sahaa ei enää käytetty, se oli vähällä romahtaa täysin ennen kuin restaurointi saatiin käyntiin. Tämä työ valmistui vuonna 1956. 1970-luvulla oli aika tehdä sahalle uusi kohennus. Todettiin kuitenkin, että sahan peruskorjaus ei tuolloin tehty kunnolla, ja syksyllä 2002 saha purettiin kokonaan uutta laajaa kunnostusta varten. Restaurointi kesti vuoteen 2008 asti, mutta jopa vielä 2014 puuttui joitakin teknisiä yksityiskohtia, jotta se jälleen olisi täysin toimintakuntoinen. Sahaan voi tutustua ympäri vuoden.

(Vici Ståhlström)

Sawing timber is heavy and energy-consuming work. Therefore, already in the Middle Ages they began to use hydropower for sawing. In Sweden, water-powered sawmills came into use during the late Middle Ages. Later there were sawmills in virtually every Swedish village that had a suitable watercourse. These water-powered village sawmills differed little from early installations. A small dam in front of a water wheel, which drove one or more vertical blades up and down. With time, however, motorised, mobile sawmills came into use and the water-powered sawmills were abandoned. Today the water-powered frame-sawmill at Krångfors is the only old water-powered sawmill in the Nordic countries in its original location and broadly in usable condition.

It was in 1867-68 the village men in Krångfors built the sawmill over the stream Krångbäcken, near its outflow into the river Skellefteälven. At that time the sawmill was very modern. With simple but effective methods an interesting automation of the operation was achieved. For example, water-power was used both to pull up the logs from the pond into the sawmill and for the automatic feeding of the logs through the frame during the actual sawing. The water was stored in a small pond just above the mill. It was operated mainly in the spring, but if there was enough water it happened that they also sawed in the autumn.

The sawmill was rebuilt in 1896 and the dam in 1897. The sawmill had originally rough blades, which were later changed to fine ones. The sawmill at Krångfors was in operation until 1909, when it was replaced by a steam sawmill and has subsequently been used only sporadically. It worked mainly for the village's needs, but it also happened that it was operated for sale and for export. To run the sawmill only two men were needed. During one working-day about 50 logs were sawed. A typical dimension of the boards was 2.5" x 6".

When the saw was no longer used, it was about to completely fall into disrepair before a restoration was made possible. This work was finished in 1956. During the 1970s it was time for a new restoration. It was found, however, that this renovation of the sawmill was not done properly, and in the autumn 2002 it was taken down into its components for a comprehensive, new renovation. This restoration took until 2008, but even in 2014 some technical details were still missing for it to be fully operational again. The sawmill can be visited all year round.

(Yngve Malmén)

Poäng – Pisteet – Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Krångfors

S-931 97 Skellefteå

http://www.krangfors.se/vtnsagbo.htm

#33. Musée de l’Etang de Thau, Bouzigues, Frankrike

L' Étang de Thau är en av de största lagunerna vid Medelhavskusten. Som en saltvattenslagun ansluten till Medelhavet är l'Etang de Thau ett centrum för produktion av ostron och musslor, som går tillbaka till tiden för grekerna, kanske till och med längre. De tidigaste fiskarna här bodde i grottor längs stranden. På 1800-talet utnyttjade många fiskare Etang. De fiskade musslor, ål, multe, havsabborrar och sanktpersfisk. Vid slutet av århundradet fanns det bara en fiskare, som utövade ostronfiske. Så småningom började många fiskare byta till att odla skaldjur.

Auguste Ricard, född i Bouzigues, var en av de första fiskarna att begära koncession för skaldjursodling. Snart blev skaldjursodlingen en del av livsstilen vid lagunen. Fram till 1925 begränsades skaldjursodlingen till musslor, då ostronodlingen hade en begränsning: för att utvecklas harmoniskt måste de hållas på ett visst avstånd från varandra. Louis Tudesq, en byggnadsentrpenör, var den första att tänka på att fästa ostronen vid rep ‒ med cement. Uppfinningen av rötsäkra polyesterfibrer gynnade också den den lokala ostronodlingen. Numera är ostronen fästade på syntetiska rep.

Sedan 1920-talet har musselodlingen praktiserats på bord, under vilka det hänger rep, som bär musslorna. Repen var i allmänhet tjärade för att begränsa korrosionen från havsvattnet. Idag är musslorna utspridda på mantelformade nät som kallas "marseillase".

Idag har lagunen en blomstrande skaldjursindustri med tusentals ton ostron och musslor odlade årligen.

På norra stranden av lagunen Thau, omgiven av den charmiga byn Bouzigues och vid den bortre änden av hamnen, ger l' Musée de L' Etang de Thau, Thau-lagunens museum, en intressant utställning om urgammal kunskap att odla skaldjur samt om traditionella fiskemetoder. Det förklarar historien av och teknikerna för ostron- och musselodling i området. Musée de L' Etang de Thau har också filmer, modeller och akvarier med levande exemplar.

(Yngve Malmén)

L' Étang de Thau on eräs Välimeren rannikon suurimmista laguuneista. Välimereen yhteydessä olevana suolavetisenä laguunina, l' Etang de Thau on ollut osterien ja simpukoiden tuotannon keskus jo kreikkalaisten aikaan, ehkä jopa aikaisemminkin. Varhaisimmat kalastajat täällä asuivat luolissa rannoilla. 1800-luvulla monet kalastajat hyödynsivät Etangin. He kalastivat simpukoita, ankeriaita, mulloja, meribasseja ja pietarinkaloja. Vuosisadan lopussa vain yksi kalastaja harjoitti ostereiden kalastusta. Vähitellen useat kalastajat alkoivat siirtyä äyriäisten kasvattamiseen.

Auguste Ricard, kotoisin Bouziguesista, oli yksi ensimmäisistä kalastajista, jotka pyysivät toimiluvan äyriäisten viljelylle. Pian äyriäisten viljelystä tuli osa Etangin elämäntapaa. Vuoteen 1925 asti äyriäisten viljely rajoittui simpukoihin, sillä osterien viljelyssä oli eräs rajoitus: kehittyäkseen tasapainoisesti ne on pidettävä tietyllä etäisyydellä toisistaan. Louis Tudesq, rakennusurakoitsija, tuli ensimmäisenä ajatelleeksi kiinnittää ostereita ‒ sementillä. Myös mätänemättömien polyesterikuitujen keksiminen hyödytti paikallista ostereiden viljelyä. Nykyään osterit on kiinnitetty synteettisiin köysiin.

1920-luvulta lähtien simpukankasvatus on harrastettu päydillä, joista roikkuu simpukoita kannattavia köysiä. Köydet olivat yleensä tervattuja meriveden syövyttävän vaikutuksen rajoittamiseksi. Tänään simpukat on levitetty viitan muotoisille verkoille, joita kutsutaan " marseillaseksi".

Tänään laguunilla on kukoistavaa simpukanviljelyä tuhansien tonnien ostereiden ja sinisimpukoiden vuosittaisella viljelyllään.

Thau-laguunin pohjoisrannalla, hurmaavan Bouzigues-kylän ympäröimänä ja sataman perukoilla, l' Musée de L' Etang de Thau, Thau-laguunin museo, tarjoaa mielenkiintoisen näyttelyn muinaisista taidoista äyriäisten kasvattamisessä sekä perinteisen kalastuksen tekniikoista. Se selittää alueen ostereiden ja simpukoiden viljelyn historiaa ja tekniikoita. Musée de L' Etang de Thaussa on myös videoita, malleja ja akvaariota, joissa on eläviä yksilöitä.

(Yngve Malmén)

L’Étang de Thau is one of the largest lagoons on the Mediterranean coast.  Being a salt water lagoon connected to the Mediterranean Sea, l’Etang de Thau is a centre for oyster and mussel production dating back to the time of the Greeks, perhaps earlier. The earliest fishermen here lived in caves along the shore. In the 19th century many fishermen exploited the Etang. They fished clams, eels, mullets, sea basses, and John-dories. At the end of the century there was only one fisherman practising oyster fishing. Little by little many fishermen began to switch to raising shellfish.

Auguste Ricard, a native of Bouzigues, was one of the first fishermen to request a concession for shellfish farming. Soon shellfish farming became part of the way of life at the Etang. Until 1925 shellfish farming was limited to mussels, as oyster farming is impaired by a constraint: to develop harmoniously they must be kept at a certain distance from one another. Louis Tudesq, a building contractor, was the first to think of fixing oysters ‒ with cement. Also the invention of rot proof polyester fibres benefited the local oyster farming. Nowadays oysters are fixed on synthetic ropes.

Since the 1920s mussel farming has been practised on tables under which ropes are hanging baring the mussels. Ropes were generally tarred in order to limit sea water corrosion. Today mussels are suspended in sheath shaped nets known as “marseillase”.

Today the lagoon has a thriving shellfish industry with thousands of tonnes of oysters and mussels farmed annually.

On the north shore of the Thau Basin, within the charming framework of the village of Bouzigues and at the far end of the harbour, l’Musée de L'Etang de Thau, the Museum of the Thau Lagoon, provides an interesting exposition of the ancient skill of shellfish raising as well as traditional fishing techniques. It explains the history and techniques of oyster and mussel farming in the area. Musée de L'Etang de Thau also has videos, models and aquariums with live specimens.

(Yngve Malmèn)

Poäng – Pisteet – Points

☻☺☺☺☺

(Yngve Malmèn)

Adress – Osoite – Address

Musée de l'Étang de Thau

Quai du Port de pêche

34140 Bouzigues

http://www.bouzigues.fr/musee

#32. Brede værk, Kongens Lyngby, Danmark

Längs kvarnströmmen Mølleåen i Danmark har det funnits vattenkvarnar sedan medeltiden. Med tiden har de bidragit till att bearbeta koppar, spannmål, krut osv. Den ursprungliga kvarnen i Brede byggdes 1370. År 1668 övergavs mjölkvarnen och krutbruket vid Brede værk och ett hammarverk byggdes för att producera koppar och mässingsprodukter. Kopparfabriken fortsatte att vara i drift till 1855. Från 1832 tills den lades ner 1956 producerade Brede værk textilier.

Idag ger den historiska industrianläggningen Brede værk ett intryck av en tätt sammansvetsad fabriksgemenskap med produktionsbyggnader, arbetstagar- och mästerhantverkarhem, fabriksägarens lantställe, en park osv.

Sedan 1960-talet finns Brede værks industrimuseum i Danmarks största skyddade industriområde. Brede værks läge i Mølleådalen och den gamla textilfabriken utgör bästa möjliga miljö för att visa dansk industris utveckling. Brede værk museet öppnades i förnyat skick i maj 2009 med nya utställningar och möjligheter för virtuella erfarenheter med hjälp av ny teknik. Inhyst i detta välbevarade industriområde, utgår denna utpost av Danmarks Nationalmuseum från en samling av över 1500 föremål, allt från maskindelar till pigornas adressböcker. Historien berättas i tre byggnader som använder sig av ljud, audio-visuell framställning, riktiga arbetsmaskiner och interaktiva spel för att utbilda besökare om industrialiseringen av Danmark − dåtid, nutid och framtid. Särskilt presenterar utställningen alla aspekter av en dansk textilfabrik, från ägaren till arbetarna, maskinerna och produktionen. Speciellt på den del av utställningen som heter Fabriken kan man uppleva det främsta kvinnliga jobbet på 1800-talet, dvs. textilfabriken med sina stora maskiner och sin textilfärgning.

 (Yngve Malmén)

Tanskassa Mølleåen myllyvirtaa pitkin on ollut vesimyllyjä keskiajalta lähtien. Ajan saatossa ne ovat auttaneet kuparin, viljan, ruudin jne. valmistamissa. Bredessä alkuperäinen mylly rakennettiin vuonna 1370. Vuonna 1668 Brede værkin mylly ja ruutiruukki hylättiin ja vasaramylly rakennettiin tuottamaan kupari- ja messinkituotteita. Kuparitehtaan toiminta jatkui aina vuoteen 1855. Vuodesta 1832 ja siihen asti kun se suljettiin vuonna 1956, Brede værkissä tuotettiin tekstiilejä.

Tänään Brede værkin historiallinen teollisuuslaitos antaa vaikutelman kiinteästä tehdasyhteisöstä tuotantorakennuksineen, työntekijöiden ja mestarikäsityöläisten asuntoineen, tehtaan omistajan maaseutukoteineen, puistoineen jne.

1960-luvulta lähtien Brede værkin teollisuusmuseo sijaitsee tässä Tanskan suurimmassa suojatussa teollisuuskompleksissa. Brede værkin sijainti Mølleådalen-nimisessä jokilaaksossa ja vanha kutomo antaa parhaat mahdolliset puitteet esitellä Tanskan teollisuuden kehitystä. Brede værkin museo avattiin uudistettuna toukokuussa 2009 uusine näyttelyineen ja uuden teknologian suomine tilaisuuksineen luoda virtuaalisia kokemuksia. Sijoittuneena tähän täydellisenä säilytettyyn teollisuusalueeseen tämä Tanskan Kansallismuseon etuvartio ammentaa yli 1500 esineen kokoelmasta, aina koneen osista kotiapulaisten osoitekirjoihin. Tarina kerrotaan kolmessa rakennuksessa hyödyntämällä ääntä, audiovisuaalista esittelytapaa, oikeita työkoneita ja interaktiivisia pelejä kouluttaen kävijöitä Tanska teollistumiseen − menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Erityisesti näyttely esittelee kaikkia yhden Tanskan tekstiilitehtaan näkökohtia omistajasta työntekijöihin, koneisiin ja tuotantoon. Varsinkin näyttelyn osassa nimeltään Tehdas voi kokea merkittävintä naistentyötä 1800-luvulla, joka oli tekstiilitehdas isoine koneineen ja värjäämöineen.

(Yngve Malmén)

Along the millstream Mølleåen in Denmark there have been watermills since the Middle Ages. Over time they have helped to process copper, grain, gunpowder etc. The original mill at Brede was built in 1370. In 1668 the flour mill and gunpowder mill at Brede Works were abandoned and a hammer was constructed to produce copper and brass products. The copper plant continued to operate until in 1855. From 1832 until it was closed down in 1956 textiles were produced at Brede Works.

Today the historic industrial plant Brede Works gives an impression of a tightly-knit factory community with production buildings, workers' and master-craftsmen's homes, the factory-owner's country home, a park etc.

Since the 1960s, the industrial museum of Brede Works is located in Denmark’s largest protected industrial complex. Brede Work’s location in the river valley known as Mølleådalen and the old textile factory give the best possible setting to display the development of Danish industry. Brede Works museum reopened in May 2009 with new exhibits and opportunities for virtual experiences using the new technology. Installed in this perfectly preserved industrial site, this outpost of the Danish National Museum draws from a collection of over 1.500 objects, as varied as machine parts to maids’ address books. The story is told over three buildings making use of sound, audio-visuals, real working machinery, and interactive games to educate visitors on the industrialisation of Denmark − past, present and future.  In particular, the exhibition presents all the aspects of a Danish textiles factory from the owner to the workers, the machinery, and production. Especially at the part of the exhibition called Factory you can experience the greatest female job of the 1800s,which was the cloth mill with big machines and dyeing.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Yngve Malmén)

Adress - Osoite - Address

Brede Værk

I. C. Modewegs Vej 1

2800 Kongens Lyngby

www.bredevaerk.natmus.dk

#31. Oberharzer Bergwerksmuseum, Clausthal-Zellerfeld, Tyskland

Övre Harz var en gång ett av de viktigaste gruvområdena i Tyskland. Den huvudsakliga inkomstkällan var silver. Från 1500-talet till mitten av 1800-talet hade ca 40-50% av hela den tyska silverproduktionen sitt ursprung i Övre Harz. Andra stora produkter från området var koppar, bly, järn och zink. 

I Övre Harz dominerade malmåderutvinningen (Gangerzbergbau). Brytningen följde nästan de lodrätt nedåt gående malmgångarna eller -ådrorna (Erzgängen). I sina glansdagar var gruvorna i Övre Harz bland de djupaste i världen. Till exempel så tidigt som ca 1700 var schakten redan över 300 meter djupa och omkring 1830 uppnåddes ett djup av 600 meter, vilket ansågs vara anmärkningsvärt på den tiden, eftersom det var under havsytan. 

En omfattande översikt av denna viktiga gruvhistoria kan hittas i Övre Harz’ gruvmuseum (Oberharzer Bergwerksmuseum) i Clausthal-Zellerfeld i Harz-bergen i centrala Tyskland. Det är ett av de äldsta tekniska muséerna i Tyskland och koncentrerar sig på historia över och presentation av gruvdriften i Övre Harz från medeltiden till slutet av 1800-talet. 

Historien om gruvmuseet började 1884, då Berghauptmann Adolf Achenbach i ett direktiv uppmanade gruvarbetarna att samla in artefakter, särskilt nedlagda verktyg från den historiska gruvdriften, för att få ihop en samling för ett museum. År 1892 ägde det officiella grundandet av museet rum i distriktet Zellerfeld. 

Efter att de tidigare självständiga städerna Zellerfeld och Clausthal gick samman till "tvillingstaden" Clausthal-Zellerfeld år 1926, blev stadshuset i Zellerfeld fritt. Under åren som följde användes den fria tomtmarken till att bygga en demonstrationsgruva. Utställningarna i huvudbyggnaden, utomhusanläggningarna och speciellt rundturen i den ca 250 m långa tunneln i gruvkopian lämnar ett bestående intryck. Tysklands sista kvarvarande hästvinda, det enda anrikningsverket med ett stampverk och ett uppfordringsverk byggt 1787 är andra imponerande monument över gruvdriftens historia.

Huvudbyggnaden med sina 30 utställningslokaler rymmer en samling av gruv- och kulturföremål bland vilka det finns ett antal kända modeller, en omfattande samling av mineraler och mynt, samt en speciell utställning av gruvlampor. En visning av gruvverktyg och bruksföremål kompletterar bilden av en befolkning vars enda källa till försörjning i århundraden utgjordes av gruvdriften.

(Vici Ståhlström)

Ylä-Harz oli aikoinaan eräs Saksan tärkeimmistä kaivosalueista. Hopea oli pääasiallinen tulonlähde. 1500-luvusta alkaen aina 1800-luvun puoleen väliin asti noin 40-50% koko Saksan hopeatuotannosta oli peräisin Ylä-Harzista. Alueen muita merkittäviä tuotteita olivat kupari, lyijy, rauta ja sinkki. 

Ylä-Harzissa vallitsi malmisuoniin perustuva kaivostoiminta (Gangerzbergbau). Louhinta seurasi lähes pystysuoraan alaspäin meneviä malmiesiintymiä eli suonia (Erzgängen). Kukoistuskaudellaan Ylä-Harzin kaivokset olivat maailman syvimpiä. Esimerkiksi niin varhain kuin vuoden 1700 paikkeilla kuilut olivat jo yli 300 m syviä, ja noin 1830 saavutettiin 600 metrin syvyys, jota siihen aikaan pidettiin merkittävänä, koska se oli merenpinnan alapuolella. 

Kattavaan katsaukseen tähän tärkeään kaivostoiminnan historiaan voi tutustua Ylä-Harzin kaivosmuseossa (Oberharzer Bergwerksmuseum) Clausthal-Zellerfeldissä Keski-Saksan Harz-vuoristossa. Se on eräs vanhimmista teknologiamuseoista Saksassa ja keskittyy Ylä-Harzin kaivostoiminnan historiaan ja sen esittämiseen keskiajalta 1800-luvun loppuun. 

Kaivosmuseon historia alkoi vuonna 1884, jolloin Berghauptmann Adolf Achenbach kehotti direktiivisissä kaivostyöläisiä tuomaan esineistöä, erityisesti käytöstä poistettuja historialliseen kaivostoimintaan liittyviä työkaluja, kokoelman aikaansaamiseksi museota varten. Vuonna 1892 tapahtui museon virallinen perustaminen Zellerfeld-alueella. 

Aiemmin itsenäisten kaupunkien Zellerfeldin ja Clausthalin sulautuessa ”kaksoiskaupungiksi” Clausthal-Zellerfeldiksi vuonna 1926, Zellerfeldin kaupungintalo vapautui. Seuraavina vuosina vapaana ollut tonttimaa käytettiin esittelykaivoksen rakentamiseen. Näyttelyt päärakennuksessa, ulkotilat ja erityisesti kierros noin 250 m pitkässä kaivostunnelin kopiossa tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Saksan viimeisin hevosvintturi, ainoa tamppimyllyllä varustettu rikastuslaitos ja vuonna 1787 rakennettu nostolaitos ovat muita kaivoshistorian vaikuttavia muistomerkkejä. 

Päärakennus, jossa on 30 näyttelytilaa, pitää sisällään kaivos- ja kulttuuriesineiden kokoelman, sisältäen useita tunnettuja malleja, laajan kokoelman mineraaleja ja kolikoita sekä erityisen kaivoslamppujen näyttelyn. Kaivostyökalujen ja päivittäiseen käyttöön tarkoitettujen esineiden näyttely täydentää kuvaa väestöstä, jonka ainoa toimeentulon lähde vuosisatojen ajan oli kaivostoiminta.

(Vici Ståhlström)

The Upper Harz was once one of the most important mining regions in Germany. The main source of income was silver. From the 16th to the middle of the 19th centuries about 40–50% of the entire German silver production originated in the Upper Harz. Other major products from the area were copper, lead, iron and zinc.

In the Upper Harz, vein mining (Gangerzbergbau) predominated. Excavation followed the almost vertically standing lodes or veins (Erzgängen) downwards. In their heyday the Upper Harz Mines were among the deepest in the world. For example, as early as 1700 or so shafts were already exceeding depths of 300 metres and, around 1830, a depth of 600 metres was achieved – which was considered significant at that time because it was below sea level.

A comprehensive overview of this important mining history can be discovered in the Upper Harz Mining Museum (Oberharzer Bergwerksmuseum) in Clausthal-Zellerfeld in the Harz mountains of central Germany. It is one of the oldest technological museums in Germany and concentrates on the history and presentation of mining in the Upper Harz from the Middle Ages to the end of the 19th century.

The history of the mining museum began in 1884, when the Berghauptmann Adolf Achenbach called upon the miners in a directive to bring in artefacts, especially disused tools associated with historical mining, to put together a collection to start a museum. In 1892 the official foundation of the museum took place in the district of Zellerfeld.

After the previously independent towns of Zellerfeld and Clausthal merged into the 'double-town' of Clausthal-Zellerfeld in 1926, the town hall in Zellerfeld became free. In the years that followed the open land was used to build a demonstration mine. The exhibitions in the main building, the outdoor facilities and especially the tour of the approximately 250 m long tunnel of the replica mine leave a lasting impression. Germany’s last remaining horse capstan, the only ore dressing plant with a stamp mill, and the shaft house built in 1787 are other impressive monuments of the history of mining.

The main building with its 30 showrooms houses a collection of mining and cultural artefacts among which there are a number of famous models, an extensive collection of minerals and coins and a special exhibition of pit lamps. A display of mining tools and objects of everyday use add to the picture of a population whose sole source of subsistence for centuries consisted in mining.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☻☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Das Oberharzer Bergwerksmuseum

Bornhardtstraße 16

38678 Clausthal-Zellerfeld

www.oberharzerbergwerksmuseum.de

#30. Wortley Top Forge, Thurgoland, Storbritannien

Wortley Top Forge är en vattendriven järnsmedja, vars historia kan följas bakåt till år 1640. Den är belägen nära övre delen av ån Don, mellan byarna Wortley och Thurgoland i England. Den är känd för att vara världens äldsta bevarade smedja för tungjärn. Den till helheten hörande ”Low Forge” stängdes 1929 och har sedan dess raserats. Wortley Top Forge och byn Wortley delar namn efter familjen Wortley, som bodde i trakten och var involverade i smedjan fram till 1700-talet.

Själva byggnaden vid ”Övre Smedjan” är till stora delar från 1700-talet. Dokument om järnframställning i trakten går ändå tillbaka till 1621, då en hytta nämns, men det fanns fyra ”smyths” (smeder) och en ”master” (mästare) i Wortley redan år 1379. År 1713 gjordes omfattande förändringar vid båda Wortley-hyttorna. Bägge datumstenarna har överlevt: Stenen vid den övre smedjan bär initialerna ”M.W”, troligen för Matthew Wilson, som var chef vid den tiden.

Vid slutet av 1700-talet införde James Cockshutt en ny era vid Wortley, då han introducerade processen att förädla tackjärn till smidesjärn. De behövliga ugnarna uppfördes tillsammans med ett stångvalsverk. Ett gammalt verk av ett senare datum, men av en liknande typ, räddades från den Nedre Smedjan och kan nu beses vid den Övre Smedjan.

I medlet av 1800-talet var Övre Smedjan ännu enbart driven av vattenkraft, men blev nu omändrad till att tillverka tågaxlar och senare blev Wortley berömt för dessa. Det sägs, att ingen Wortley-axel någonsin gick sönder i drift. Under de kommande decennierna upplevdes toppen av smedjans långa historia.

År 1907 togs verket över av Wortley Iron Company. Inom fem år hade emellertid Övre Smedjan lagts ner. Efter den slutliga nedläggning av anläggningen, har olika organ varit inblandade i att rädda Övre Smedjan, som nu utgör kärnan i ett industrimuseum. Top Forge blev ett registrerat fornminne 1952 och sköts nu av South Yorkshire Industrial History Society.

De utställda föremålen vid Top Forge inkluderar de ursprungliga vattenhjulen och de vattendrivna hamrarna inom den ursprungliga smedjebyggnaden, som stegvis har restaurerats till 1900-tals skick. Alla tre vattenhjul kan drivas då förhållandena medger detta. Intilliggande byggnader innefattar en maskinverkstad från 1920-talet, som används till stora delar av restaureringsarbetet, till att ställa ut medelstora och små stationära ångmaskiner och till att förevisa gamla maskin- och handverktyg.

(Yngve Malmén)

Wortley Top Forge on vesivoimalla toimiva rautapaja, jonka historia voidaan jäljittää vuoteen 1640. Se sijaitsee lähellä Don-joen yläjuoksua, Wortleyn ja Thurgolandin kylien välissä Englannissa. Se tunnetaan maailman vanhimpana säilyneenä raskaan raudan takomona. Siihen liittyvä "Low Forge" suljettiin vuonna 1929 ja on sittemmin purettu. Wortley Top Forge ja Wortleyn kylä jakaavat nimensä Wortleyn perheen kanssa, joka asui alueella ja oli mukana pajan toiminnassa 1700-luvulle asti.

”Ylemmän Pajan” pajarakennus on itsessään pitkälti 1700-luvulta. Asiakirjoja raudanvalmistuksesta tällä alueella on kuitenkin olemassa vuodesta 1621, jolloin hytti mainitaan, mutta jo 1379 tiedetään Wortleyssa olleen neljä "Smyths" (seppää) ja yksi "master" (mestari). Vuonna 1713 tehtiin laajoja muutostöitä molemmissa Wortley-hyteissä. Molemmat peruskivet ovat säilyneet. Ylemmän pajan kivessä on nimikirjaimet "MW", todennäköisesti tarkoittaen Matthew Wilsonia, joka tuolloin oli paikan johtaja. 

1700-luvun lopussa James Cockshutt aloitti uuden aikakauden Wortleyssa, sillä hän otti käyttöön prosessin valuraudan jalostamiseksi takoraudaksi. Tarvittavat uunit pystytettiin yhdessä tankovalssaamon kanssa. Vanha valssi, joskin myöhemmin valmistunut mutta samantyyppinen, pelastettiin Alemmasta pajasta ja voidaan nyt tutkia Ylemmässä pajassa. 

1800-luvun puolessavälissä Ylempi Paja oli edelleen yksinomaan vesikäyttöinen, mutta on nyt muutettu tuottamaan junien akseleita ja myöhemmin Wortley tuli tunnetuksi näistä. Sanotaan, ettei yksikään Wortleyn akseleista rikkoutunut käytössä. Seuraavat vuosikymmenet olivat pajan pitkän historian huippuaikaa. 

Vuonna 1907 pajan otti haltuunsa Wortley Iron Company. Viiden vuoden kuluessa, Ylempi Paja oli kuitenkin päätetty lopettaa. Paikan lopullisen sulkemisen jälkeen monet tahot ovat olleet säilyttämässä Ylempää Pajaa, joka nyt muodostaa teollisuusmuseon sydämen. Top Forgesta tuli rekisteröity muinaismuisto vuonna 1952 ja on nyt South Yorkshire Industrial Societyn hoidossa. 

Näyttelyt Top Forgessa sisältää alkuperäiset vesirattaat sekä vesikäyttöiset vasarat sisällä alkuperäisessä pajarakennuksessa, joka on vähitellen palautettu 1900-luvun alun kuntoon. Kaikki kolme vesipyörää voidaan käyttää olojen sen salliessa. Viereisissä rakennuksissa on 1920-luvun konepaja, jossa useimmat kunnostustyö tehdään, ja niissä näytetään keskisuuria ja pieniä paikallaan olevia höyrykoneita sekä vanhoja kone- ja käsityökaluja.

(Yngve Malmén)

Wortley Top Forge is a Water Powered Iron Forge, whose history can be traced back to 1640. It is situated close to the upper River Don, between the villages of Wortley and Thurgoland in England. It is acknowledged as being the oldest surviving Heavy Iron Forge in the World. The associated 'Low Forge' was closed in 1929 and have since been demolished. Wortley Top Forge and Wortley village share the name of the Wortley Family that lived in the area and were involved with the Forge until the 18th Century.

The Top Forge building itself is largely eighteenth century in date. Records of iron making in this area, however, go back to 1621, when a bloomery is mentioned, but there were four "smyths" and a "master" in Wortley already in 1379. In 1713 extensive alterations were made at both Wortley sites. Both date stones have survived. The stone at Top Forge carries the initials 'M.W.', likely to be for Matthew Wilson who was manager at that time.

At the end of the 18th Century James Cockshutt inaugurated a new era at Wortley, since he introduced the process for refining cast iron to wrought iron. The necessary furnaces were erected together with a bar rolling mill. An old mill, of later date but of similar type, was rescued from Low Forge and can now be inspected at Top Forge. 

In the middle of the 19th Century Top Forge still remained solely water-powered but was now converted to produce railway axles and later Wortley became famous for them. It is said that no Wortley Axle failed in service. The following decades were the peak of the Forge's long history. 

In 1907 the works was taken over by the Wortley Iron Company. Within five years, however, Top Forge had closed down. Following the final abandonment of the site, various bodies have been involved in securing Top Forge, which now forms the heart of an Industrial Museum. The Top Forge became a Scheduled Ancient Monument in 1952 and is now in the care of the South Yorkshire Industrial History Society.

Exhibits at Top Forge include the original water wheels and water powered drop hammers within the original Forge building that is progressively being restored to 1900s condition. All three Water Wheels can be run subject to conditions. Adjoining buildings house a 1920s Machine Shop, that is used for most of the restoration work, displays of medium sized and small stationary steam engines and displays of old machine and hand tools.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☻☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Wortley Top Forge Industrial Museum

Forge Lane

Thurgoland

South Yorkshire S35 7DN

United Kingdom

www.topforge.co.uk