#17. Gladstone Pottery Museum, Stoke-on-Trent, Storbritannien

Beläget i en viktoriansk keramikfabrik, ger Gladstone Pottery Museum i Longton, Stoke-on-Trent, Storbritannien, en fascinerande inblick i den keramiska industrins historia. Ursprunget till keramikfabriken, känd som Gladstone Works går ända tillbaka till födelsen av den keramiska industrin såsom vi känner den idag. Gladstone var inte något berömt krukmakeri, men det var typiskt för hundratals liknande fabriker i området, som gjorde vardagliga keramiska föremål för massmarknaden.

Den lokala familjen Shelley, som hade blivit välkänd för sina färdigheter i krukmakeri, hade år 1787 etablerat en stor och blomstrande industri på den plats där Gladstone Pottery Museum nu står. Här producerade Shelleys sitt eget lergods och även dekorerade tallrikar och skålar tillverkade av Josiah Wedgwood från Etrurien.

När affärsverksamheten misslyckades år 1789, såldes fabriken till William Ward. År 1818 sålde Ward sin fabrikstomt till John Hendley Sheridan. År 1818 fanns direktörens hus och verkstäder på framsidan av fastigheten och endast en ugn på bakgården, vilket vid denna tidpunkt var typiskt för de mer blygsamma industrierna i området kallat the Potteries. Under de närmaste 40 åren var utvecklingen av denna ”potbank” anmärkningsvärd. Sheridan hyrde ut den och verkar ha valt entreprenörer som, med hans hjälp, byggde ut och moderniserade hela fabriksområdet. Sheridan skall ha uppfört extra ugnar och verkstäder för sina hyresgäster, så att en sorts innergård bildades. De använda ugnarna kallas ”flaskugnar”. Ordet "flaska" hänför sig till formen av strukturen och inte till ugnens produkter, som var keramik inte glas. Flaskugnarna var typiska för det industriella landskapet i Stoke-on-Trent. Flaskugnar byggdes fram till mitten av nittonhundratalet, varefter de ersattes inom den keramiska industrin av andra typer av ugnar.

Den mest vågade av Sheridans hyresgäster var en viss Thomas Cooper. Det är honom vi kan tacka för ställets nuvarande utseende. Vid ingången till 1850-talet sysselsatte Cooper redan 41 vuxna och 26 barn med att producera hushållsporslin och porslinsfigurer. Uppenbarligen var den framgångsrika expansionsperioden relativt kortvarig och 1876 hade platsen övergått i händerna på R Hobson och Co. Det måste ha varit under denna period, som verket uppkallades efter den berömda politikern W E Gladstone.

Procter, Mayer and Wooley var ägare mellan 1885 och 1892 och George Procter & Co från 1892 till 1939. Från år 1939 hette företaget Gladstone China ( Longton ) Ltd. Under andra världskriget stängdes Gladstone China temporärt.  År 1952 fusionerades företaget med firman Thomas Poole under namnet Thomas Poole and Gladstone China.

Det var i mars 1960, som ugnarna eldades för sista gången, men dekorations- och expeditionsavdelningarna var aktiva fram till maj 1970, då Thomas Poole and Gladstone China satte verksamheten till försäljning.

När fabriken var färdig att rivas för att göra området mer attraktivt för köpare, köpte en lokal affärsman, Derek Johnson från kakeltillverkaren H & R Johnson, platsen och överlät den till Staffordshire Pottery Industry Preservation Trust att drivas som ett museum. Museet invigdes 1974. I maj 1994 övergick ägandet av Gladstone Pottery Museum till Stoke-on-Trents kommun.

Museet med sin presentbutik och café är öppet sju dagar i veckan.

(Yngve Malmén)

Viktoriaanisen ajan keramiikkatehtaaseen sijoittuva Gladstone Pottery Museum, Longtonissa Stoke-on-Trentissa Isossa-Britanniassa, tarjoaa kiehtovan katsauksen keramiikan historiaan. Alun perin Gladstone Works -nimellä tunnettu keramiikkatehdas juontaa juurensa aina keramiikkateollisuuden syntymään asti, niin kuin me se nykyään tunnemme. Gladstone ei ollut mikään kuuluisa savipaja, mutta se oli tyypillinen alueen satojen vastaavien tehtaiden joukossa, jotka tuottivat jokapäiväistä keramiikkatuotteita massamarkkinoille.

Paikallinen Shelley-perhe, joka oli tullut tunnetuksi savenvalamisen taidostaan, oli vuoteen 1787 mennessä perustanut suuren ja kukoistavan tehtaan paikalle, jossa Gladstonen keramiikkamuseo nyt sijaitsee. Täällä Shelleyt tuottivat oman savitavaransa ja myös koristelivat lautasia ja astiota, joita Josiah Wedgwood valmisti Etruriassa.

Kun liiketoiminta vuonna 1789 epäonnistui, tehdas myytiin William Wardille. Vuonna 1818 Ward myi paikan John Hendley Sheridanille. Vuonna 1818 tilan etuosassa oli johtajan talo ja työpajoja ja takapihalla vain yksi uunin, mikä oli tuohon aikaan tyypillistä vaatimattomimmille valmistajille the Potteries -nimellä tunnetulla alueella. Seuraavan 40 vuoden aikana tämän ”potbankin” kehitys oli merkittävä. Sheridan antoi paikan vuokralaisille ja näyttää valinneen yrittäjiä, jotka hänen avullaan laajensivat ja uudistivat koko tehdasalueen. Sheridan näyttää pystyttäneen lisää uuneja ja työpajoja vuokralaisilleen, muodostaen täten tontilleen suljetun sisäpihan. Näitä uuneja kutsutaan pullouuneiksi. Sana "pullo" viittaa rakenteen muotoon eikä uunin tuotteisiin, jotka olivat keramiikkaa eikä lasia. Pullouunit olivat tyypillisiä Stoke-on-Trentin teollisuusympäristölle. Pullouunit rakennettiin 1900-luvun puoliväliin asti, jonka jälkeen ne keramiikkateollisuudessa korvattiin muilla uuneilla.

Rohkein Sheridan vuokralaisista oli eräs Thomas Cooper. Häntä saamme kiittää alueen nykyisestä ulkoasusta. Vuoteen 1850 tultaessa Cooperille työskenteli jo 41 aikuista ja 26 lasta tuottamassa talousposliinia ja posliinifiguureja. Ilmeisesti onnistunut laajentumisen aika jäi suhteellisen lyhytaikaiseksi ja 1876 paikka oli siirtynyt R Hobson ja Co:n käsiin. Ilmeisesti tänä aikana, tehdas nimettiin kuuluisan poliitikon W E Gladstonen mukaan.

Procter, Mayer and Wooley olivat omistajina vuodesta 1885 vuoteen 1892 ja George Procter & Co 1892-1939. Vuodesta 1939 yhtiön nimi oli Gladstone China (Longton ) Ltd. Toisen maailmansodan aikana Gladstone China oli väliaikaisesti suljettuna. Yritys fuusioitiin 1952 Thomas Poole -nimisen firman kanssa Thomas Poole and Gladstone China -nimiseksi yhtiöksi.

Maaliskuussa vuonna 1960 uunit lämmitettiin viimeisen kerran, mutta koristeluosasto ja lähettämö jatkoivat aina toukokuuhun 1970 asti, jolloin Thomas Poole and Gladstone China laitettiin myyntiin.

Kun tehdas oli tarkoitus purkaa, jotta kiinteistö olisi houkuttelevampi ostajille, paikallinen liikemies Derek Johnson, laattoja valmistavasta H & R Johnsonista, osti paikan ja luovutti sen Staffordshire Pottery Industry Preservation Trustille museota varten. Museo avattiin yleisölle vuonna 1974. Toukokuussa 1994 Gladstonen keramiikkamuseo siirtyi Stoke-on-Trentin kaupungin omistukseen.

Museo, jossa sen lahjatavarakauppa ja teehuone on auki seitsemänä päivänä viikossa.

(Yngve Malmén)

Located in a Victorian pottery factory, the Gladstone Pottery Museum at Longton, Stoke-on-Trent, the UK, offers a fascinating insight into the history of pottery. The origin of the pottery, known as the Gladstone Works, dates right back to the birth of the pottery industry as we know it today. Gladstone was not a famous pottery, but it was typical of hundreds of similar factories in the area making everyday ceramic items for the mass market.

The Shelleys, a local family, who had become well known for their potting skills, had by 1787 established a large and thriving manufacturing concern on the site where the Gladstone Pottery Museum now stands. Here the Shelleys produced their own earthenware, and also decorated plates and dishes manufactured by Josiah Wedgwood at Etruria.

When the business failed in 1789 the factory was sold to William Ward. In 1818 Ward sold his potbank to John Hendley Sheridan. In 1818 the premises had a Master’s house at the front of the property and workshops and only one kiln at the back, which was typical of the more modest manufacturing concerns in The Potteries at this date. During the next 40 years the development of this potbank was remarkable. Sheridan let out the potbank to tenants and seems to have chosen entrepreneurs who, with his help, enlarged and modernised the whole factory site. Sheridan seems to have erected extra kilns and workshops for his tenants, completing a form of courtyard development. The kilns used are called bottle ovens. The word 'bottle' refers to the shape of the structure and not to the kiln's products which were pottery not glass. Bottle ovens were typical of the industrial landscape of Stoke-on-Trent.  Bottle ovens were constructed until the mid-twentieth century after which they were replaced in the pottery industry by other types of kiln.

The most daring of Sheridan’s tenants was one Thomas Cooper. It is to him that we owe the present appearance of the potbank. By the 1850s Cooper was already employing 41 adults and 26 children to produce china and parian figures.

Evidently the period of successful expansion was relatively short-lived and by 1876 the site had passed into the hands of R Hobson and Co. It must have been during this period that the Works were called after the famous politician W.E. Gladstone.

Procter, Mayer, and Wooley were the owners between 1885 and 1892 and George Procter and Co from 1892 to 1939. From 1939 the company was called Gladstone China (Longton) Ltd. During the Second World War, Gladstone China closed temporarily and the company was merged with the firm of Thomas Poole in 1952 to form Thomas Poole and Gladstone China.

It was in March 1960 that the ovens last fired; but decorating and then only dispatch departments were active until May 1970 when Thomas Poole and Gladstone China put the works up for sale.

When the factory was due to be demolished to make the site more attractive to purchasers, a local businessman, Derek Johnson of H&R Johnson, the tile manufacturers, bought the site and turned it over to the Staffordshire Pottery Industry Preservation Trust to be run as a museum. The museum was opened in 1974 and officially opened by the Duke of Gloucester in 1975. In May 1994 ownership of Gladstone Pottery Museum passed to Stoke-on-Trent City Council.

The museum with its gift shop and Tea Room is open seven days a week.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - points

☻☻☻☻☻

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Uttoxeter Road

Longton

Stoke-on-Trent

Staffordshire

ST3 1PQ

United Kingdom
www.stokemuseums.org.uk/visit/gpm/

#16. Metallhandwerksmuseum, Steinbach-Hallenberg, Tyskland

Talrika smides- och låsverkstäder brukade prägla livet i den tyska staden Steinbach-Hallenberg. Olika produkter av järn från Steinbach-Hallenberg brukade gå ut i hela världen och var kända för sin kvalitet. Typiska produkter var korkskruvar, spikar, lockjärn och tänger. Den tyska korkskruvsproduktionens vagga låg i denna lilla stad på sydsluttningen av Thüringer Wald.
Metallhantverksmuséet grundades i staden år 1996. Eftersom regionens och dess invånares historia och utveckling var påverkad av gruvdrift, smältverk och bearbetning av råjärn, är detta det dominerande temat i det lokala muséet.
I analogi med muséets profil ligger samlingens fokus på föremål från metallindustrin. Produkter från den lokala småindustrin, som tillverkat produkter av järn, ges mest utrymme. Denna industrigren inkluderar:
- produktion av tänger,
- produktion av korkskruvar,
- spiksmide,
- lockjärnstillverkning,
- produktion av laboratorie- och medicinsk utrustning,
- produktion av filar.
Samlingen med de olika produkterna kompletteras med särskilda produktionsverktyg, maskiner och utrustning, vilka dokumenterar produktionsprocesserna. I samlingen av historiska dokument och trycksaker finns främst företagskataloger, mäster- och gesällcertifikat samt allmänt material från lokala verkstäder och företag.
De till museihelheten hörande originalverkstäderna, en smedja för tillverkning av filar, hästskor och lås samt en korkskruvsverkstad, ger en inblick i produktionsförhållandena under det senaste århundradet. Dessutom har en spiksmedja rekonstruerats. Huvudattraktionen i metallhantverksmuséet är den historiska korkskruvsverkstaden, som flyttades till muséets tomt år 2005.
Låssmeden Ernst Recknagel och museichef Veronika Jung kan båda sägas vara korkskruvsentusiaster. Recknagel förtjänade på sin tid sitt levebröd genom att tillverka dessa små verktyg, medan Jung sedan många år gjort sitt bästa för att bevara kunskapen om denna bransch för eftervärlden.
Ända till 1985 hade den då över 80-årige Ernst Recknagel smitt korkskruvar enligt en tradition från hans förfäder. Veronika Jung insåg att de i Recknagels verkstad hade upptäckt en skatt värd att bevara. Kilovis med sot och smuts måste sopas ut ur verkstaden. Varje verktyg, varje maskin, varje bit papper, varje dokument på kontoret, varje hylla med råmaterial i lagret fotograferades, inventerades, katalogiserades, förpackades och lagrades i en lagerlokal. I maj 2005 rullade hela verkstadsbyggnaden genom gatorna i staden till muséet. Efter en lyckad flytt måste fönstren från farfars fars tid tätas och målas. Nu är alla verktyg och maskiner i rummen tillbaka på den plats där de hade legat i årtionden. Skulle den nu avlidne Ernst Recknagel idag återvända till sin tidigare arbetsplats, så kunde han genast återgå till att tillverka korkskruvar. En utställning över korkskruvsproduktionen och en inblick i historien om Recknagels familj har lagts till.
Recknagels korkskruvsverkstad är förmodligen den enda i sin helhet bevarade i Tyskland. Tillsammans med det tidigare metallhantverksmuséet bildar verkstaden nu en historisk helhet.

(Vici Ståhlström)

Lukuisat taonta- ja lukkopajat olivat leimallisia elämälle saksalaisessa Steinbach-Hallenbergin kaupungissa. Steinbach-Hallenbergistä pienrautatuotteita meni kaikkialle maailmassa ja olivat tunnettuja laadustaan. Tyypillisiä tuotteita olivat korkkiruuvit, naulat, kiharrinraudat ja pihdit. Saksan korkkiruuvivalmistuksen kehto oli tässä pikkukaupungissa Thüringer Waldin etelärinteessä.
Metallikäsityömuseo perustettiin kaupunkiin vuonna 1996. Koska alueen ja sen asukkaiden historiaan ja kehitykseen vaikutti kaivostoiminta, sulatot ja raakaraudan käsittely, tämä on hallitseva teema myös paikallisessa museossa.
Museon profiilin mukaisesti kokoelma keskittyy metalliteollisuuden esineisiin. Tuotteille, joita valmistettiin raudasta paikallisessa pienteollisuudessa, on annettu eniten tilaa. Näitä teollisuudenaloja ovat:
- pihtien tuotanto,
- korkkiruuvien valmistus,
- naulojen taonta,
- kiharrinrautojen valmistus,
- laboratorio-ja lääketieteelliset laitteiden tuotanto
- viilojen tuotanto.
Erilaisten tuotteiden kokoelmaa täydentää tuotantoprosesseja kuuvaavat erityiset tuotannon työkalut, koneet ja laitteet. Historiallisten asiakirjojen ja julkaisujen kokoelma koostuu ensisijaisesti yritysluetteloista, mestari- ja kisällitodistuksista sekä yleistä aineistoa paikallisista pajoista ja yrityksistä.
Museokokonaisuuteen kuuluvat alkuperäiset työpajat, paja viilojen, hevosenkenkien ja lukojen valmista-miseksi sekä korkkiruuvityöpaja, antavat tietoa tuotanto-olosuhteista viime vuosisadalla. Lisäksi on rekonstruoitu naulapaja. Tärkein nähtävyys metallikäsityömuseossa on historiallinen korkkiruuvityöpaja, joka siirrettiin museon tontille vuonna 2005.
Lukkoseppä Ernst Recknagel ja museon kuraattori Veronica Jung voidaan molemmat kutsu korkkiruuvi-intoilijoiksi. Recknagel ansaitsi aikanaan elantonsa valmistamalla näitä pieniä työkaluja, kun taas Jung on vuosia tehnyt parhaansa säilyttääkseen tietoa tästä alasta jälkipolville.
Vuoteen 1985 asti silloin yli 80-vuotias Ernst Recknagel oli takonut korkkiruuveja esivanhempiensa perinteen mukaisesti. Veronika Jung huomasi, että he Recknagelin työpajassa olivat löytäneensä säilyttämisen arvoisen arteen. Useita kiloja nokea ja likaa oli pyyhkäistävä pois työpajasta. Jokainen työkalu, jokainen kone, jokainen pala paperia, jokainen asiakirja toimistossa, kaikki varaston hyllyillä olleet raaka-aineet valokuvattiin, inventoitiin, luetteloitiin, pakattiin ja varastoitiin. Toukokuussa 2005 koko verstasrakennus siirrettiin kaupungin kaduilla museoon. Onnistuneen siirron jälkeen isoisän isän aikaiset ikkunat oli tiivistettävä ja maalattava. Nyt kaikki työkalut ja koneet ovat huoneissa samoilla paikoilla, joilla ne olivat maanneet vuosikymmeniä. Jos nyt  edeesmennyt Ernst Recknagel tänään palaisi vanhalle työpaikalleen, hän voisi heti ryhtyä korkkiruuvien tekoon. Korkkiruuvien tuotannosta kertova ja tietoa Recknagelin perheen historiasta antava näyttely on lisätty.
Recknagelin korkkiruuvityöpaja on luultavasti ainoa täysin säilynyt Saksassa. Yhdessä aiemman metallikäsityömuseon kanssa työpaja muodostaa nyt historiallisen kokonaisuuden.

(Vici Ståhlström)

Numerous forging and locksmiths' workshops used to characterise life in the German town of Steinbach-Hallenberg. Various products made of iron used to be sent from Steinbach-Hallenberg all over the world and were known for their quality. Typical products were cork screws, nails, curling irons and pliers. The cradle of German corkscrew production lay in this small town on the southern slope of the Thuringian Forest.
The Metal Crafts Museum was founded in the town in 1996. Since the history and development of the region and its inhabitants was influenced by mining, smelting and processing of pig iron, this is also the dominant theme in the local museum.
In analogy with the museum's profile, is the focus of the collection on objects from the metal industry. Products from the local small industry, which manufactured products of iron, are given the most space. This branch of industry includes:
- production of pliers,
- production of cork screws,
- spike forging,
- curling iron manufacturing,
- production of laboratory and medical equipment,
- production of files.
The collection of the various products is complemented by specific production tools, machinery and equipment, which are documenting the production processes. The collection of historical documents and publications primarily consists of business directories, Masters' and journeymen's certificates and general documents from local workshops and businesses.
The original workshops of the museum, a workshop for the manufacture of files, horseshoes and locks and a corkscrew workshop, provides an insight into the ways of production during the last century. Furthermore, a workshop for the production of nails has been reconstructed. The main attraction of The Metal Crafts Museum is the historic corkscrew workshop, which was moved to the museum grounds in 2005.
Locksmith Ernst Recknagel and museum director Veronika Jung can both be described as corkscrew enthusiasts. In his time Recknagel erned his living by manufacturing these small tools, while Jung for many years has done her best to preserve the knowledge of this industry for the posterity.
Until 1985 the at that time over 80-year-old Ernst Recknagel had manufactured corkscrews based on a tradition from his ancestors. Veronika Jung realised that in Recknagel's workshop they had discovered a treasure worth preserving. Kilos of soot and dirt had to be swept out of the workshop. Every tool, every machine, every piece of paper, every document in the office, each shelf with raw materials in the warehouse were photographed, inventoried, cataloged, packaged and stored in a warehouse. In May 2005, the entire workshop building was moved through the streets of the town to the museum. After the successful relocation windows from great-grandfather's time had to be sealed and painted. Now all the tools and machines are back in the rooms in the places, where they had lain for decades. Would the late Ernst Recknagel today return to his previous workplace, he could immediately return to making corkscrews. An exhibition of corkscrew production and an insight into the history of Recknagel's family has been added.
Recknagel's corkscrew workshop is probably the only entirely preserved one in Germany. Together with the previous metal crafts museum the workshop now forms a historical whole.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Metallhandwerksmuseum
Hauptstraße 45
D-98587 Steinbach-Hallenberg
www.metallhandwerksmuseum.de

#15. Fábrica de Chá Gorreana, Maia, Portugal

På den portugisiska ön São Miguel har Fábrica de Chá Gorreana, Tefabriken Gorreana, varit i drift utan uppehåll sedan 1883 och bevarat ursprungliga orientaliska traditioner och kvaliteter genom fem generationer av familjen. Ett besök på teplantagen är intressant, eftersom den är den sista kvarvarande i Europa. Bortsett från detta är fabriken också ett museum, för den använder fortsättningsvis maskiner med anor från 1800-talet och från början av 1900-talet. I museet kan man se de maskiner och rum, som är i användning vid teproduktionen. Efter museirundan i fabriken hamnar man i ett rum, där kvinnor sitter runt ett bord och packar te i lådor.
Klimatet på Azorerna hjälper teplantan - Camellia sinensis - eftersom det ger det vatten den behöver. Nederbörden är väl fördelad över hela året. Teet behöver minst 30 millimeter vatten per månad. Lyckligtvis finns det ingen frost på Azorerna, som bränner bladen, och solen är inte alltför intensiv, det finns alltid en del moln. Dessutom ger den sura lerjorden upphov till ett mycket doftande te med en behaglig eftersmak. Gorreanas te uppskattas också för att det är en miljövänlig produkt, fri från bekämpningsmedel, herbicider och fungicider. Fábrica de Chá Gorreana producerar de svarta tesorterna Orange Pekoe, Broken Leaf och Pekoe samt Hysson grönt te. Platagen producerar för närvarande cirka 33 ton per år (med en kapacitet för 40 ton). Den största delen är avsedd för den azoriska marknaden medan resten exporteras till kontinentala Portugal, Tyskland, USA, Kanada, och Österrike.
Även om samma planta ger alla teblad, dikterar de olika processerna och behandlingarna vilken typ av te som erhålls. Skillnaden mellan svart och grönt te är, att man vid framställning av svart te låter bladen jäsa. Typiskt är, att teet i Gorreana kommer från skottens tre första blad. Bladen uppvärms med ånga och rullas sedan i fem till sex minuter, så att en del celler bryts sönder. Därigenom utsätts cellsaft och enzymer för luftens syre och en oxidation inträder. Därefter går bladen till en tork, där de halvtorkas. De återvände sedan till rullmaskinen, där de stannar i tio minuter, innan de igen förs till torken. Därefter rullas de för en tredje gång i rullmaskinen i ungefär femton minuter. Efter denna process torkas bladen till sin slutgiltiga fukthalt.
Man kan också smaka de olika tesorterna i ett litet café/butik, där man också kan köpa de teer, som fabriken producerar. Det finns också en film om teproduktionen. Den intressanta filmen visar platsens historia och alla stadier från skörd till färdig produkt.
Fábrica de Chá Gorreana är, utan tvekan, ett familjeföretag, eftersom alla familjemedlemar är inblandade. På helgerna, till exempel, fördelas mottagningen av besökarna på dem alla.

(Vici Ståhlström)

Portugalin São Miguelin saarella Fábrica de Chá Gorreana, Gorreanan teetehdas, on ollut keskeytyksettä toiminnassa vuodesta 1883 alkaen, säilyttäen alkuperäiset itämaiset perinteet ja ominaisuudet perheessä viiden sukupolven ajan. Vierailu teplantaasilla on mielenkiintoinen, koska se on viimeinen Euroopassa. Tämän lisäksi tehdas on myös museo, sillä siinä käytetään edelleen koneita 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Museossa näkee käytössä olevia koneita ja huoneita, joissa teen tuotanto tapahtuu. Museokierroksen jälkeen tehtaalla päätyy huoneeseen, jossa naiset istuvat pöydän ympärillä pakkaamassa teetä laatikkoihin.
Azorien ilmasto auttaa teekasvia - Camellia sinensis - koska se antaa pensaan tarvitseman veden. Sademäärä on hyvin jakautunut ympäri vuoden. Teepensas tarvitsee vähintään 30 millimetriä vettä kuukaudessa. Onneksi Azoreilla ei ole pakkasta polttamassa lehtiä ja aurinkokaan ei ole liian voimakas, pilviä on aina. Lisäksi hapan savimaa saa aikaiseksi erittäin tuoksuvaa teetä ja miellyttävän jälkimaun. Gorreanan tee on lisäksi arvostettu ympäristöystävällisenä tuotteena ilman rikkakasvien ja sienitautien torjunta-aineita. Fábrica de Chá Gorreana tuottaa mustan teen laadut Orange Pekoe, Broken Leaf ja Pekoe, sekä vihreä tee HYsson. Plantaasi tuottaa tällä hetkellä noin 33 tonnia vuodessa (kapasiteetin ollessa 40 tonnia). Suurin osa on tarkoitettu Azorien markkinoille, loput viedään Manner-Portugaliin, Saksaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Itävaltaan.
Vaikka sama kasvi tuottaa kaikki teelehdet, erilaiset ​​prosessit ja käsittelyt sanelevat millaista teetä saadaan. Ero mustan ja vihreän teen välillä on, että mustaa teetä tuotettaessa lehdet annetaan käydä. Tyypillisesti Gorreanassa tuotettu tee tulee versojen kolmesta ensimmäisestä lehdestä. Lehdet kuumennetaan höyryllä ja rullataan viiden kuuden minuutin ajan, jolloin osa soluista rikkoutuvat. Tämä altistaa solunesteen ja entsyymit hapelle ja hapettuminen alkaa. Tämän jälkeen lehdet menevät kuivaimeen, jossa ne kuivataan osittain. Ne palautetaan sitten rullauskoneeseen, jossa ne pysyvät kymmenen minuuttia, ennen kuin palaavat taas kuivuriin. Seuraavaksi ne rullataan kolmannen kerran noin viidentoista minuutin ajan. Tämän prosessin jälkeen lehdet kuivataan lopulliseen pitoisuuteensa.
Voi myös maistella eri teelaatuja pienessä kahvilassa/myymälässä, josta tuotettua teetä voi ostaa. On myös elokuva teen tuotannosta. Tämä mielenkiintoinen elokuva näyttää paikan historian ja kaikki vaiheet korjuusta lopputuotteeseen asti.
Fábrica de Chá Gorreana on epäilemättä perheyritys, koska kaikki perheenjäsenet ovat mukana. Viikonloppuisin esimerkiksi vierailijoiden vastaanotto jaetaan kaikkien kesken.

(Yngve Malmén)

On the Portugese island of São Miguel Fábrica de Chá Gorreana, the Gorreana Tea Factory, has been in operation, without interuption, since 1883, preserving the original Oriental traditions and qualities through five generations of the family. A visit to the tea plantation is interesting, since it is the last remaining one in Europe. Apart from this, the factory is also a museum, as it continues to apply machinery dating back to the 19th century and to the beginning of the 20th century. In the museum you can see the machines used and the rooms where the tea production is carried out. After the museum round at the factory you end up in a room, where women sit around a table and pack tea into boxes.
The climate of the Azores helps the tea plant - Camellia Sinensis - because it gives the water it needs. The rainfall is well distributed throughout the year. The tea bush needs at least 30 millimeters of water per month. Fortunately there is no frost in the Azores burning the leaves and the sun is not too intense, there are always clouds. In addition, the acidic clay soil gives rise to a very fragrant tea with a pleasant aftertaste. Tea Gorreana is also appreciated for being an environmentally friendly product, free of pesticides, herbicides and fungicides. Fábrica de Chá Gorreana produces the black tea varieties Orange Pekoe, Broken Leaf and Pekoe and the Hysson green tea. The platation presently produces about 33 tons per year (with a capacity for 40 tons). The largest portion is destined for the Azorean market with the remaining exported to continental Portugal, Germany, USA, Canada, and Austria.
Although the same plant provides all the tea leaves, the various processes and treatments dictate what type of tea is obtained. The difference between black and green tea is that in the production of black tea the leaves are allowed to ferment. Typically the tea produced in Gorreana comes from the first three leaves of the shoots. The leaves are heated with steam and then rolled for five to six minutes, so that some cells are broken. This exposes the cell juice and enzymes to oxygen and an oxidation occurs. After that the leaves go to the dryer, where they are semi-dried. They are then returned to the winder, where they stay for ten minutes, before returning back to the drier. Next, the leaves are rolled a third time, now for about fifteen minutes. After this process, the leaves are dried to their final dryness.
You can taste the different teas in a small cafe/shop, where you also can buy the teas produced in the factory. There is also a film about the tea production. The interesting film shows the history of the site and all stages from harvesting to the finished product.
Fábrica de Chá Gorreana is, undoubtedly, a family business, because all family members are involved. On the week-ends, for instance, the reception of visitors is shared by all.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Yngve Malmén)

Adress - Osoite - Address

Plantação Chá Gorreana
P-9625 305 Maia, Portugal
www.gorreana.org

#14. Gunnarps tegelbruk, Höör, Sverige

Gunnarps Tegelbruk i Tjörnarp, Sverige, drevs ursprungligen som ett mindre gårdsbruk tillhörande Gunnarpsgården. Tegeltillverkningen i Gunnarp kan i skrifterna spåras tillbaka till mitten av 1800-talet.
År 1898 byggde John Olander en stor rektangulär ringugn med 18 stycken brännkammare och tegelklädda valvgångar. Varje kammare hade en port mot utsidan av ugnen. Ovanpå ugnen fanns ca 300 bränsleluckor. Tegelbruket var under 1900-talets första hälft byns största företag med 35–40 anställda. För de flesta anställda var det ett hårt arbete. Mycket gjordes för hand med muskelkraft. Som mest producerades här 2,5 miljoner tegel per år. Leran hämtades från lergravar norr om Tjörnarpssjön. John Olander ägde och drev bruket med mycket fast hand ända tills 1953, då det såldes. Men det drevs vidare ytterligare några år.
Leran förvarades först i en av två torklador en bit från bruket, för att sedan ”blandas in” för justering av fukthalten. Råmaterialet bearbetades därefter med valsar och pressades till råsten.
Mitt i tegelbruksområdet stod huvudbyggnaden, som inrymde ringugnen. Ovanför den torkades den nypressade stenen. Bruket hade dessutom en stor torklada i tre våningar, en lite mindre i två våningar och dessutom en byggnad med ”rustningar” från tiden kring sekelskiftet. I dessa byggnader torkades nypressad sten på samma sätt som i huvudbyggnaden. På vardera sida om ugnen fanns det en hiss, som användes till att transportera den torkade råstenen ner till ugnen.
Bränslet till ugnen och ångpannan, dvs. stenkol eller ibland torv, förvarades i ”Kolaladan”, som låg invid järnvägen. En ”kolarullare” körde stenkolen eller torven till ugnen via ”Kolabryggan”. Ångpannan, ångmaskinen, likströmsgeneratorn och smedjan var inrymda i en gemensam byggnad. Byggnaden hade en 37,5 meter hög skorsten. Kraften från ångmaskinen fördelades med hjälp av en transmission till fabrikens olika maskiner. En av dessa maskiner var ”Brockan”, som bearbetade leran före valsarna och pressen.
Efter en förödande eldsvåda år 1958 lades bruket ned. Själva brännugnen i gråsten blev kvar, men träbyggnaderna brann ner. Skorstenen, som också klarat branden, revs året därpå. Efter branden användes ugnen en tid som hönseri och potatiskällare, men lämnades sedan att förfalla i 35 år. Träd och buskar slog rot ovanpå ugnen och växte sig stora.
År 1985 kom ugnen med i Länsstyrelsens kulturminnesvårdsprogram och i Höörs kommuns bevaringsplan. Samma år förvärvade kommunen ugnen genom markbyte. Åren 1993–94 restaurerades ugnen och försågs med en ny taköverbyggnad.
Ringugnen är öppen året runt, alla dagar.

(Vici Ståhlström)

Gunnarpin tiilitehdas Tjörnarpissa, Ruotsissa, oli alun perin pieni yksikkö, joka uului Gunnarpsgården-tilaan. Tiilien tuotanto Gunnarpissa voidaan asiakirjoissa jäljittää 1800-luvun puoliväliin asti.
Vuonna 1898 John Olander rakensi suuren suorakulmaisen kehäuunin, jossa oli 18 polttokammiota ja tiilellä verhoiltuja holvikäytäviä. Kullekin kammiolle oli ovi uunin ulkopuolelta. Uunin päällä oli noin 300 polttoaineluukkua.
Tiilitehdas oli 1900-luvun alkupuolella 35-40 työntekijällään kylän suurin yritys. Useimmille palkansaajalle tämä oli kovaa työtä. Paljon tehtiin käsin pelkällä lihasvoimalla. Enimmilllään tuotettiin 2.5 miljoonaa tiiltä vuodessa. Savi tuotiin savikuopista Tjörnarssjön-järven pohjoispuolelta. John Olander omisti ja johti tehdasta erittäin vahvalla kädellä vuoteen 1953, jolloin se myytiin. Mutta sen toimintaa jatkettiin vielä muutaman vuoden.
Savi varastoitiin ensin toisessa kahdesta kuivausladosta pienen matkan päässä tehtaasta ja "sekoitettiin" sitten kosteuspitoisuuden säätämiseksi. Raakakivi käsiteltiin sitten telojen avulla ja puristettiin raakakiviksi.
Aivan tiilitehdasalueen keskellä oli päärakennus, jonka sisällä oli kehäuuni. Sen yläpuolella kuivattiin vastapuristetut kivet. Tehtaalla oli myös suuri kuivauslato kolmella tasolla, hieman pienempi kahdessa kerroksessa sekä lisäksi rakennus, jossa oli "varusteita" vuosisadan vaihteen ajalta. Näissä rakennuksissa kuivattiin vastapuristetut tiilet samalla tavalla kuin päärakennuksessa. Kummallakin puolella uunia oli hissi, jota käytettiin kuljettamaan kuivattu raakakivi alas uuniin.
Polttoaine uuniin ja höyrykattilaan, eli hiili tai joskus turve, varastoitiin rautatien viereisessä "Hiililadossa". "Hiilen pyörittäjä" ajoi hiiltä tai turvetta uuniin "Hiilisiltaa" pitkin. Höyrykattila, höyrykone, tasavirtageneraattori ja takomo sijaitsivat kaikki samassa rakennuksessa. Rakennuseen liittyi 37,5 metriä korkea savupiippu. Höyrykoneen tuottama voima jaettiin välityksen avulla tehtaan eri koneille. Yksi näistä koneista oli "Brockan", joka työsti savea ennen valsseja ja puristinta.
Tuhoisa tulipalon jälkeen vuonna 1958 tehdas suljettiin. Graniittinen uuni jäi, mutta puurakennukset paloivat. Savupiippu, joka myös säilyi tulipalossa, purettiin seuraavana vuonna. Palon jälkeen uuni käytettiin jonkin aikaa kanalana ja perunakellarina, mutta sai sitten rappeutua 35 vuotta. Puut ja pensaat juurtuivat uunin päällä ja kasvoivat suuriksi.
Vuonna 1985 uuni pääsi mukaan Lääninhallituksen kultturiperinnön suojeluohjelmaan ja Höörin kunnan suojelusuunnitelmaan. Samana vuonna kunta osti uunin maata vaihtamalla. Vuodet 1993-94 uuni kunnostettiin ja varustettiin uudella kattorakennelmalla.
Kehäuuni on avoinna ympäri vuoden, joka päivä. 

(Vici Ståhlström)

Gunnarp Brickworks in Tjörnarp, Sweden, was originally a small unit belonging to the farm Gunnarpsgården. Brick manufacturing at Gunnarp can in the documents be traced back to the mid 1800s.
In 1898 John Olander built a large rectangular ring kiln with 18 combustion chambers and tiled archways. Each chamber had a door to the outside of the kiln. On top of the kiln there were about 300 fuel doors.
The Brickworks was during the first half of the 20th century the village's largest enterprise with 35-40 employees. For most employees it was hard work. Much was made by hand with muscle power. Up to 2.5 million bricks per year were produced here. The clay was brought from clay pits north of lake Tjörnarpssjön. John Olander owned and ran the mill with a very firm hand until 1953, when it was sold. But it was run for another few years.
The clay was stored first in one of two drying sheds a short distance from the works, and then "blended" to adjust the moisture content. The crude material was then processed with rolls and compressed to raw bricks.
Right in the middle of the Brickworks was the main building, which housed the ring kiln. Above it the newly pressed bricks were dried. The works also had a large drying barn with three levels, a smaller one with two floors and also a building with "armor" from the period around the turn of the century. In these buildings freshly pressed stones were dried in the same way as in the main building. On either side of the oven there was an elevator, which was used to transport the dried raw bricks down to the kiln.
The fuel for the kiln and the boiler, ie. coal or sometimes peat, was stored in the "Coal barn" next to the railway. A "Coal Roller" transferred the coal or peat to the furnace via the "Coal Bridge." The steam boiler, steam engine, direct current generator and the forge were all housed in a common building. The building had a 37.5 meter high chimney. The power from the steam engine was partitioned by means of a transmission to the various machines in the mill. One of these machines was "Brockan", which worked the clay before the rolls and the press.
After a devastating fire in 1958 the works was closed. The kiln in granite remained, but the wooden buildings burned down. The chimney, which also passed the fire, was demolished the following year. After the fire, the oven was used for some time as a poultry farm and as a potato cellar, but was then left to dilapidate for 35 years. Trees and shrubs took root on top of the kiln and grew large.
In 1985 the kiln became part of the historic preservation programme of the County Administrative Board and of the preservation plan of the municipality of Höör. That same year, the municipality acquired the kiln through exchange of land. In 1993-94 the kiln was restored and fitted with a new roof.
The ring kiln is open year-round, every day.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Tegelbruksvägen 606

S-240 40 Tjörnarp
http://www.hoor.se/sv/SeGora/Kulturmiljoer-och-museer/Museer/Ringugnen-i-Tjornarp/

#13. Leineperin ruukki, Ulfsby, Finland

Den nu till Ulfsby stad hörande byn Leineberg (fin. Leineperi) är en av de bäst bevarade kulturhistoriska bruksbyarna i Finland. Byn består i huvudsak av före detta industriella produktionsbyggnader, som bildar bruksområdets täta kärna.
Leneperi eller Fredriksfors Bruk grundades år 1771 av major Berndt Johan Hastfehr. Hans tanke var att förädla tack- eller råjärn, som skulle hämtas från Sverige, till ett antal olika användningsändamål. Detta möjliggjordes av kraften från forsen i ån och av den lokala träkolsproduktionen. Bruket hade två separata hammarsmedjor, i vilka man smidde bultar, spikar, spadar, hästskor och lior. År 1787 lät Fredriksfors' dåvarande ägare Jonas Beckman på bruket uppföra en masugn, i vilken man började smälta inhemsk järnmalm.
I början av 1800-talet bestod bruket utöver masugnen av en hammarsmedja och en manufaktursmedja med sina mångtaliga ässjor och hamrar, av anläggningar för behandling av malm och slagg, av ett stort kolhus, samt av tiotals bostads- och lantgårdsbyggnader. Som producent av manufakturjärn var Fredriksfors ett av de största i Finland. År 1818 kom järnbruket i finska statens ägo. För prov med finska bergsmalmer färdigställdes Vid bruket en ny masugn år 1826.
År 1858 köptes Fredriksfors av K. J. Lönegren, under vars tid som ägare Fredriksfors' uppgångperiod började. Lönegren avstod från bruket år 1870. Antti (Anders) Ahlström köpte bruket år 1877, förnyade produktionen och ändrade knipphammarsmedjan till vattensåg. Masugnens versamhet tystnade i februari 1891 och sågens år 1892. Slutgiltigt gick den industriella verksamheten vid Fredriksfors till sin ända år 1902.
Fredriksfors' eller Leinebergs bruksmiljö är ett som en enhet bevarat område omfattande nästan alla för finska järnbruk typiska byggnader och konstruktioner. De viktigaste kvarvarande byggnaderna är masugnen och den till såg omändrade stångjärnssmedjan samt bruksgården och förrådsbyggnaderna. Fredriksfors' masugn är en av fyra i Finland som hela bevarade masugnar och den enda representanten för sin masugnstyp. Den nedre delen av mulltimmerhyttan är byggd 1826 och den har höjts 1861. Brukets centrala byggnader restaurerades på 1990-talet och Fredriksfors bruk är nu en av Museiverket klassificerad nationellt värdefull kulturmiljö.
Med Fredriksfors bruk kan man stifta bekantskp året runt. Smidda produkter görs också idag i smedjan. Smedernas gamla stugor tjänar som arbetsrum för handarbetare och artister, arbetarnas gamla begeri från 1850-talet fungerar som café och mjölkvarnen är ibland öppen för besökare.

(Yngve Malmén)

Nykyisin Ulvilan kaupunkiin kuuluva Leineperin kylä on yksi parhaiten säilyneistä kulttuurihistoriallisista ruukkikylistä Suomessa. Kylä muodostuu pääasiassa entisistä teollisista tuotantorakennuksista, jotka muodostavat tiiviin ruukkialueen ytimen.
Leineperin eli Fredriksforsin Ruukin perusti vuonna 1771 majuri Berndt Johan Hastfehr. Hänen ajatuksenaan oli jalostaa Ruotsista tuotua takki- eli raakarautaa mitä moninaisimpiin käyttötarkoituksiin. Tämän mahdollistivat joen koskivoima ja paikallinen puuhiilen tuotanto. Ruukilla oli kaksi erillistä vasarapajaa, joissa taottiin pultteja, nauloja, lapioita, hevosenkenkiä ja viikatteita. Vuonna 1787 Leineperin silloinen omistaja Jonas Beckman valmistutti ruukille masuunin, jossa alettiin sulattaa kotimaista rautamalmia.
1800-luvun alussa ruukkiin kuului masuunin lisäksi vasarapaja ja manufaktuuripaja lukuisine ahjoineen ja vasaroineen, malmin ja kuonan käsittelylaitokset, suuri hiilihuone sekä kymmenet asuin- ja maatalousrakennukset. Manufaktuuriraudan tuottajana Leineperi kuului Suomen suurimpiin. Vuonna 1818 rautaruukki siirtyi Suomen valtion omistukseen. Ruukille valmistui suomalaisten vuorimalmien kokeilua varten uusi masuuni vuonna 1826.
Vuonna 1858 Leineperin osti K. J. Lönegren, jonka omistajuuskaudella alkoi Leineperin nousukausi. Lönegren luopui ruukista vuonna 1870. Antti Ahlström osti ruukin vuonna 1877, uudisti tuotannon ja muutti nippuvasarapajan vesisahaksi. Masuunin toiminta hiljeni helmikuussa 1891 ja sahan vuonna 1892. Lopullisesti teollinen toiminta Leineperissä päättyi vuonna 1902.
Leineperin eli Fredriksforsin ruukinmiljöö on yhtenäisenä säilynyt alue, johon sisältyvät lähes kaikki suomalaisille rautaruukeille tyypilliset rakennukset ja rakenteet. Tärkeimmät jäljellä olevat rakennukset ovat masuuni ja sahaksi muutettu kankirautavasarapaja sekä ruukinkartano ja varastorakennukset. Leineperin masuuni on yksi neljästä Suomessa ehjänä säilyneestä masuunista ja se on masuunityyppinsä ainoa edustaja. Multahirsirakenteisen masuunin alaosa on rakennettu 1826 ja sitä on korotettu 1861. Ruukin ydinalueen rakennukset restauroitiin 1990-luvulla ja Leineperin ruukki on nyt Museoviraston luokittelema Valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö.
Leineperin ruukkiin voi tutustua ympäri vuoden. Sepän tekemiä tuotteita tehdän tänäkin päivänä pajassa. Seppien vanhat mökit toimivat käsityöläisten ja taiteilijoiden työhuoneina, työläisten leipomo 1850-luvulta toimii kahviona ja jauhomylly on toisinaan auki vierailijoille.

(Vici Ståhlström)

Currently part of the town of Ulvila, the village of Leineperi is one of the best preserved industrial villages of cultural value in Finland. The village mainly consists of former industrial produktion buildings, which are forming the core of the works area.
The works of Leineperi, also known as Fredriksfors, were founded in 1771 by Major Berndt Johan Hastfehr. His idea was to refine pig iron brought in from Sweden for a vast variety of uses. This was made possible by the power of the rapids and by the local production of charcoal. The ironworks had two separate forges in which they forged bolts, nails, spades, horseshoes and scythes. In 1787 the owner of Fredriksfors at the time, Jonas Beckman, had a blast furnace built at the mill, in which melting of domestic iron ore was begun.
In the early 1800s the mill consisted in addition to the blast furnace of the two forge buildings with their numerous forges and hammers, of facilities for the treatment of ore and slag, of a large coal storge, and of dozens of residential and farm buildings. As a producer of manufactured iron, Leineperi was one of the largest in Finland. In 1818 the ironworks came under the ownership of the Finnish state. In order to test Finnish rock ores, a new blast furnace was completed at the mill in 1826.
In 1858 Leineperi was bought by K. J. Lönegren, under whose ownership the upswing period of Leineperi began. Lönegren renounced the ironworks in 1870. Antti (Anders) Ahlström bought the works in 1877, renewed the production, and turned the bar-iron forge into a hydropowered sawmill. The activities at the blast furnace stopped in February 1891, and at the saw mill in 1892. All industrial activities at Leineperi were ended in 1902.
The industrial environment at Leineperi is preserved as a uniform area, which includes almost all buildings and structures typical of Finnish ironworks. The main remaining buildings are the blast furnace and the bar-iron forge, which was transformed into a sawmill, as well as the mansion and warehouses. The blast furnace at Leineperi is one of four Finnish blast furnaces that are still standing and the sole representative of its type. The bottom part of the hut was built in 1826 and the furnace has been raised in 1861. The main buildings of the ironworks were restored in the 1990s and the works at Leineperi are now by Finland's National Board of Antiquities classified as one of the nationally valuable cultural environments.
The works at Leineperi can be visited all year round. Blacksmithing products are made in the forge also today. The smiths' old cottages serve as workshops of craftspeople and artists, a workers bakery from the 1850s serves as a cafe and a flour mill is occationally open for visitors.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

FI-29320 Leineperi
www.leineperinruukki.fi

#12. Brauereimuseum Altenburg, Altenburg, Tyskland

Altenburger Brauerei GmbH upprätthåller ett museum om ölets och bryggandets historia och regionella betydelse och om råmaterialen och ölproduktionen. Brauereimuseum Altenburg öppnades år 2002 och är beläget vid Altenburg-bryggeriet i stadsdelen Kauerndorf. Direktörsvillan från tiden för bryggeriets grundande renoverades för att inrymma muséet, som idag erbjuder besökarna på en intressant tur genom utställningsutrymmena. Förändringarna i ölproduktionen och ölets ingredienser under århundradena presenteras i en lättfattlig form i muséets utrymmen. Utställningen berättar om bryggeriets historia, om ölrecepten och naturligtvis om ölets enskilda komponenter: malt, humle, jäst och vatten.

Muséet är öppet för enskilda besökare och grupper. Grupper kan dessutom efter överenskommelse besöka det intilliggande bryggeriet. Om man vill, kan besöket kombineras med en provning av Altenburg-öl och med en liten snack. 

Det exakta ursprunget till traditionen att brygga öl i Altenburger Land är inte känt. Men år 1256 gav markgreven i Thüringen staden Altenburg rätten att brygga och servera öl inom ett definierat område runt staden. Vid tiden för hertigdömet Sachsen-Altenburg fanns det 59 bryggerier i Altenburger Land. Altenburgs första bryggeri grundades 1871 på Großen Teich. Den 31 juli 1871 beslöt sig sju medborgare i Altenburg för att skapa ett aktiebryggeri. Bryggeriet, som byggdes i Kauerndorf år 1872 var det andra bryggeriet i staden. Marken förvärvades av markägaren i Kauerndorf, Hermann Herold. Bryggandet inleddes i juli 1873, först med Braunbier, ett mörkt öl. Ett lageröl Urtyp Hell följde i oktober samma år. På grund av en ökad försäljning byggdes nya kokkärl redan två år senare. På 1880-talet togs två nya ölsorter fram, nämligen ett bayerskt och ett bömiskt öl. En ytterligare utvidgning av bryggningskapaciteten krävdes år 1904, eftersom bryggeriet då började sälja flasköl även till privatkunder.

Under 1912/1913 byggdes ett nytt brygghus. Ingenjör Theodor Ganzenmüller från Weihenstephan var ansvarig för den tekniska utformningen. Med sin produktionskapacitet på 230.000 hektoliter var brygghuset ett av de mest moderna brygghusen i Europa på den tiden.

Bryggeriet förstatligades 1948 och bildade en del av Getränkekombinat Leipzig fram till maj 1971, då det igen privatiserades. Kring år 1990 producerades 330.000 hl öl och läskedrycker årligen. På grund av den ökande försäljningen köptes under 2003 nya jäsningstankar, som ersatte de gamla jäskaren.

Bryggeriets byggnader intill museet utgör också de en betydande attraktion. Komplexet består av byggnader från Vilhelm  I:s tid och brygghuset i Art Nouveau, vilka alla är beskyddade. De ursprungliga byggnaderna från 1872 företräder en typisk historisk industriell arkitektur. Anmärkningsvärdast är ändå brygghuset från 1913 med stilistiska drag av nybarock och Art Nouveau. I brygghuset finns ännu kopparkärl, som används sedan 1913/1914.

Dessutom producerar bryggeriet fortfarande Altenburgeröl i denna historiska omgivning, men under de mest moderna tekniska och teknologiska förutsättningar. Med stor uppmärksamhet på detaljer har modern teknik integrerats i den befintliga byggnaden utan att förstöra helhetsbilden.

(Vici Ståhlström)

Altenburger Brauerei GmbH ylläpitää oluen ja oluen panemisen historiasta ja alueellisesta merkityksestä sekä oluen raaka-aineista ja valmistuksesta kertovaa museota. Brauereimuseum Altenburg avattiin vuonna 2002 ja se sijaitsee Altenburg-panimolla Kauerndorfin kaupunginosassa. Johtajan huvila panimon perustamisen ajalta kunnostettiin museota varten, joka nykyään tarjoaa kävijöille mielenkiintoisen kierroksen läpi näyttelytilojen. Muutokset oluen tuotannossa ja oluen raaka-aineista vuosisatojen aikana esitetään helppotajuisessa muodossa museon tiloissa. Näyttely kertoo panimon historiasta, olutresepteistä, ja tietenkin oluen yksittäisistä ainesosista: maltaasta, humalasta, hiivasta ja vedestä.

Museo on avoinna yksittäisille vierailijoille ja ryhmille. Ryhmät voivat lisäksi vierailla viereisessä panimossa aikaa varattuaan. Vierailuun voidaan niin halutessa yhdistää Altenburg-oluiden maistamista ja pieni välipala.

Oluen panemisen perinteen tarkka alkuhetkeä Altenburger Landissa ei ole tiedossa. Kuitenkin 1256 Thüringenin rajakreivi myönsi Altenburgin kaupungille oikeudet panna ja tarjota olutta määrätyllä alueella kaupungin ympärillä. Sachsen-Altenburgin herttuakunnan aikana Altenburger Landissa oli 59 panimoa. Altenburgin ensimmäinen panimo perustettiin vuonna 1871 Großen Teichiin. 31. päivänä heinäkuuta 1871 seitsemän Altenburgin asukasta päättivät perustaa osakepanimon. Tämä Kauerndorfiin vuonna 1872 rakennettu panimo oli kaupungin toinen panimo.  Maa hankittiin Kauerndorfin maanomistajalta, Hermann Heroldilta. Oluen paneminen alkoi heinäkuussa 1873 Braunbierilla, tummalla oluella. Lagerolut Urtyp Hell seurasi lokakuussa samana vuonna. Kasvaneen myynnin takia uusia keittokattiloita pystytettiin jo kaksi vuotta myöhemmin. 1880-luvulla kehitettiin kaksi uutta olutlaatua, baijerilainen ja böömiläinen olut. Oluenvalmistuskapasiteetin lisääminen oli tarpeen vuonna 1904, jolloin panimo alkoi myydä pullotettua olutta myös yksityisasiakkaille.

Vuonna 1912/1913 rakennettiin uusi panimorakennus. Insinööri Theodor Ganzenmüllerin  Weihenstephanista oli vastuussa sen teknisestä suunnittelusta. Tuotantokapasiteetiltaan 230.000 hehtolitrainen panimorakennus oli tuolloin yksi nykyaikaisimmista panimoista Euroopassa.

Panimo kansallistettiin vuonna 1948 ja muodosti osan Getränkekombinat Leipzigista aina toukokuuhun 1971 asti, jolloin se jälleen yksityistettiin. Vuoden 1990 paikkeilla tuotettiin 330.000 hehtolitraa olutta ja virvoitusjuomia vuosittain. Kasvavasta myynnistä johtuen käymiskellaria korvaamaan hankittiin vuonna 2003 uusia käymistankkeja.

Panimon rakennukset museon vieressä ovat nekin merkittävä nähtävyys. Kokonaisuus koostuu Vilhelm I:n aikasista rakennuksista ja Art Nouveau -panimosta, jotka kaikki ovat suojeltukohteita. Alkuperäiset, vuoden 1872 rakennukset edustavat tyypillistä historiallista teollisuusarkkitehtuuria. Huomionarvoisin on kuitenkin vuoden 1913 panimorakennus, jossa on viitteitä uusbarokkilaisuudesta ja Art Nouveausta. Panimorakennuksessa vuodesta 1913/1914 käytetyt kupariset käymisastiat ovat yhä pystyssä.

Lisäksi panimo tuottaa yhä Altenburger-olutta tässä historiallisessa ympäristössä, mutta kaikkein nykyaikaisten teknisten ja teknologisten edellytysten vallitessa. Kiinnittäen suurta huomiota yksityiskohtiin, moderni teknologia on integroitu olemassa olevaan rakennukseen kokonaiskuvaa tuhoamatta.

(Vici Ståhlström)

Altenburger Brauerei GmbH maintains a museum on the history of beer and brewing with their regional significance and on the raw materials and the production of beer. Brauereimuseum Altenburg was opened in 2002 and is located at the Altenburg Brewery in the neighbourhood of Kauerndorf. The director's villa from the founding period of the brewery was renovated in order to host the museum, which today offers visitors an interresting tour through the exhibition spaces. The changes in beer production and beer content over the centuries are presented in an easy-to-understand form in the rooms of the museum. The exibition tells about

the brewery's history, about the beer recipes, and of course about the individual components of beer: malt, hops, yeast, and water.

The museum is open for individual visitors and groups. Groups can also visit the adjacent brewery by prior appointment. This can be combined optionally with a tasting of the Altenburg beers and a small snack.

The exact origins of the tradition of brewing in Altenburger Land is not known. However, in 1256 the Margrave of Thuringia awarded the town of Altenburg the right to brew and serve beer within a defined area around the town. At the time of the Duchy of Saxony-Altenburg 59 breweries existed in Altenburger Land. Altenburg's first brewery was founded in 1871 on Großen Teich. On the 31st of July 1871 seven citizens in Altenburg decided to establish a brewing company. This brewery built in Kauerndorf in 1872 was the second brewery in the city.The land was acquired from the landowner in Kauerndorf, Hermann Herold. The brewing operation began in July 1873, first with Braunbier, brown beer. The lager beer Urtyp Hell followed in October of the same year. Due to increased sales new brewing pans were already built two years later. In the 1880's two more beers emerged, namely one Bavarian and one Bohemian beer. An additional expansion of the brewing capacity was required in 1904, as the brewery started to sell bottled beer also to private customers.

In 1912/1913 a new brewhouse was constructed. Engineer Theodor Ganzenmüller from Weihenstephan was resposible for the technical design. With its production capacity of 230.000 hectoliters, the brewhouse was one of the most modern brewing houses in Europe at the time.

The brewery was nationalised in 1948 and formed a part of Getränkekombinat Leipzig until May 1971, when it was privatised again. By the year 1990 330.000 hectoliters of beer and soft drinks were produced annually. Due to the increasing sales new fermentation tanks replacing the fermentation cellar were purchased in 2003.

The brewery buildings next to the museum are also a great attraction. The complex consisting of Wilhelminian buildings and the Art Nouveau brewhouse is under preservation order. The original building from 1872 represents a typical historical industrial architecture. Noteworthy is the brewhouse of 1913 with stylistic echoes of Neo-Baroque and Art Nouveau. In the brewhouse the copper vessels used since 1913/1914 are still standing.

Also, the brewery still produces Altenburger beer in this historical surrounding, but under the most modern technical and technological conditions. With great attention to detail, modern technology has been integrated into the existing building without destroying the overall picture.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Brauereistraße 20
DE-04600 Altenburg
info@brauerei-altenburg.de
www.brauerei-altenburger.de

#11. Lessebo Bruk, Lessebo, Sverige

Lessebo bruk är beläget i en skogrik trakt mellan stora grunda sjöar i landskapet Småland i Sverige. Så tidigt som för 2000 år sedan började folk utnyttja skogen och de järnrika sjöarna för järnproduktion. År 1662 startade Lessebo Bruk som ett järnbruk, som utnyttjade traktens skogar, sjömalm och vattenkraft. Järnbruket var den första industriella verksamheten i regionen. Lessebo Handpappersbruk började tillverka papper år 1693. Med åren tog pappret långsamt över som brukets huvudprodukt och till slut byttes råmaterialet till pappret ut från lump till trä. Idag är Lessebo Bruk AB ett pappersbruk med full fokus på skogsbaserade produkter. Men där dess konkurrenter gav upp det tidsödande hantverket till fördel för industriell massproduktion, valde Lessebo bruk kärleken till det handgjorda pappret och fortsätter med denna gamla konst att tillverka papper. Handpappersbruket i Lessebo är idag det enda kommersiella handpappersbruket i Sverige. Den nuvarande fabrikslokalen uppfördes vid sekelskiftet 1900 på den plats, där en stångjärnssmedja tidigare legat. Handpappersbruket är öppet för besök under sommarhalvåret.
I en gedigen bruksmiljö tillverkar Lessebo Handpappersbruk en ren naturprodukt till att skriva, måla eller bara spara på. För att få en arkivbeständighet, tillverkas pappret av rena bomullsfibrer. Blandade med vatten bildar fibrerna en vällingsliknande massa. Formaren tar en av två formor (en rektangulär, med fin metallduk överspänd ram) försedd med en deckel (en löstagbar ram av trä som monterad på forman bildar ett bricklikt såll med en upphöjd kant) och doppar den i pappersmassan så, att han får upp erforderlig mängd. Formaren skakar formen och fördelar pappersmassan jämnt över hela ytan, samtidigt som större delen av vattnet rinner av genom sållet.
Formaren tar av deckeln från formen och räcker över formen åt guskaren. Guskaren, dvs. Formarens medhjälpare, rullar av det nybildade arket mot en yllefilt, varefter arket täcks med en ny filt. Ark och filtar staplas sedan växelvis till en filtpost.
Filtposten täcks med ett bräde och förs in i en skruvpress för avpressning av ytterligare vatten. Pappersarken skiljs från filtarna och läggs sedan i högar för vidarebefordran till torkmaskinen. Efter torkning sker en glättning före sortering och noggrann kontroll.
Papper från Lessebo Handpappersbruk efterfrågas både av privatpersoner och företag. Från Lessebo har det levererats papper till några av Sveriges största författare. Här tillverkar man det numera exklusiva papper, som bland andra August Strindberg skrev sina romaner på. Ett papper känt för sin skönhet och långa livslängd. Bruket tillverkar idag tre huvudtyper av handgjort papper: Bikupan, Post och Havamal. De används framför allt till brevpapper, kuvert, korrespondenskort och visitkort.
I muséet kan man också beskåda hur kuvert tillverkas för hand.

(Vici Ståhlström)

Lessebon ruukki sijaitsee metsäisellä seudulla isojen, matalien järvien välissä Smoolannin maakunnassa Ruotsissa. Jo niin varhain kuin 2000 vuotta sitten ihmiset alkoivat hyödyntää metsiä ja rautapitoisia järviä raudan valmistukseen. Vuonna 1662 Lessebon ruukki aloitti rautaruukkina, joka hyödynsi alueen metsiä, järvimalmia ja vesivoimaa. Rautaruukki oli seudun ensimmäinen teollinen hanke. Lessebon Käsipaperiruukki aloitti paperin tuotannon vuonna 1693. Vuosien kuluessa paperi otti paikkansa ruukin päätuotteena ja lopulta paperin raaka-aine vaihtui lumpusta puuhun. Tänään Lessebo Bruk Ab on täysin metsäperäisiin tuotteisiin keskittynyt paperitehdas. Mutta siinä missä kilpailijat luopuivat aikaa vievästä käsityöstä teollisen massatuotannon hyväksi, Lessebon ruukki valitsi rakkautensa käsitehtyyn paperiin ja ylläpitää tätä vanhaa paperin tekemisen taitoa. Käsipaperiruukki Lessebossa on nykyään Ruotsin ainoa kaupallinen käsipaperimylly. Nykyinen tehdasrakennus pystytettiin vuosituhannen vaihteessa 1900 paikalle, jossa aiemmin oli sijainnut kankirautapaja. Käsipaperiruukki on kesäkautena auki vierailuille.
Aidossa ruukkiympäristössä Lessebon Käsipaperiruukki valmistaa puhdasta luonnontuotetta kirjoittamista, maalaamista tai vain säilyttämistä varten. Arkistokelpoisuuden saavuttamiseksi paperi valmistetaan puhtaasta puuvillakuidusta. Sekoitettuina veteen kuidut muodostavat vellimäisen massan. Vatmanni ottaa toisen kahdesta deklellä (irroitettava puinen kehys, joka yhdessä viiran kanssa muodostaa tarjottimen mallisen, reunallisen seulan) varustetusta viirasta (suorakaiteen muotoinen, hienolla metalliverkolla varustettu kehys) ja upottaa sen paperimassaan niin, että hän saa nostettua tarvittavan määrän. Vatmanni ravistaa viiraa ja jakaen paperimassaa tasaisesti koko pinnalle samalla kun suurin osa vedestä valuu seulan läpi pois.
Vatmanni ottaa deklen viirasta ja ojentaa viiran kuutsaajalle. Kuutsaaja, eli käsipaperitekijän apulainen, pyöräyttää vastamuodostetun arkin villahuovalle, jonka jälkeen arkki peitetään uudella huovalla. Arkit ja huovat pinotaan sitten vuorotellen huopanipuksi. Huopanippu peitetään laudalla ja viedään veden poistamiseksi ruuvipuristimeen. Paperiarkit irrotetaan huovista ja kasataan sitten kuivuriin vietäviksi. Kuivauksen jälkeen tapahtuu silotus ennen lajittelua ja huolellista tarkistusta.
Lessebon Käsipaperiruukin paperia kysyvät sekä yksityishenkilöt että yritykset. Lessebosta on toimitettu paperia muutamalle Ruotsin suurimmista kirjailijoista. Täällä valmistetaan nykyään yksilöllistä paperia, jolle esimerkiksi August Strindberg kirjoitti kirjansa. Kauneudestaan ja pitkästä eliniästään tunnettua paperia. Ruukki valmistaa tänään kolmea päätyyppiä käsin tehtyä paperia: Bikupan, Post och Havamal. Näitä käytetään pääasiassa kirjepaperina, kirjekuoriin, kirjeenvaihtokortteihin ja käyntikortteihin.
Museossa voidaan myös seurata käsin tehdyn kirjekuoren valmistusta.

(Vici Ståhlström)

Lessebo Mill is located in a densely forested area right between large shallow lakes in the region of Småland in Sweden. As early as 2000 years ago people utilised the forest and the iron rich lakes to produce iron. In 1662 Lessebo Mill started as an iron mill utilizing local wood, lake iron and hydropower. The iron mill was the first industrial operation in the region. Lessebo Handpaper Mill started manufacturing paper back in 1693. Slowly during the years, paper took over as the main product, and eventually the raw material of the paper changed from rags to wood. Today Lessebo Bruk AB is a paper mill with complete focus on forest based products. But whereas its competitors gave up the time consuming handicraft in favour of industrial mass production, Lessebo Bruk chose its love for handmade paper and continues with this old craft of paper production. The handpaper mill at Lessebo is today the only commercial handpaper mill in Sweden. The current mill was erected around 1900 where a bar iron forge had been located. The handpaper mill can be visited during the summer months.
In a true mill environment Lessebo handpaper mill is manufacturing a pure and natural product you can write on, paint on or just look at. In order to obtain archival permanence, the paper i produced from pure cotton fibres. Mixed with water the fibres forms a porridge-like pulp-solution. The vatman takes one of two moulds (an oblong rectangular wire sieve mounted on a wood frame), fitted the deckle (a removable wooden rim which is fitted on to the mould to make it into a tray-like sieve with a raised edge), and then dips it into the pulp-solution so that he can get the required amount of it on the mould. The vatman shakes the mould and disperes the pulp evently over the whole surface while most of the water drains through the sieve.
The vatman removes the deckle from the mould and hands the mould to the coucher. The coucher, i.e. the vatman's assistnant, rolls the newly-made piece of paper onto a piece of felt, after which the sheet of paper i covered with a new piece of felt. In turn, sheets of paper and pieces of felt are stacked up to make up a pile of wet paper and felt, known as the felt post. The post is covered with a plank and placed in a screw press in order to press out more water. The sheets of paper are separated from the pieces of felt and are piled before they are taken to the dryer. After drying the paper is smoothen out prior to sorting and careful control.
The demand for Lessebo handmade paper comes from both private persons and companies. Paper from Lessebo has been delivered to many of Sweden's most famous writers. Here the nowadays exclusive paper is produced that among others August Strindberg wrote his novels on. A paper known for its beauty and long lifespan. Today the mill produces three main types of handmade paper: Bikupan, Post, and Havamal. These are used mainly as letter paper, envelopes, cards for correspondance, and visit cards.
In the museum you can also see how envelopes are made by hand.

 (Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☻☻

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

SE-360 50 Lessebo

Sverige

www.lessebobruk.se/en/paper/handpaper-mill/lessebo-handpappersbruk/

#10. Gorrotxategi Konfiterí Museoa, Tolosa, Spanien

År 1981 var familjen Gorrotxategis gamla konditorifabrik från 1600-talet i norra Spanien på grund av sitt förfallna tillstånd nära att falla ihop. José Mª Gorrotxategi, vars familj hade specialicerat sig på att göra bakverk och choklad sedan flera generationer, tyckte, att de gamla verktygen, som hade använts i fabriken, var för viktiga för att bli bortkastade. Då han var medveten om etnologins betydelse för byns historia, ville han sprida kunskap om sitt yrkes maskiner och verktyg. År 1983 grundade han Gorrotxategi Konfiterí Museoa, som också är känt som Museo de la Confitería de Tolosa. Utgående från de verktyg, som hade använts i den gamla Xaxu-konditorifabriken, byggde han upp samlingen genom att köpa utrustning från andra konditorifabriker. Dessa traditionella verktyg hade använts fram till elektricitetens intåg.

Betydelsen av denna period ligger i dess etnologiska rikedom, där föremålen till största delen gjordes av baskiska hantverkare, som använde trä från skogarna, sten från stenbrotten och brons och därvid klart visade sin förmåga att tillverka dessa föremål. Den viktigaste verksamheten för en konditor mellan 1300- och 1500-talen var att tillverka ljus, vilket gav dessa yrkesmän titeln "cereros". Ljusstöpariet var viktigare än tillverkningen av sötsaker på grund av den stora konsumtionen av vaxljus både för bruk i hemmen och för att leva upp till den tidens religiösa förpliktelser. Den gemensamma källan både för honung och vax förklarar varför de vitt skilda tillverkningarna från dessa råmaterial gjordes av samma person eller grupp i den historiska begynnelsen för detta hantverk.
Introduktionen av elektrisk energi och förändringarna i de religiösa sederna ledde till en nedgång i ljusstöparnas arbete. Dessa personer blev sedan kallade konditorer, men de fortsatte med att utveckla vaxprodukter in på 1900-talet, men med en allt ökande andel av söta produkter.
Det lilla Gorrotxategi Konfiterí Museoa i den spanska staden Tolosa förevisar verktyg och maskiner, som konditorer har använt sedan 1800-talet, samt visar hur produkter såsom ljus, kaffe, choklad, karameller, kex och glass brukade tillverkas.

(Vici Ståhlström)

Vuonna 1981 oli pohjoisessa Espanjassa sijainnut Gorrotxategi-perheen vanha konditoriatehdas 1600-luvulta ränsistyneen kuntonsa takia vaarassa sortua. José Mª Gorrotxategi, jonka perhe oli erikoistunut leivonnaisten ja suklaan tekoon jo useamman sukupolven ajan, oli sitä mieltä, että tehtaassa käytetyt vanhat työkalut olivat liian tärkeitä poisheitettäviksi. Koska hän oli tietoinen kansantieteiden tärkeydestä kylän historiassa, hän tahtoi levittää tietoa ammattissaan käytetyistä koneista ja tekniikoista. Vuonna 1983 hän perusti Gorrotxategi Konfiterí Museoa, joka myös tunnetaan nimellä Museo de la Confitería de Tolosa. Lähtien vanhassa Xaxu-konditoriatehtaassa käytetyistä työkaluista hän kartutti kokoelmaansa ostamalla laitteita muista konditoriatehtaista. Näitä perinteisiä työkaluja oli käytetty aina sähkön saapumiseen asti.

Tämän aikakauden merkitys piilee sen etnologisessa rikkaudessa, jolloin esineet suurimmaksi osaksi olivat baskimaan käsityöläisten tekemiä käyttäen puuta metsistä, kiveä louhuksista ja pronssia ja täten he selvästi osoittivat taitonsa valmistaa näitä esineitä. Kondiittorin tärkein tehtävä 1300-luvulta 1500-luvulle oli kynttilöiden valmistaminen antaen näille ammattimiehille tittelin "cereros". Kynttilöiden valaaminen oli makeisten valmistusta tärkeämpi vahakynttilöiden suuren menekin takia sekä kodeissa että sen ajan uskonnollisten velvoitteiden täyttämisessä. Sekä hunajan että vahan yhteinen lähde selittää sen, miksi täysin erilaiset valmisteet tehtiin saman henkilön tai ryhmän toimesta tämän käsityön historian alussa.
Sähkön tulo ja muutokset uskonnollisissa tavoissa johti kynttilänvalaajien työn vähenemiseen. Näitä henkilöitä ruvettiin sitten kutsumaan kondiittoreiksi, mutta he jatkoivat vahatuotteiden kehittämistä aina 1900-luvulle saakka makeiden tuotteiden osuuden jatkuvasti kasvaessa.
Pieni Gorrotxategi Konfiterí Museoa espanjalaisessa Tolosan kaupungissa esittelee kondittoreiden 1800-luvulta asti käyttämiä työkaluja ja laitteita, sekä näyttää miten valmistetaan tuotteita, kuten kynttilöitä, kahvia, suklaata, karamellejä, keksejä ja jäätelöä.

(Vici Ståhlström)

In 1981, due to its dilapidated state, the Gorrotxategi family's old 17th Century confectionery in the north of Spain was falling down. José Mª Gorrotxategi, whose family had specialised in pastrymaking and chocolates going back several generations, thought that the old tools used in the factory were too important to be thrown away. As he was conscious of the importance of the ethnography in the history of the village, he wanted to spread knowledge about the machines and techniques used in this profession. In 1983 he founded Gorrotxategi Konfiterí Museoa also known as Museo de la Confitería de Tolosa or Tolosa Confectionery Museum. Starting off with the tools that were used in the old Xaxu confectionery factory, he built up the collection by buying equipment from other confectionery factories. These traditional tools had been in use until the introduction of electricity.

The importance of this period lies in its ethnographic richness, where the pieces were mostly made by Basque craftsmen, using wood from the forests, stone from the quarries, and bronze, clearly demonstrating their ability in the crafting of these objects.
The most important activity for a confectioner between the 14th and 16th century was that of candle making, giving these craftsmen the name ”cereros”. The chandlery was more important than the making of sweets, due to the high consumption of wax candles, both for domestic lighting and to meet the religious obligations of the time. The common origin of honey and wax explains why the different preparations of these raw materials were carried out by the same person or group in the historical beginnings of the tradecrafts.
The introduction of electric energy and the changes in religious practices led to the decline of the work for candle makers. These persons were later named confectioners, but they continued with the development of wax until the 20th century, but with an ever increasing presence in sweet products.
The small Gorrotxategi Konfiterí Museoa in the Spanish town of Tolosa exhibits tools and machines that confectioners have used since the 19th century and shows how products such as candles, coffee, chocolate, caramel, bisquits, and ice cream used to be made.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Letxuga Katea 3
E-20400 Tolosa - Guipuzcoa
España
xaxueta@gorrotxategi.com
internacional.gorrotxategi.com/en/museum