#30. Wortley Top Forge, Thurgoland, Storbritannien

Wortley Top Forge är en vattendriven järnsmedja, vars historia kan följas bakåt till år 1640. Den är belägen nära övre delen av ån Don, mellan byarna Wortley och Thurgoland i England. Den är känd för att vara världens äldsta bevarade smedja för tungjärn. Den till helheten hörande ”Low Forge” stängdes 1929 och har sedan dess raserats. Wortley Top Forge och byn Wortley delar namn efter familjen Wortley, som bodde i trakten och var involverade i smedjan fram till 1700-talet.

Själva byggnaden vid ”Övre Smedjan” är till stora delar från 1700-talet. Dokument om järnframställning i trakten går ändå tillbaka till 1621, då en hytta nämns, men det fanns fyra ”smyths” (smeder) och en ”master” (mästare) i Wortley redan år 1379. År 1713 gjordes omfattande förändringar vid båda Wortley-hyttorna. Bägge datumstenarna har överlevt: Stenen vid den övre smedjan bär initialerna ”M.W”, troligen för Matthew Wilson, som var chef vid den tiden.

Vid slutet av 1700-talet införde James Cockshutt en ny era vid Wortley, då han introducerade processen att förädla tackjärn till smidesjärn. De behövliga ugnarna uppfördes tillsammans med ett stångvalsverk. Ett gammalt verk av ett senare datum, men av en liknande typ, räddades från den Nedre Smedjan och kan nu beses vid den Övre Smedjan.

I medlet av 1800-talet var Övre Smedjan ännu enbart driven av vattenkraft, men blev nu omändrad till att tillverka tågaxlar och senare blev Wortley berömt för dessa. Det sägs, att ingen Wortley-axel någonsin gick sönder i drift. Under de kommande decennierna upplevdes toppen av smedjans långa historia.

År 1907 togs verket över av Wortley Iron Company. Inom fem år hade emellertid Övre Smedjan lagts ner. Efter den slutliga nedläggning av anläggningen, har olika organ varit inblandade i att rädda Övre Smedjan, som nu utgör kärnan i ett industrimuseum. Top Forge blev ett registrerat fornminne 1952 och sköts nu av South Yorkshire Industrial History Society.

De utställda föremålen vid Top Forge inkluderar de ursprungliga vattenhjulen och de vattendrivna hamrarna inom den ursprungliga smedjebyggnaden, som stegvis har restaurerats till 1900-tals skick. Alla tre vattenhjul kan drivas då förhållandena medger detta. Intilliggande byggnader innefattar en maskinverkstad från 1920-talet, som används till stora delar av restaureringsarbetet, till att ställa ut medelstora och små stationära ångmaskiner och till att förevisa gamla maskin- och handverktyg.

(Yngve Malmén)

Wortley Top Forge on vesivoimalla toimiva rautapaja, jonka historia voidaan jäljittää vuoteen 1640. Se sijaitsee lähellä Don-joen yläjuoksua, Wortleyn ja Thurgolandin kylien välissä Englannissa. Se tunnetaan maailman vanhimpana säilyneenä raskaan raudan takomona. Siihen liittyvä "Low Forge" suljettiin vuonna 1929 ja on sittemmin purettu. Wortley Top Forge ja Wortleyn kylä jakaavat nimensä Wortleyn perheen kanssa, joka asui alueella ja oli mukana pajan toiminnassa 1700-luvulle asti.

”Ylemmän Pajan” pajarakennus on itsessään pitkälti 1700-luvulta. Asiakirjoja raudanvalmistuksesta tällä alueella on kuitenkin olemassa vuodesta 1621, jolloin hytti mainitaan, mutta jo 1379 tiedetään Wortleyssa olleen neljä "Smyths" (seppää) ja yksi "master" (mestari). Vuonna 1713 tehtiin laajoja muutostöitä molemmissa Wortley-hyteissä. Molemmat peruskivet ovat säilyneet. Ylemmän pajan kivessä on nimikirjaimet "MW", todennäköisesti tarkoittaen Matthew Wilsonia, joka tuolloin oli paikan johtaja. 

1700-luvun lopussa James Cockshutt aloitti uuden aikakauden Wortleyssa, sillä hän otti käyttöön prosessin valuraudan jalostamiseksi takoraudaksi. Tarvittavat uunit pystytettiin yhdessä tankovalssaamon kanssa. Vanha valssi, joskin myöhemmin valmistunut mutta samantyyppinen, pelastettiin Alemmasta pajasta ja voidaan nyt tutkia Ylemmässä pajassa. 

1800-luvun puolessavälissä Ylempi Paja oli edelleen yksinomaan vesikäyttöinen, mutta on nyt muutettu tuottamaan junien akseleita ja myöhemmin Wortley tuli tunnetuksi näistä. Sanotaan, ettei yksikään Wortleyn akseleista rikkoutunut käytössä. Seuraavat vuosikymmenet olivat pajan pitkän historian huippuaikaa. 

Vuonna 1907 pajan otti haltuunsa Wortley Iron Company. Viiden vuoden kuluessa, Ylempi Paja oli kuitenkin päätetty lopettaa. Paikan lopullisen sulkemisen jälkeen monet tahot ovat olleet säilyttämässä Ylempää Pajaa, joka nyt muodostaa teollisuusmuseon sydämen. Top Forgesta tuli rekisteröity muinaismuisto vuonna 1952 ja on nyt South Yorkshire Industrial Societyn hoidossa. 

Näyttelyt Top Forgessa sisältää alkuperäiset vesirattaat sekä vesikäyttöiset vasarat sisällä alkuperäisessä pajarakennuksessa, joka on vähitellen palautettu 1900-luvun alun kuntoon. Kaikki kolme vesipyörää voidaan käyttää olojen sen salliessa. Viereisissä rakennuksissa on 1920-luvun konepaja, jossa useimmat kunnostustyö tehdään, ja niissä näytetään keskisuuria ja pieniä paikallaan olevia höyrykoneita sekä vanhoja kone- ja käsityökaluja.

(Yngve Malmén)

Wortley Top Forge is a Water Powered Iron Forge, whose history can be traced back to 1640. It is situated close to the upper River Don, between the villages of Wortley and Thurgoland in England. It is acknowledged as being the oldest surviving Heavy Iron Forge in the World. The associated 'Low Forge' was closed in 1929 and have since been demolished. Wortley Top Forge and Wortley village share the name of the Wortley Family that lived in the area and were involved with the Forge until the 18th Century.

The Top Forge building itself is largely eighteenth century in date. Records of iron making in this area, however, go back to 1621, when a bloomery is mentioned, but there were four "smyths" and a "master" in Wortley already in 1379. In 1713 extensive alterations were made at both Wortley sites. Both date stones have survived. The stone at Top Forge carries the initials 'M.W.', likely to be for Matthew Wilson who was manager at that time.

At the end of the 18th Century James Cockshutt inaugurated a new era at Wortley, since he introduced the process for refining cast iron to wrought iron. The necessary furnaces were erected together with a bar rolling mill. An old mill, of later date but of similar type, was rescued from Low Forge and can now be inspected at Top Forge. 

In the middle of the 19th Century Top Forge still remained solely water-powered but was now converted to produce railway axles and later Wortley became famous for them. It is said that no Wortley Axle failed in service. The following decades were the peak of the Forge's long history. 

In 1907 the works was taken over by the Wortley Iron Company. Within five years, however, Top Forge had closed down. Following the final abandonment of the site, various bodies have been involved in securing Top Forge, which now forms the heart of an Industrial Museum. The Top Forge became a Scheduled Ancient Monument in 1952 and is now in the care of the South Yorkshire Industrial History Society.

Exhibits at Top Forge include the original water wheels and water powered drop hammers within the original Forge building that is progressively being restored to 1900s condition. All three Water Wheels can be run subject to conditions. Adjoining buildings house a 1920s Machine Shop, that is used for most of the restoration work, displays of medium sized and small stationary steam engines and displays of old machine and hand tools.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☻☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Wortley Top Forge Industrial Museum

Forge Lane

Thurgoland

South Yorkshire S35 7DN

United Kingdom

www.topforge.co.uk

#29. Museu del Suro, Palafrugell, Spanien

Palafrugell-distriktet på den katalanska kusten i Costa Brava var känt för sin korktillverkning redan på 1700- och 1800-talen. Denna industri har sysselsatt ett stort antal katalaner genom historien. År 1900 beslöt Joan Miguel Avella och Henry Wischmeyer Vincke att starta upp en egen korkfabrik. De fick nästa år sällskap av Paul Meyer. Företagets framgångsrika strategi utvecklades baserat på följande tre linjer: att öppna nya marknader, att producera maskinellt och att öka produktsortimentet.

Miguel, Vincke & Meyer köpte ett hus i centrum av Palafrugell och byggde sin första industrianläggning, som senare utökades (1907) eftersom företagets utveckling var mycket snabb. År 1905 hade fabriken sysselsatt 500 personer och två år senare var antalet 1000. Produktionen blev en miljon korkar per dag.

Efter Meyers död 1910 blev företaget känt som Miguel & Vincke. Första världskrigets inbrott (1914) hade negativa konsekvenser för korkindustrin i allmänhet och i synnerhet för Miguel & Vincke. Efter vissa ändringar i ägarstrukturen var företaget en filial till det amerikanska företaget Armstrong sedan januari 1930. Stängningen av fabriken i Palafrugell på 1970-talet ledde till svår arbetslöshet i regionen.

Korkmuséet i Palafrugell grundades 1972. Med åren har museet flyttas från en plats till en annan för att till slut under 2012 hamna i Armstrongs gamla fabrik. Beläget i renoverade byggnader i den gamla korkfabriken och med en yta på 3400 m², är muséet världens största inom sitt område. Planer finns för att förstora utställningsområdet ytterligare.

Museet är avsett enbart för att bevara, studera och sprida korkens natur- och kulturarv. Korkproduktionen låter inte som en stor sak, men muséet visar hur viktig industri den har varit under de senaste 200 åren. Besökare introduceras till korkek - källan till kork - och visas hur korken erhålls och används. Här visas produktionsprocessen av korkar inklusive de verktyg, som har använts för den hantverksmässiga tillverkningen, och även de första maskinerna. Det finns också fascinerande stora gamla fotografier av denna i tiderna arbetsintensiva industri. De utställda föremålen i den permanenta utställningen förklaras på engelska och andra språk.

I vad som i tiden var Spaniens största korkfabrik och en av de mest betydande i världen, finns det nu också en liten butik, som säljer en rad olika gåvor och litteratur.

 (Yngve Malmén)

Palafrugellin alue Katalonian Costa Brava -rannikolla tunnettiin korkinvalmistuksestaan jo 1700- ja 1800-luvuilla. Tämä teollisuus on kautta historiansa työllistänyt suuren määrän katalonialaisia. Vuonna 1900 Joan Miguel Avella ja Henry Wischmeyer Vincke päättivät käynnistää oman korkkitehtaansa. Heihin liittyi seuraavana vuonna Paul Meyer. Yhtiön menestyksekäs strategia kehitettiin perustuen kolmelle linjalle: uusien markkinoiden avaamiselle, koneistukselle ja tuotevalikoiman lisäämiselle.

Miguel, Vincke & Meyer osti talon Palafrugellin keskustasta ja rakensi ensimmäisen teollisuuslaitoksensa, joka myöhemmin laajeni (1907) yrityksen kehityksen ollessa erittäin nopeaa. Vuonna 1905 tehdas oli työllistänyt 500 henkilöä ja kaksi vuotta myöhemmin määrä oli 1000. Tuotanto oli miljoona korkkia päivässä.

Meyerin kuoltua vuonna 1910 yhtiö tunnettiin nimellä Miguel & Vincke. Ensimmäisen maailmansodan alkaminen (1914) toi kielteisiä seurauksia korkkitoimialalle yleiseensä ja erityisesti Miguel & Vinckelle. Joidenkin omistajavaihdosten jälkeen yhtiö oli amerikkalaisen Armstrong-yhtiön osa tammikuusta 1930 lähtien. Tehtaan sulkeminen Palafrugellissa vuonna 1970 johti vakavaan työttömyyteen alueella.

Palafrugellin korkkimuseo on perustettu vuonna 1972. Vuosien saatossa museo on siirtynyt paikasta toiseen, päätyen lopulta vuonna 2012 Armstrongin vanhaan tehtaaseen. Kunnostetuissa rakennuksissa vanhassa korkkitehtaassa museolla on pinta-alaa 3400 m² ja se on täten maailman suurin alallaan. Näyttelyn suurentamiseksi entisestään on jo suunnitelmia olemassa.

Museo on omistettu yksinomaan korkin luonnon- ja kulttuuriperinnön säilyttämiselle, tutkimukselle ja levittämiselle. Korkkituotanto ei kuulosta isolta jutulta, mutta museo osoittaa, miten tärkeä ala tämä on ollut yli 200 vuoden ajan. Vierailijat tutustuvat korkkitammeen - korkkilähteeseen - ja heille osoitetaan kuinka korkkia on saatu ja käytetty. Täällä näytetään korkkien tuotantoprosessi sekä käytettävät työkalut tuotteita käsityönä valmistettaessa ja myös ensimmäiset koneet. On myös kiehtovia suuria vanhoja valokuvia siitä, miten työvoimavaltainen teollisuus tämä aiemmin oli. Perusnäyttelyn esineet on selitetty englanniksi ja muilla kielillä.

Paikassa, jossa aikanaan oli Espanjan suurin korkkitehdas ja eräs maailman tärkeimmistä, on nyt myös pieni myymälä erilaisia lahjoja ja kirjallisuutta varten.

(Yngve Malmén)

The Palafrugell district on the Catalan coast in Costa Brava was reputed for its cork manufacturing already in the 18th and 19th centuries. This industry has employed a large number of Catalan people throughout history. In 1900 Joan Miguel Avella and Henry Wischmeyer Vincke decided to start up a cork factory of their own. They were joined the next year by Paul Meyer. The company’s successful strategy was developed based on the following three lines: the opening of new markets, machining operations and adding new products.

Miguel, Vincke & Meyer bought a house in the centre of Palafrugell and built their first industrial plant, which later expanded (1907) as the development of the company was very fast. In 1905 the factory had 500 people employed, and two years later the number was 1,000. The production became a million cork stoppers per day.

After Meyer's death in 1910, the company became known as Miguel & Vincke. The beginning of the First World War (1914) had negative consequences for the cork industry in general and in particular for Miguel & Vincke. After some changes in the ownership, the company was a branch of the American company Armstrong since January 1930. The closing of the factory in Palafrugell in the 1970s led to severe unemployment in the region.

The Cork Museum in Palafrugell was founded in 1972. Over time the museum moved from one place to another, finally in 2012 winding up in Armstrong’s old factory. Located in the renovated buildings of the old cork factory and with an area of 3,400 m², the museum is the world's largest in its field. Plans are in place to enlarge the exhibition area even further.

The museum is dedicated exclusively to the preservation, study and dissemination of the natural and cultural heritage of cork. Cork production doesn't sound like a big deal, but the museum shows just how an important industry this has been over the last 200 years. Visitors are introduced to the cork oak – the source of cork – and shown how the cork is obtained and used. Shown is the production process of cork stoppers including the tools used for the handcrafted manufacture and also the first machines. There are also fascinating large old photographs of the labour intensive industry this used to be. The exhibits of the permanent exhibition are explained in English and other languages.

In what to used to be the largest cork factory in Spain and one of the most important ones in the world, there is now also a small shop selling a range of gifts and literature.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Yngve Malmén)

Adress - Osoite - Address

Museu del Suro de Palafrugell

Placeta del Museu

17200 Palafrugell

Spanien

www.museudelsuro.cat

#28. Museu del Tabac, Sant Julia de Loria, Andorra

Andorra är ett traditionellt jordbruksland, där man odlar potatis och tobak. Tobaksodlingen går tillbaka till 1700-talet. Fram till 1890 såldes den enda typ av tobak, som odlades i Andorra, lös. Huvudprodukten var snus. Nya frön infördes i början av 20-talet, vilket ledde till en förändring i odlingen och behandlingen av tobaken. Idag har Andorra en modern högteknologisk process för odling och tillverkning av tobak.

Familjen Reigs engagemang i tobaksindustrin går tillbaka till 1880, då Rafael Reig Sans öppnade en liten verkstad i Sant Julia de Loria. År 1909, uppförde hans son Julià Reig Roqueta byggnaden, som nu kallas den gamla Reig-fabriken. Många av byns män och kvinnor arbetade i byggnaden under den första halvan av 20-talet med att, för hand, tillverka lös tobak, cigaretter, caliqueños (handgjorda cigarrer) och andra tobaksprodukter. År 1957 kunde fabriken inte längre hålla jämna steg med den ökade efterfrågan och den stängde sina dörrar, då en större, modernare fabrik öppnades i närheten.

Den gamla Reig-fabriken, som var i bruk då odling och tillverkning av tobak var grundläggande för Andorras ekonomi, har renoverats för att inhysa Museu del Tabac eller Tobaksmuséet. Det skapades för att bevara och sprida kunskap om tobak i Andorra på 1900-talet. Tobaksmuseet belyser och förklarar produktionsprocessen och de mänskliga relationerna i ett lantligt bergssamhälle, där odling av tobak och tillverkning av tobaksprodukter var grundläggande för livet i Andorras byar.

Ett multimediasystem leder besökaren genom hela turen och förklarar de olika arbetsprocesserna, som härrör sig till fabriken: hur produkterna tillverkades och kommersialiserades. Två röster beskriver de olika delarna av utställningen. Rösterna av en man och en kvinna minns 1930- och 40-talet och hjälper besökarna att förstå både logiken i de tidiga tobaksfabrikerna och den tekniska förändring och modernisering, som sedan har skett. Man kommer också att ha tillgång till de verktyg, apparater, möbler och aromer, som användes inom tobaksindustrin under den första halvan av 1900-talet.

Tobaksmuseet består av fyra utrymmen, vilka fördelas enligt följande :

• Från fälten till fabriken. Framställning av bladen.

• Omvandling av bladen. Administration och arbete på fabriken.

• Tillverkning. Produkter.

• Tobaksfrågan.

Öppnandet av Tobaksmuseet har inneburit att man har skapat ett utrymme, där landets historiska minne bevaras, vid sidan av en dokumentations- och referenscentrum för den som vill veta allt om tobak från fälten, till torkställningarna, till fabriken, till affären såväl som dess relation till Andorras samhälle och historia. Slutligen blandas den lokala diskursen i tobaksfrågan i Andorra med tobakens historia och kultur i världen i stort 

Turen på katalanska, spanska, franska eller engelska varar ca 1 timme.

(Yngve Malmén)

Andorra on perinteinen maatalousmaa, jossa kasvatetaan perunoita ja tupakkaa. Tupakanviljely juontaa juurensa 1700-luvulle. Vuoteen 1890 asti ainoa Andorrassa viljelty tupakkaa myytiin irtotupakkana. Päätuote oli nuuska. Uusia siemeniä otettiin käyttöön 1900-luvun alussa, tuoden muutoksen tupakan viljelyyn ja käsittelyyn. Tänään Andorralla on moderneja, korkean teknologian prosesseja tupakan viljelyyn ja valmistukseen.

Reigin perheen osallistuminen tupakkateollisuuteen alkoi vuonna 1880, kun Rafael Reig Sans avasi pienen työpajan Sant Julia de Lòriassa. Vuonna 1909 hänen poikansa Julia Reig Roqueta pystytti rakennuksen, joka nyt tunnetaan vanhana Reig-tehtaana. Monet kylän miehet ja naiset työskentelivät rakennuksessa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla valmistaen käsin irtotupakkaa, savukkeita, caliqueñoksia (käsin tehtyjä sikareita) ja muita tupakkatuotteita. Vuonna 1957 tehdas ei enää pysynyt kysynnän kasvun mukana ja se sulki ovensa, kun suurempi, moderni tehdas avattiin lähistöllä.

Vanha Reig-tehdas, joka oli toiminnassa tupakanviljelyn ja valmistuksen ollessa olennaisia Andorran taloudelle, on kunnostettu Museu del Tabacia eli tupakkamuseota varten. Se luotiin tallentamaan levittämään tietoa tupakasta Andorrassa 1900-luvulla. Tupakkamuseo havainnollistaa ja selittää tuotantoprosessin ja ihmissuhteet maaseutumaisessa vuoristoyhteiskunnassa, jossa tupakan viljelyllä ja tupakkatuotteiden valmistuksella oli keskeinen merkitys Andorran kylien elämälle.

Multimediajärjestelmä ohjaa vierailijoita koko kierroksen ajan ja selittää tähän tehtaaseen liittyvät eri työprosessit: miten tuotteet on valmistettu ja kaupallistettu. Kaksi ääntä kuvaa näyttelyn eri osia. Mies- ja naisääni muistelevat 1930- ja 40-lukuja ja auttavat kävijöitä ymmärtämään sekä varhaisten tupakkatehtaiden logiikan että sen jälkeen tapahtuneet tekniset muutokset ja modernisoinnit. Pääsee myös tutustumaan työkaluihin, laitteisiin, huonekaluihin ja aromeihin, joita käytettiin tupakkateollisuuden 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Tupakkamuseo käsittää neljä tilaa, jotka jakautuvat seuraavasti :

• Pelloilta tehtaalle. Lehtien käsittely.

• Lehtien muokkaaminen. Hallinto ja työ tehtaalla.

• Valmistus. Tuotteet.

• Tupakkakysymys.

Tupakkamuseon avaaminen on merkinnyt tilan luomista, jossa maan historiallinen muisti säilyy, ollen samalla dokumentti- ja referenssikeskus niille, jotka haluavat tietää kaiken tupakasta pelloilta, kuivaustelineisiin, tehtaaseen, kauppoihin sekä sen suhteesta Andorran viimeaikaiseen yhteiskuntaan ja historiaan. Lopuksi paikallinen diskurssi tupakkakysymyksestä Andorrassa sekoittuu tupakan historiaan ja kulttuuriin maailmassa yleensä.

Kierros katalaaniksi, espanjaksi, ranskaksi tai englanniksi kestää noin tunnin.

(Vici Ståhlström)

Andorra is a traditional agricultural country producing potatoes and tobacco. Tobacco-growing goes back to the 18th century. Until 1890 the only kind of tobacco grown in Andorra was sold loose. Snuff was the major product. New seeds were introduced at the beginning of the 20th century, which brought about a change in the growing and treatment of tobacco. Today Andorra has modern high-technology processing for the growth and manufacture of tobacco.

The Reig family's involvement in the tobacco industry dates back to 1880, when Rafael Reig Sans opened a small workshop in Sant Julià de Lòria. In 1909, his son Julià Reig Roqueta erected the building now known as the old Reig factory. Many village men and women worked in the building during the first half of the 20th century, making, by hand, loose tobacco, cigarettes, caliqueños (handcrafted cigars) and other tobacco products. By 1957 the factory was no longer able to keep up with the increased demand and it closed its doors, when a larger, more modern factory was opened next door. 

The old Reig factory, which worked when tobacco growing and manufacture were fundamental for the Andorran economy, has been refurbished to house the Museu del Tabac or Tobacco Museum. It was created to recover and disseminate the knowledge of tobacco in Andorra in the 20th century.  The Tobacco Museum illustrates and explains the production process and the human relations in a rural mountain society, where the cultivation of tobacco and the manufacture of tobacco products were basic to the life of the Andorran villages. 

A multimedia system accompanies the visitor throughout the tour and explains the different work processes related to this plant: how the products were manufactured and commercialised. Two voices describe the various displays. The voices of a man and a woman recall the nineteen-thirties and forties, and help visitors to understand both the logic of the early tobacco factories and the technical changes and modernisation that have occurred since. You will also have access to the tools, devices, furniture and aromas that were used in the tobacco industry during the first half of the 20th century.

The Tobacco Museum comprises four spaces that are distributed as follows:

• From the fields to the factory. Preparation of the leaves.

• Conversion of the leaves. Administration and work at the factory.

• Manufacture. Products.

• The tobacco issue.

The opening of the Tobacco Museum ¬has meant the creation of a space, in which the country's historical memory is preserved, alongside a documentary and reference centre for those who want to know everything about tobacco from the fields, to the drying-racks, to the factory, to the shops as well as its relation with recent Andorran society and history. Lastly the local discourse of the tobacco issue in Andorra blends with the history and culture of tobacco in the world at large.

The tour in Catalan, Spanish, French or English lasts approximately 1 hour. 

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☻☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Museu del Tabac

C/ Doctor Palau, 17

AD600 Sant Julià de Lòria

Principat d'Andorra

www.museudeltabac.com

#27. Rosenlew-museo, Björneborg, Finland

Oy Rosenlew Ab var ett år 1853 i Björneborg grundat diversifierat familjeföretag. Björneborgaren Fredrik Wilhelm Rosenlew grundade utgående från sin faders handelshus tillsammans med handlaren J. G. Holmberg och sin bror Carl Rosenlew företaget W. Rosenlew & Co med verksamhetsområdena parti- och minuthandel, sågindustri och rederiverksamhet. År 1862 drog sig handlanden Holmberg ur företaget så, att bröderna Rosenlew kvarblev som företagets ägare. I början av 1900-talet var W. Rosenlew & Co redan med finska mått mätt ett storföretag. Således ändrades bolagsformen 1907 till aktiebolag. Dess huvudkontor var i Björneborg, vilket också var det år 1892 avlidne kommerserådet Wilhelm Rosenlews önskan. Åren 1935 - 1939 före andra världskrigets utbrott var ekonomiskt sett framgångsrika år. Företaget var i slutet av 1930-talet till sin omsättning det åttonde största i Finland. Företaget utvecklades till ett diversifierat, till sin energiförsörjning självförsörjande och till sin produktionskedja effektivt företag, vars sysselsättande inverkan i Björneborg och dess närområden var mycket betydande.

Oy W. Rosenlew Ab verkade under sin historia (1853 - 1987) inom såg-, förpacknings-, metall- och den kemiska skogsindustrin. Rosenlews produkter blev kända över hela världen. Företagets metallindustri tillverkade bl.a. hushållsmaskiner och skördetröskor. Förpackningsindustrins mest kända produkter var pappers- och plastsäckarna. Rauma-Repola köpte företagets aktiestock år 1987, varefter en del av företagets affärsverksamhet har sålts och en del har lagts ner. Björneborgs pappersbruk övergick i Yhtyneet Paperitehtaat -koncernens ägo. Affärsverksamheten med skördetröskorna såldes år 1991 till Sampo-Rosenlew Oy och förpackningsindustrin år 2001 till tyskägda Rosenlew-RKW. Samma år gick Rosenlews hushållsmaskiner till Elektrolux.

Intill det traditionsrika Aittaluoto-industriområdet och ett kort promenadavstånd från Björneborgs centrum hittas ett museum, som har överraskat många av sina besökare med sin intressanta och högklassiga utställning. Museibyggnaden är ett på 1860-talet byggt före detta sädesmagasin. Muséet har ursprungligen varit Rosenlew-bolagets egna, privata museum, till vilket i allmänhet endast bolagets gäster hade tillträde. Efter en del förbättringar och renoveringar öppnades muséet för allmänheten i december 2006. Ännu nu, då Rosenlew-muséet är öppet för alla och en del av Satakunda Museum, är det på grund av sitt läge en aningen undangömd pärla för alla, som är intresserade av Rosenlew-bolaget och dess produkters historia. Dessförutom speglar Rosenlew-muséet Björneborgs och Finlands industrihistoria samt förevisar teknikens och industrins olika sidor i sina temporära utställningar. Till muséets samlingar hör idag ca 5500 föremål samt arkivmaterial och fotografier, som på sätt eller annat härrör sig till företagets historia. I samlingarna finns föremål från en av företaget tillverkad skördetröska till av Timo sarpaneva designade grytor och pannor samt från jästpaket till en köttkvarn. I utställningen kan man också beskåda Pori Matti -värmeugnar, som var Björneborgs verksatads bäst kända produkter.

(Yngve Malmén)

Oy W. Rosenlew Ab oli vuonna 1853 Porissa perustettu monialainen perheyritys. Porilainen Fredrik Wilhelm Rosenlew perusti isänsä kauppahuoneen pohjalta yhdessä kauppias J. G. Holmbergin ja veljensä Carl Rosenlewin kanssa W. Rosenlew & Co yhtiön toimialanaan tukku- ja vähittäiskauppa, sahateollisuus ja laivavarustus. Vuonna 1862 kauppias Holmberg jättäytyi yrityksestä niin, että Rosenlewin veljekset jäivät yrityksen omistajiksi. 1900-luvun alussa W. Rosenlew & Co:sta oli jo Suomen mitassa suuryritys. Niinpä yhtiömuoto muutettiin 1907 toiminimestä osakeyhtiöksi. Sen pääkonttori oli Porissa, mikä oli ollut vuonna 1892 kuolleen kauppaneuvos Wilhelm Rosenlewin toive. Toista maailmansotaa edeltävät vuodet 1935 – 1939 olivat taloudellisesti menestyksellisiä vuosia. Yritys oli 1930-luvun lopussa liikevaihdollisesti kahdeksanneksi suurin Suomessa. Yrityksestä kehittyi monialainen, energiantuotannossaan omavarainen ja tuotantoketjuissaan tehokas yhtiö, jonka työllistävä vaikutus Porissa ja lähialueilla oli erittäin merkittävä.

Oy W. Rosenlew Ab harjoitti historiansa aikana (1853 - 1987) saha-, pakkaus-, metalli- ja kemiallista metsäteollisuutta. Rosenlewin tuotteet tulivat tunnetuiksi ympäri maailmaa. Yhtiön metalliteollisuus valmisti muun muassa kodinkoneita ja puimureita.  Pakkausteollisuuden tunnetuimpia tuotteita olivat paperi- ja muovisäkit. Rauma-Repola osti yhtiön osakekannan vuonna 1987, minkä jälkeen osa yhtiön liiketoiminnoista on myyty pois ja osa on lakkautettu. Porin paperitehdas siirtyi Yhtyneet Paperitehtaat -konsernin omistukseen. Puimuriliiketoiminta myytiin vuonna 1991 Sampo-Rosenlew Oy:lle ja pakkausteollisuus vuonna 2001 saksalaisomisteiselle Rosenlew-RKW:lle. Samana vuonna Rosenlew Kodinkoneet siirtyi Electroluxille.

Perinteikkään Aittaluodon ehdasalueen kupeesta, pienen kävelymatkan päässä Porin ydinkeskustasta löytyy museo, joka on yllättänyt monet kävijänsä mielenkiintoisella ja laadukkaalla näyttelyllään. Museorakennus on 1860-luvulla rakennettu entinen viljavarasto. Museo on ollut alun perin Rosenlew-yhtiön oma, yksityinen museo, jonne pääsivät yleensä lähinnä yhtiön vieraat. Joiden parannusten ja korjaustöiden jälkeen museo avattiin yleisölle joulukuussa 2006. Edelleen nyt, kun Rosenlew-museo on avoin kaikille ja osa Satakunnan Museota, se on sijaintinsa vuoksi hieman piilossa oleva helmi kaikille Rosenlew-yhtiöstä ja sen tuotehistoriasta kiinnostuneille. Näiden lisäksi Rosenlew-museo peilaa porilaista ja suomalaista teollisuushistoriaa sekä esittelee tekniikan ja teollisuuden eri puolia vaihtuvissa näyttelyissään. Museon kokoelmiin kuuluu tällä hetkellä noin 5500 esinettä sekä arkistoaineistoa ja valokuvia, jotka liittyvät tavalla tai toisella yhtiön historiaan. Kokoelmissa on esineitä yhtiön valmistamasta puimakoneesta Timo Sarpanevan suunnittelemiin patoihin ja pannuihin sekä hiivapakkauksesta lihamyllyyn. Näyttelyssä voi nähdä myös aitoja Porin Matti –lämmitysuuneja, jotka olivat Porin konepajan tunnetuimpia tuotteita.

(Yngve Malmén)

Oy Rosenlew Ab was a in 1853 in Pori established diversified family business. Frederick William Roselew from Pori founded based on his father's trading house together with the merchant J G Holmberg and his brother Carl Rosenlew the firm Rosenlew & Co. with the business areas of wholesale and retail trade, and sawmill and shipping operations. In 1862 merchant Holmberg retired from the company so that the Rosenlew brothers remained as business owners. In the early 1900s, W. Rosenlew & Co. was already with Finnish standards a large corporation. Thus, the statute was amended in 1907 to a limited liability company. Its headquarters was in Pori, which was also the desire of the 1892 deceased Commercial Counsellor Wilhelm Rosenlew. The years 1935 - 1939 before the Second World War were economically successful years. The company was in the late 1930s to its turnover the eighth largest in Finland. The company evolved into a diversified, energy self-sufficient and to its production process efficient company, the employment impact of which in Pori and the surrounding area was very significant. 

Oy W. Rosenlew Ab was during its history (1853 - 1987) engaged in the saw, packaging, metal and chemical forest industries. Rosenlew products became known worldwide. The company's metal industry produced e.g. home appliances and combine harvesters. The packaging industry's best-known products were paper and plastic sacks. Rauma-Repola bought the company's share capital in 1987, after which parts of the company's business has been sold and some have closed down. Pori paper mill camu under the ownership of United Papermills Group. The harvester business was sold in 1991 to Sampo-Rosenlew Oy and the packaging industry in 2001 to German-owned Rosenlew-RKW. That same year, Rosenlew's home appliances were sold to Electrolux. 

Next to the traditional Aittaluoto industrial site and a short walk from the center of Pori you will found a museum, which has surprised many of its visitors with its interesting and high-quality exhibition. The museum building is a 1860s built former granary. The museum was originally Rosenlew company's own private museum, to which generally only the company's guests had access. After some improvements and renovations the museum was opened for the public in December 2006. Even now, when the Rosenlew Museum is open to all and part of the Satakunta Museum, it is because of its location, a slightly hidden gem  for anyone who is interested in the history of Rosenlew Company and its products. Furthermore Rosenlew Museum mirrors Pori's and Finland's industrial history and shows various aspects of technology and industry in its temporary exhibitions. The museum's collections includes today about 5500 objects and archive material and photographs, which in one way or another are attributable to the company's history. The collection includes objects from one of the company-made combine harvesters to pots and pans designed by Timo Sarpaneva and from baking yeast packets to a meat grinder. In the exhibition you can also view Pori Matti ovens, which were the best known product of Pori engineering works.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress - Osoite - Address

Rosenlew-museo

Kuninkaanlahdenkatu 14

28100 Björneborg

Finland

#26. Casa Cálem, Vila Nova de Gaia, Portugal

Porto Cálem grundades 1859 av António Alves Cálem. Porto Cálem var vid denna tid enbart inriktad på vinexport till Brasilien i utbyte för exotiska träslag och med hjälp av sin egen flotta. Faktum är, att dessa verksamheter fortfarande ihågkommes idag genom Porto Cálems varumärkes logotyp där en karavell står för denna stolta historia. Snart började Porto Cálem ägna sig åt produktion, åldrande och kommersialisering av portvin och Douro DOC-viner. Det första Vintage Port -vinet, som någonsin producerats av Porto Cálem, var Vintage Port 1870 och de första utmärkelserna inkluderar medaljer från vintävlingar i Bordeaux, Marseille och Bryssel 1897. År 1934 var ett antal portvin skapade - Tawny, Ruby och White.

Cálem har gått från generation till generation inom Calem-dynastin och utmärkte sig som ett av de sista portvinshus, som var ägda av en portugisisk familj. Men sedan 1998 är Porto Cálem en del av den portugisiska koncernen Sogevinus. Calem är en stor producent, med en stor andel av de portugisiska och franska marknaderna. Det har underbart belägna "klass A" vingårdar i en region av högsta kvalitet, Cima Corgo (Portvinsgårdarna är graderade från "A" till "F" enligt kvalitet). Företagets moderna huvudvingård i São Martinho da Anta har ständigt förbättrats och rustats upp. Porto Cálem drar nytta av den särskilda uppmärksamhet som av företaget ges åt produktion och skörd av högkvalitativa druvor i Douro-regionen, särskilt i Cima Corgo och Douro Superior -områdena. I dessa regioner, kända som "Portvinens katedral", kan man hitta några av de bästa vinrankorna, de finaste druvsorterna och de mest kända vingårdarna ("Quintas"). Såsom nästan alla portvinshus, köper också Cálem sina druvor från en familj av odlare, som brukar jorden i Douro. Efter vinframställningsprocessen i Douro, sker åldrande av Porto Cálems viner i företagets källare i Vila Nova de Gaia.

Nere i Vila Nova de Gaia, vid mynningen av Douro, där portvinshusen har sina källare, dominerar Cálem kustlinjen med en imponerande byggnad och sina mycket besökta anläggningar. En guidad tur genom dess lokaler börjar på muséet, som ligger mittemot Portos "Ribeira" (stadens historiska flodstrand) och bredvid D. Luiz I -bron. Här kan du läsa mer om Douro-regionen, produktionen av portvin och historien om huset Cálem. Efter det kommer du att guidas genom de källare, där vinerna mognar i skyddade ljus- och luftförhållanden. I de atmosfärrika källarna arbetar en "tonnelier" med att med traditionella verktyg renovera fat. Här får man veta mera om de unika egenskaperna hos varje typ av portvin. Tecken på väggen markerar vattenhöjden vid olika översvämningar genom århundradena och de massiva, liggande tunnorna med portvin fyller luften med en berusande doft. Under 2006 fick restaureringen av Cálems källare den amerikanska utmärkelsen Best of Wine Tourism.

Turen avslutas med en provsmakning av ett rött och ett vitt portvin. Porto Cálem produktsortiment har under sin historia erhållit ett enastående antal priser och utmärkelser, speciellt på deras Premium Vintage, Late Bottled Vintage och Aged Tawny.

När man lämnat turen, kan man koppla av med ett av Cálems portviner på terrassen framför källaren och rätt intill floden. Där kan man njuta av den underbara vyn över Gaias och Portos flodstränder. Kajen framför Cálems huvudkontor har i stor utsträckning blivit vackert restaurerad.

 (Vici Ståhlström)

Porto Cálemin perusti vuonna 1859 António Alves Cálem. Porto Cálem omistautui tuolloin vain viinin viennille Brasiliaan omilla aluksilla saaden vaihdossa eksoottisia puulajeja. Itse asiassa näistä toiminnoista muistuttaa vielä tänäänkin Porto Cálemin tuotemerkin logo, jossa karaveli kunnioittaa tätä kunniakkasta historiaa. Pian Porto Cálem keskittyi tuottamaan, kypsyttämään ja kaupallistamaan portviiniä ja Douro DOC viinejä. Ensimmäinen Porto Cálemin tuottama Vintage Port -viini oli Vintage Port 1870 ja ensimmäisiin palkintoihin kuuluivat mitalit Bordeaux'n, Marseillen ja Brysselin viinikilpailuissa 1897. Vuonna 1934 oli luotu portviinivalikoima - Tawny, Ruby ja White.

Cálem on kulkenut sukupolvesta toiselle Cálem-dynastian sisällä ja se erottui olemalla yksi viimeisistä portviinitaloista, joka oli portugalilaisen perheen omistuksessa. Kuitenkin vuodesta 1998 Porto Cálem on osa portugalilaista Sogevinus-konsernia. Cálem on suuri tuottaja, jolla on merkittävä osuus Portugalin ja Ranskan markkinoista. Sillä on ihanilla paikoilla sijaitsevia "A-luokan" viinitiloja korkealaatuisella Cima Corgo -alueella (portviinitarhoille annetaan laatunsa perusteella arvosanan "A":sta "F":ään.). Yrityksen uudenaikaista portviinitilaa São Martinho da Antassa on jatkuvasti parannettu ja varusteltu uudelleen. Porto Cálem hyötyy yrityksen suomasta erityishuomiosta korkealaatuisten rypäleiden tuotantoon ja satoon Douro-alueella, erityisesti Cima Corgo ja Douro Superior -alueilla. Tällä alueella, joka tunnetaan "Portviinien katedraalina", voimme löytää parhaimpiin kuuluvia viiniköynnöksiä, hienoimmat rypälelajikkeet ja kuuluisimmat viinitilat ("Quintasit"). Kuten lähes kaikki portviinitalot Cálemkin ostaa rypäleensä viljelijöiltä, jotka viljelevät maansa Dourossa. Douron viininvalmistusprosessin jälkeen, Porto Cálemin viinien kypsyminen tapahtuu yhtiön kellareissa Vila Nova de Gaiassa.

Alhaalla Vila Nova de Gaiassa, Douro-joen suulla, jossa portviinitaloilla on kellarinsa, Cálem hallitsee rantaviivaa mahtavalla rakennuksellaan ja paljon vieraita vastaanottavilla tiloillaan. Opastettu kierros tilojen läpi alkaa museosta, joka sijaitsee vastapäätä Porton "Ribeira"-aluetta (kaupungin historiallinen jokivarsi) ja D. Luiz I -sillan vieressä. Täältä saa lisätietoa Douron-alueesta, portviinien tuotannosta ja Porto Cálemin historiasta. 

Tämän jälkeen kävijää ohjataan kellareiden läpi, joissa viinejä kypsytetään suojatuissa valo- ja ilmaolosuhteissa. Tunnelmallisissa kellareissa työskentelee "tonnelier", joka perinteisiä työkaluja käyttäen kunnostaa tynnyreitä. Täällä annetaan lisätietoja kunkin portviinilaadun ainutlaatuisista ominaisuuksista. Seinille on merkitty tulvavesien korkeudet läpi vuosisatojen ja massiiviset, makaavat portviinitynnyrit täyttävät ilman huumaavalla tuoksullaan. Vuonna 2006 Cálemin entisöidyt kellarit saivat amerikkalaisen Best of Wine Tourism -palkinnon.

Kierroksen lopuksi päätyy maistamaan punaista ja valkoista portviiniä. Porto Cálemin tuotevalikoimalle on historiansa saatossa myönnetty useita palkintoja ja kunniamainintoja, erityisesti tuotteille Premium Vintage, Late Bottled Vintage ja Aged Tawny.

Lähtiessään voi rentoutua Cálemin portviinillä kellarin edessä olevalla terassilla aivan joen vieressä. Siellä voi nauttia ihanista Gaian ja Porton jokivarsinäkymistä. Laituri Cálemin pääkonttorin edessä on laajalla alueella kauniisti entisöity.

(Vici Ståhlström)

Porto Cálem was established in 1859 by António Alves Cálem. Porto Cálem was at this time dedicated only to wine exports to Brazil in exchange of exotic woods and by means of its own fleet. In fact, those activities are still remembered today through Porto Cálem's brand logotype, where a caravel stands for this proud history. Soon Porto Cálem dedicated itself to the production, ageing and commercialization of Port Wine and Douro DOC Wines. The first Vintage Port ever produced by Porto Cálem was the Vintage Port 1870 and the initial awards include medals from wine competitions in Bordeaux, Marseille, and Brussels 1897. In 1934 a range of Ports was created - Tawny, Ruby and White.

Cálem has passed through successive generations of the Cálem dynasty and had the distinction of being one of the last Port houses that were Portuguese family-owned. However, since 1998 the house of Cálem is part of a Portuguese group called Sogevinus. Cálem is a large producer, with a huge share of the Portuguese and French markets. It has wonderfully situated "class A" vineyards in the highest quality Cima Corgo region (Port vineyards are graded from "A" to "F" on quality). Their modern main winery at São Martinho da Anta is constantly being improved and re-equipped. Porto Cálem benefits from the special attention given by the company to the production and crop of high quality grapes in the Douro region, especially in Cima Corgo and Douro Superior areas. Known as the “Port Wine Cathedral”, one can find in these regions some of the best vines, the finest grape varietals and the most famous vineyard estates (“Quintas”). As in almost all Port houses, Cálem buy their grapes from a family of growers, who work the land of the Douro. After the wine-making process in Douro, the ageing of Porto Cálem Wines takes place in the company cellars in Vila Nova de Gaia.

Down in Vila Nova de Gaia, at the mouth of the Douro, where the Port houses have their cellars, Cálem dominates the waterfront with an imposing building and much visited facilities. A guided tour through their premises starts at the museum located opposite the margin of Porto's “Ribeira” (historical riverside of the city) and next to the D. Luiz I bridge. Here you can find out more about the Douro Region, the production of Port Wine, and the history of House Cálem. After that, you will be guided through the cellars where the wines age in protected light and air conditions. Inside the atmospheric cellars a "tonnelier" works away on traditional tools refurbishing barrels. Here, you will find out more about the unique characteristics of each type of Port Wine. Signs on the wall mark the height of flood waters through the centuries and the massive, sleeping casks of Port wine fill the air with heady fragrance. In 2006 the reconstruction of Cálem's Cellars were distinguished with the American Award Best of Wine Tourism.

Finally you end up with the tasting of a red and a white Port Wine. Porto Cálem product range has granted along its history an outstanding number of prizes and awards, especially on the Premium Vintages, Late Bottled Vintages and Aged Tawny.
When leaving, you can relax while having one of Cálem's Port Wines in the terrace in front of the cellars and right beside the river. There you will enjoy the wonderful sight of the riversides from Gaia and Porto. The quayside in front of the Cálem HQ has been extensively and beautifully restored.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Avenida Diogo Leite, 344

Vila Nova de Gaia

4400-111 Portugal

#25. Museo della Carta, Amalfi, Italien

Det material, som ursprungligen användes för framställning av papper, var fibrer från mullbärsträd, som senare ersattes av behandlad bambu. Ännu senare har material såsom linne, hampa och lump använts för att framställa papper. När konsten att tillverka papper anlände till Europa var förfarandet för papperstillverkningen i stort den samma som den ursprungliga kinesiska metoden.

Det finns i huvudsak två städer, som kan ge sig ut för att vara först med att ha tillverkat papper i Italien: Amalfi och Fabriano. Således var Amalfi också en av de första centra för papperstillverkning i Europa och konsten därtill hade amalfiborna förvärvat från araberna. Staden hade handelsförbindelser med Syrien och kusten vid Palestina, där utmärkt papper producerades. Därför torde amalfierna ha lärt sig konsten att tillverka pappers utan problem från Orienten.

Museet för handgjort papper i Amalfi firar den sedan långt tillbaka etablerade papperstillverkningens historia i Amalfi. Det bevarar det ögonblick i historien, då papper var svårt att komma åt, då alla manuskript var kärleksfullt skrivna för hand och då höjden av teknisk prestation var att lära sig utnyttja vattenkraften för att ha igång maskinerna. Många uteslutande manuella operationer eller redan befintlig utrustning mekaniserades till gagn för produktionen och kostnaderna. De första stegen i processen att "industrialisera" produktionen av papper kan hänföras till italienarna. Tyvärr krympte Amalfis pappersindustri så småningom.

Beläget i ett gammalt medeltida pappersbruk från 1300-talet, längs vägen till Ferriere-dalen, grundades Amalfis pappersmuseum 1969 av Nicola Milano, ägare till pappersbruket och medlem i en av de mest kända familjer, som arbetade inom pappersproduktionen. Hans familj hade varit i pappersbranschen i generationer och i muséet fångar han den historia, som hans förfäder bidragit till att skapa. Det innehåller maskinerier och instrument, som använts i de gamla pappersbruken. De gamla teknikerna, renoverade och aktiva - hela den antika utrustningen för papperstillverkning har återställts till fungerande skick - rekonstruerar papprets hela produktionscykel. Bland de hundraåriga gamla verktygen i museet är det möjligt att beundra de gamla trästampar, som hackade råmaterialen till massa. Det finns ett vattenhjul, som drev stamparna. Där finns den första Holländaren, som  kom till bruket 1745, och en press, som pressade bort så mycket av vattenresterna som möjligt från massaarken. Även en tidig kontinuerlig tryckpress är utställd.

Den guidade visningen innefattar en steg-för-steg -genomgång av pappersframställningsprocessen utgående från de utställda maskinerna. Man kan även själv göra papper av bomull enligt den gamla processen.

I ett angränsande rum finns det en mycket omfattande utställning om papperstillverkningens historia, ett bibliotek med historiska dokument om dess utveckling, samt en beskrivning över papperstillverkningstekniken.

  (Vici Ståhlström)

Alkunperäinen paperinvalmistuksessa käytetty materiaali oli silkkiäiskuitu, joka korvattiin myöhemmin käsitellyllä bambulla. Tätä myöhemmin materiaaleja kuten pellavaa, hamppua ja lumppua on käytetty paperin tekoon. Kun taito tuottaa paperia saapui Eurooppaan paperinvalmistustapa vastasi täysin alkuperäistä kiinalaista tapaa.

Lähinnä kaksi kaupunkia voivat väittää olevansa ensimmäinen paperin tuottaja Italiassa: Amalfi ja Fabriano. Siten Amalfi oli myös yksi ensimmäisistä paperinvalmistuksen keskuksista Euroopassa, taitonsa amalfilaiset olivat hankkineet arabeilta. Kaupungilla oli kauppasuhteet Syyrian ja Palestiinan rannikkoseudun kanssa, jossa valmistettiin erinomaista paperia. Siten amalfilaiset lienevät oppineet paperinvalmistuksen taidot ilman mitään ongelmia näistä maista.

Käsin tehdyn paperin museo Amalfissa tekee kunniaa Amalfissa kauan sitten vakiintuneen paperinvalmistuksen historialle. Se kuvastaa sitä historian hetkeä, jolloin paperia oli vaikeaa saada, kun asiakirjat olivat kaikki rakkaudella käsin kirjoitettuja ja kun korkein teknologinen saavutus oli opetella veden valjastaminen pyörittämään koneita. Monet yksinomaan manuaaliset toiminnot tai jo olemassa olevat laitteet mekaanisoitiin antaen tuotannollista ja kustannushyötyä. Ensimmäiset askeleet paperiprosessin "teollistamisessa" voidaan kirjata italialaisille. Valitettavasti Amalfin paperiteollisuus lopulta hiipui.

Antiikkisessa, 1300-luvun keskiaikaisessa paperitehtaassa, Ferriere-laaksoon johtavan tien varrella, Amalfin käsin tehdyn paperin museon perusti vuonna 1969 Nicola Milano, paperitehtaan omistaja ja yhden kuuluisimmista paperin tuotantoa harjottaneen perheen jäsen. Hänen perheensä oli ollut mukana paperinvalmistuksessa jo sukupolvien ajan ja museoonsa hän on koonnut sitä historiaa, jota hänen esi-isänsä olivat olleet mukana luomassa. Se pitää sisällään koneita ja laitteita, joita käytettiin muinaisissa paperimyllyissä. Ikiaikaiset teknologiat, kunnostettuina ja aktiivisina - kaikki vanhat paperinvalmistuslaitteet on restauroitu käyttökuntoisiksi - näyttävät koko paperituotantoketjun.

Museon satavuotisista työkaluista on mahdollista ihailla ikiaikaisia puisia jauhinvasaroita, joilla raaka-aine hienonnettiin massaksi. On vesiratas, jonka avulla jauhinvasarat liikutettiin. On Hollanteri, joka ensimmäisenä on otettu myllyyn vuonna 1745, ja puristin, jolla niin paljon veden jäämiä kuin mahdollista puristettiin pois massa-arkeista. Myös varhainen jatkuvatoiminen painokone on esillä.

Opastettu kierros sisältää paperinvalmistusprosessin läpikäynnin askel-askeleelta koneiden avulla. Voi jopa itse tehdä paperia puuvillasta käyttäen vanhaa prosessia.

Viereisessä huoneessa on laaja näyttely paperinvalmistuksen historiasta, kirjasto historiallisine asiakirjoineen, jotka liittyvät alan kehitykseen, sekä selitys paperinvalmistuksen tekniikasta.

(Vici Ståhlström)

The material originally used for the production of paper was mulberry fibers, which were replaced later on by treated bamboo. Even later materials such as linen, hemp and rags have been used to produce paper. When the skill to produce paper was arriving in Europe, the paper-making procedure had remained completely equal to the original Chinese one.

There are mainly two cities to contest to be first to produce paper in Italy: Amalfi and Fabriano. Thus Amalfi was also one of the first centres of paper making in Europe, the skill having been acquired by the Amalfitans from the Arabs. The town had trade relationships with Syria and the coast of Palestine, where excellent paper was produced. Therefore the Amalfitans could have learned the art of paper-making without any problem from the Orientals.

The Museum of Handmade Paper in Amalfi celebrates the long-established paper manufacturing history of Amalfi. It preserves a moment in history when paper was hard to come by, when manuscripts were all lovingly written by hand, and when the height of technological achievement was learning how to harness the power of water to mobilize the machines. Many exclusively manual operations or already existing equipment became mechanical in advantage of the production and the costs. The first steps in the process to “industrialise” the production of paper can be attributed to the Italians. Unfortunately, the Amalfi paper industry eventually dwindled.

Located in an ancient XIV century medieval paper-mill, along the road to the Ferriere Valley, Amalfi's Paper Museum was founded in 1969 by Nicola Milano, owner of the paper-mill and member of one of the most famous families working in the paper production. His family had been in the paper-making business for generations, and in the Museum he captures the history that his forefathers helped to create. It hosts machineries and instruments used in the ancient papermills. The ancient technologies, restored and active - all the antique paper-making equipment have been restored to working order - reconstruct the entire production cycle of paper. Among the century-old tools in the museum it is possible to admire the ancient wooden mallets, that would pound the materials into a pulp. There is a hydraulic wheel, that would propel the mallets. There is the Hollander, which was first brought into the Mill in 1745, and the press that would squeeze away as much of the water residue as possible from the sheets of pulp. Also an early continuous printing machine is on display. 

The guided tour includes a step-by-step walkthrough of the papermaking process, as demonstrated by the machines. You can even yourself make paper from cotton using the old process. 

In the adjacent room, there is a very extensive exhibit on the history of paper-making, a library with all the historical documents related to its development, and an explanation of the paper making technique.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Via delle Cartiere, 24

Amalfi

Italien

www.museodellacarta.it

#24. Julita gårdsmejeri, Katrineholm, Sverige

År 1877 köptes Julita gård av tobaksfabrikören och grosshandlaren Johan Bäckström. Före 1883 tillverkade man på Julita endast smör för Julita gårds eget behov. Mejeriet låg då i den byggnad, som idag är brandmuseum. Man skummade mjölken för hand och kärnade grädden i stötkärnor. Ost tillverkades inte.

År 1878 hade Gustav de Laval konstruerat separatorn. Detta innebar en väldig förenkling av mejerihanteringen och var en av de viktigaste orsakerna till att mejeriernas antal snabbt ökade i Sverige på 1880-talet. Under 1800-talets sista decennier gjorde Bäckström stora investeringar för att rationalisera jordbruket. Ett nytt mejeri började byggas 1883 och stod färdigt på hösten 1884. Ångmaskin, ångpanna, transmission samt övriga järnkonstruktioner levererades till mejeriet under 1884 från Hellefors Bruk.

I det nya mejeriet producerades ost och smör. Produktionen var liten, då man endast använde mjölk från gårdens egna ladugårdar, men produkternas kvalitet var hög. Julitas skummjölksost var berömd och fick många fina priser och utmärkelser. Det mesta av smöret exporterades till England.

Löjtnant Arthur Bäckström ärvde gården 1902, men hade arrenderat den från 1890-talet. År 1910 tillverkades 25 500 kg smör vid Julitas mejeri. Co-operative Wholesale köpte det året 16 710 kg. Också smörhandlare i Stockholm började köpa smör från Julita detta år. Tio år senare producerades endast 9 129 kg smör totalt. 1928 var det sista året, som mejeriet var i full drift. Mejeriet lades ned 1929. År 1928 tillverkades totalt 14 095 kg smör. Nordiska kompaniet var det året den största kunden. De köpte 9 495 kg smör för 27 847 kr.

Löjtnant Bäckström var mycket intresserad av kulturhistoria. Han valde att testamentera sitt Julita till Nordiska muséet, som tog över gods och ägor 1944. Som en följd av detta, finns det nu i gårdsmejeriet en utställning, som dels är en rekonstruktion av Julita mejeri, som det var på 1920-talet, dels en utställning om mejerihanteringen genom tiderna.

(Vici Ståhlström)

Vuonna 1877 tupakkatehtailija ja tukkuri Johan Bäckström osti Julitan maatilan. Ennen 1883 Julitassa tuotettiin voita vain Julitan kartanon omiin tarpeisiin . Meijeri sijaitsi rakennuksessa, joka nyt on palomuseona. Maito kuorittiin käsin ja kerma kirnuttiin mäntäkirnussa. Juustoa ei valmistettu.

Vuonna 1878 oli Gustav de Laval suunnitellut separaattorin. Tämä tarkoitti meijeritoiminnan valtavaa yksinkertaistamista ja oli yksi tärkeimmistä syistä meijereiden määrän nopeaan lisääntymiseen Ruotsissa 1880-luvulla. 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana Bäckström teki suuria investointeja maatalouden rationalisoimiseksi. Uusi meijeri ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1883 ja se valmistui syksyllä 1884. Höyrykone, höyrykattila, voimansiirto ja muut rautarakenteet toimitettiin meijeriin vuoden 1884 aikana Helleforsin ruukista.

Uudessa meijerissä tuotettua juustoa ja voita. Tuotanto oli pientä, koska käytettiin ainoastaan maitoa tilan omista navetoista, mutta tuotteiden laatu oli korkea. Julitan kuoritusta maidosta tehty juusto oli kuuluisa ja sai useita hienoja palkintoja ja kunniamainintoja. Suurin osa voista vietiin Englantiin.

Luutnantti Arthur Bäckström peri kartanon vuonna 1902, mutta oli vuokrannut sen 1890-luvulta asti. Vuonna 1910 Julitan meijerissä tuotettiin 25 500 kg voita. Co-operative Wholesale osti sinä vuonna 16 710 kg. Samana vuonna myös voikauppiaat Tukholmassa alkoivat ostaa Julitan voita. Kymmenen vuotta myöhemmin tuotettiin yhteensä vain 9 129 kg voita. 1928 oli viimeinen vuosi, jolloin meijeri oli täydessä toiminnassa. Meijeri suljettiin vuonna 1929. Vuonna 1928 tuotettiin yhteensä 14 095 kg voita. Nordiska kompaniet oli vuoden suurin asiakas. He ostivat 9 495 kg voita 27 847 kruunulla.

Luutnantti Bäckström oli hyvin kiinnostunut kulttuurihistoriasta. Hän päätti testamentata Julitansa Nordiska muséetille, joka otti kartanon ja den tilukset haltuunsa vuonna 1944. Tämän seurauksena kartanomeijerissä on nyt näyttely, joka toisaalta on rekonstruktio Julitan meijeristä, niin kuin se oli vuonna 1920, ja toisaalta on näyttely meijeritoiminnasta kautta aikojen.

(Vici Ståhlström)

In 1877 Julita Manor was bought by tobacco factory owner and wholesaler Johan Bäckström. Prior to 1883 they produced at Julita only butter for Julita Manor's own needs. The dairy was then in the building, which is now a fire museum. The milk was skimmed by hand and the cream was churned manually in a butter churner. Cheese was not made.

In 1878, Gustav de Laval had designed the cream separator. This meant a huge simplification of the work at the dairy and was one of the main reasons why the number of dairies rapidly increased in Sweden in the 1880s. During the last decades of the 19th century Bäckstrom made ​​large investments to rationalize the work at the farm. A new dairy was built in 1883 and it was completed in the fall of 1884. Steam engine, boiler, transmission and other iron structures were delivered to the dairy in 1884 by Hellefors Bruk.

In the new dairy cheese and butter were produced. Production was small, as only milk from the farm's own cow barns was used, but the product quality was high. Julita's cheese from skimmed milk was famous and received many prizes and awards. Most of the butter was exported to England.

Lieutenant Arthur Bäckström inherited the estate in 1902, but had leased it from the 1890s. In 1910 25,500 kg of butter was produced at Julita's dairy. Co-operative Wholesale bought that year 16 710 kg. Also butter merchants in Stockholm started buying butter from Julita this year. Ten years later only 9 129 kg of butter was produced in total. 1928 was the last year that the dairy was in full operation. The dairy was shut down in 1929. In 1928 a total of 14095 kg of butter was produced. Nordiska kompaniet was that year the bigest customer. They bought 9 495 kg of butter for 27 847 Swedish Crowns.

Lieutenant Bäckström was very interested in cultural history. He chose to bequeath his Julita to Nordiska Muséet, who took over the Manor and its estate in 1944. As a result, there is now in the Manor's dairy an exhibition, which on the one hand is a reconstruction of the Julita dairy as it was in the 1920s, and on the other is an exhibition on the dairy handling through the ages.

(Vici Ståhlström)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress - Osoite - Address

Julita Gård

S-643 60 Julita

Sverige

www.nordiskamuseet.se/slott-gardar/julita-gard

#23. The Royal Gunpowder Mills Museum, Waltham Abbey, Storbritannien

The Royal Gunpowder Mills Museum i Waltham Abbey ligger på 170 tunnland albevuxen skogsmark och är ett viktigt kulturarv. Det nordligaste området har blivit ett naturreservat, känt för sina rådjur och hägrar. Den del av området, där museet ligger, kallas The Island, Holmen, på grund av ett nätverk av kanaler. En stor del av vattennätverket är konstgjort och tar sitt vatten från floden Lea.

Produktionen av sprängämnen på stranden av floden Lea började under 1600-talet. I början var produktionen av krut ett kommersiellt företagande, men 1787 köpte regeringen bruket för att säkerställa produktens höga kvalitet. Det var nödvändigt att ta in salpeter och svavel, men platsen kunde producera sitt eget träkol. Kvar finns det fortfarande många alträd, som kunde ge trä, som är perfekt för att göra träkol av.

Produktionen hade visat sig vara otillräcklig under Krimkriget (1854-1856), så efteråt beslöt man att öka produktiviteten genom att installera fabriker, som drevs med ånga. Svartkrut var mestadels använt som drivmedel i skjutvapen, men det ger en hel del rök och på så vis avslöjar vapnets plats. Upptäckten av rökfria drivmedel i slutet av adertonhundratalet förorsakade en nedgång i krutproduktionen. Cordite, som innehåller nitrocellulosa och nitroglycerin, blev drivmedlet att föredra under det tjugonde århundradet. Ytterligare områden, både i norr och i söder, förvärvades för de nya processerna.

Efter andra världskriget blev platsen en anläggning för sprängämnesforskning och -utveckling under försvarsministeriet. En senare rationalisering av forskningen kring sprängämnen och krigsmateriel ledde till att all vetenskaplig personal avlägsnade sig år 1991.

Inalles var The Royal Gunpowder Mills involverade i produktion och utveckling av sprängämnen och raketkrut i över 300 år. Numera är bara ett fåtal rester av det ursprungliga bruket synliga då man korsar en kanal strax efter ingången till museiområdet. Den äldsta bevarade byggnaden är Walton House, en tvåvåningsbyggnad byggd strax efter förvärvet av regeringen och nu använd av museiförvaltningen.

På den östra sidan av en stora rektangulär gräsmatta syns en rad byggnader, som byggdes år 1861. I mitten av varje byggnad, där det finns ett högt fönster, fanns det en stor ångmaskin. Två axlar under golvet överförde kraften till sex produktionsenheter (tre på var sida), där de våta ingredienserna i krut blandades och maldes. Dessa byggnader omvandlades till laboratorierna efter andra världskriget, men den sydligaste har delvis restaurerats. Där kan man se resterna av maskiner, som tillverkats under den viktorianska eran.

Vatten var avgörande både för tillverkningsprocessen och för transporten av sprängämnena. Åtta kilometer kanaler byggdes för transport av material på fabriksområdet. Systemet har två nivåer, som förbinds med en sluss, och akvedukter. Idag är de övre kanalerna torra, men i de lägre finns det fortfarande vatten. En pråm för transport av sprängämnen finns att beskåda, liksom också gångbroar, som är avsedda att vara förenliga med formen på pråmarna. Kanalerna kunde inte klara av den ökade produktionen från sex tusen ammunitionsarbetare under första världskriget, så ett smalspårigt (45 cm) järnvägssystem utvecklades, av vilket rester kan ses på vissa ställen.

The Royal Gunpowder Mills Museum har en detaljerad utställning på bottenvåningen i huvudbyggnaden. På övervåningen finns en biograf, som visar en film om sprängämnestillverkningens historia. Besökarnas tillgång till naturreservatet är begränsad, men det finns en möjlighet att ta ett traktordraget tåg in i detta område och då kan man se den konstgjorda kulle, som byggdes 1896 för den farliga tillverkningen av nitroglycerin, en djup bassäng för forskning kring undervattenssprängämnen och en hydraulisk krutpress.

(Vici Ståhlström)

The Royal Gunpowder Mills Museum Waltham Abbeyssa sijaitsee 170 eekkerin suuruisella, leppämetsän peittämällä alueella ja on tärkeää kulttuuriperintöä. Pohjoisin alue on nykyisin luonnonsuojelualuetta, tunnettu peuroistaan ja haikaroistaan. Se osa alueesta, jolla museo sijaitsee, kutsutaan kanavaverkoston takia The Islandiksi, Saareksi. Iso osa vesiverkostosta on ihmisen rakentamaa ottaen vetensä Lea-joesta.

Räjähdysaineiden valmistus Lea-joen rantatörmällä alkoi 1600-luvulla. Alkuaikoina ruudin valmistus oli kaupallinen hanke, mutta vuonna 1787 hallitus osti tehtaat varmistaakseen tuotteet korkean laadun. Salpietari ja rikki piti tuoda ulkoa, mutta puuhiili voitiin tuottaa alueella. Yhä vielä jäljellä on monta leppää, jotka tuottavat puuta, joka sopisi erinomaisesti puuhiilen valmistukseen.

Tuotanto osoittautui riittämättömiksi Krimin sodan aikana (1854-1856), joten sodan jälkeen päätettiin lisätä tuottavuutta asentamalla höyryllä toimivia tehtaita. 

Mustaruuti käytettiin enimmäkseen ampuma-aseiden ponneaineena, mutta se tuottaa paljon savua ja paljastaa siten aseen sijainnin. Savuttomien ponneaineiden keksiminen 1800-luvun loppupuolella aiheutti ruudin tuotannon laskun. Kordiitista, joka sisältää nitroselluloosaa ja nitroglyserolia, tuli kahdennenkymmenennen vuosisadan ensisijainen ponneaine. Lisäalueita hankittiin sekä pohjoisesta ja etelästä uusia prosesseja varten.

Toisen maailmansodan jälkeen alueesta tuli puolustusministeriön alainen räjähdetutkimuksen ja kehittämisen laitos. Myöhemmin räjähde- ja aseistustutkimuksen rationalisointi johti koko tieteellisen henkilöstön lähtöön 1991.

Kaikenkaikkiaan The Royal Gunpowder Mills oli mukana räjähteiden ja rakettiruudin tuotannossa ja kehittämisessä yli 300 vuotta. Nykyään vain muutamia jäänteitä alkuperäisestä tehtaasta on näkyvissä kanavaa ylitettäessä pian museoalueelle tulon jälkeen. Vanhin säilynyt rakennus on Walton House, kaksikerroksinen rakennus, joka on rakennettu pian hallituksen hankinnan jälkeen ja joka nyt on museon hallinnon käytössä. Suuren neliömäisen nurmikentän itäpuolella voidaan nähdä rivi rakennuksia vuodelta 1861. Kunkin rakennuksen keskellä, jossa on suuri ikkuna, oli suuri höyrykone. Kahden lattian alla menevän akselin kautta tehoa siirrettiin kuuteen tuotantoyksikköön (kolme kummallakin puolella), jossa ruudin kosteat ainesosat sekoitettiin ja jauhettiin. Nämä rakennukset muunnettiin laboratorioiksi toisen maailmansodan jälkeen, mutta eteläisintä on osittain restauroitu. Siellä voi nähdä jäännöksiä viktoriaanisella aikakaudella valmistetuista koneista.

Vesi oli ratkaisevassa asemassa sekä valmistusprosessissa että räjähteiden kuljetuksessa. Materiaalien kuljettamista varten alueelle rakennettiin noin kahdeksan kilometriä kanavaa. Järjestelmässä on kaksi tasoa, joita yhdistää sulku, ja akveduktit. Tänään ylemmät kanavat ovat kuivia, mutta alemmissa on vielä vettä. Räjähteiden kuljettamiseen käytetty proomu on esillä, kuten proomujen ehdoilla suunnitellut kulkusillat. Kanavat eivät selviytyneet kuudentuhannen ammustyöläisen  kasvattamasta tuotannosta ensimmäisen maailmansodan aikana, joten kehitettiin kapearaiteinen ( 45 cm ) rautatieverkosto, josta edelleen paikoin näkeen osia.

The Royal Gunpowder Millsin museon päärakennuksen alakerrassa on yksityiskohtainen näyttely. Yläkerrassa on elokuvateatteri, jossa esitetään elokuva räjähteiden valmistuksen historiasta. Vierailijoiden pääsy luonnonsuojelualueelle on rajoitettu, mutta tälle alueelle on valinnainen matka traktorin vetämällä vaunulla, jonka aikana näkee vuonna 1896 rakennetun keinotekoisen kummun vaarallisen nitroglyseriinin valmistusta varten, syvän altaan vedenalaisten räjähteiden tutkimusta varten sekä hydraulisen ruutipuristimen.

(Yngve Malmén)

The Royal Gunpowder Mills Museum in Waltham Abbey is set in 170 acres of Alder woodland and is an important heritage site. The most northerly area has become a nature reserve, noted for its deer and herons. The part of the site, where the museum is located, is referred to as the Island due to the network of canals. Much of the water network is man-made, feeding off the River Lea.

The production of explosives on the banks of the River Lea began during the 17th century. In the early days the production of gunpowder was a commercial venture, but in 1787 the government purchased the mills to ensure a high quality supply. It was necessary to bring in the saltpetre and the sulphur, but the site could produce its own charcoal. There are still many alder trees, which produced wood ideal for making charcoal.

The production proved inadequate during the Crimean War (1854-1856), so afterwards it was decided to increase productivity by installing mills powered by steam.

Gunpowder was mostly used as a propellant, but it produces a lot of smoke and so reveals the location of the gun. The discovery of smokeless propellants towards the end of the nineteenth century ensured the decline of gunpowder production. Cordite, which contains nitrocellulose and nitroglycerine, became the preferred propellant of the twentieth century. Additional areas both to the north and to the south were acquired for the new processes.

After the Second World War, the site became the Explosives Research and Development Establishment of the Ministry of Defence. Later rationalisation of research on explosives and armaments led to the departure of all the scientific staff by 1991.

In all the Royal Gunpowder Mills was involved in the production and development of explosives and rocket propellants for over 300 years. Nowadays only a few remains of the original mills are visible as you cross a canal soon after entering the site. The oldest surviving building is Walton House, a two-storey building constructed just after the acquisition by the government and now used by the museum administration.

On the east side of a large rectangular grassy area can be seen a line of buildings begun in 1861. In the centre of each building, where there is a high window, there was a large steam engine. Two shafts under the floor transmitted the power to six incorporating mills (three on each side), where the wet ingredients of gunpowder were mixed and ground. These buildings were converted into laboratories after the Second World War, but the most southerly one has been partly restored. There you can see the remains of the machinery made in the Victorian era.

Water was crucial both to the manufacturing process and the transport of explosives. Some eight kilometres of canal were constructed for transporting materials within the site. The system has two levels, connected by a lock, and aqueducts. Today the upper canals are dry, but the lower ones still contain water. A barge for transporting explosives is on display, and also footbridges designed to be compatible with the shape of the barges. The canals could not cope with the increased production from six thousand munitions workers during the First World War, so the narrow gauge (45 cm) railway system was developed, remains of which can be seen in some places.

At the Royal Gunpowder Mills Museum there is a detailed exhibition on the ground floor of the main building. Upstairs there is a cinema showing a film about the history of explosives manufacture. Visitor access to the nature reserve is restricted, but there is an optional Land Train ride into this area, during which you 

can see the artificial mound built in 1896 for the hazardous manufacture of nitroglycerine, a deep pool for the investigation of underwater explosive and a hydraulic gunpowder press.

(Yngve Malmén)

Poäng - Pisteet - Points

☻☻☻☺☺

(Yngve Malmén)

Adress - Osoite - Address

Beaulieu Drive

Waltham Abbey EN9 1JX

Storbritannien

www.royalgunpowdermills.com