#62. Drängsmarks vatten- och ångsåg, Skellefteå, Sverige

Drängsmark är en tätort i Skellefteå kommun i Sverige. Drängsmark, som i början av 1900-talet Västerbottens största by, är en gammal by med anor från 1300-talet. Vattenkraften i Kvarnbäcken har allt sedan 1700-talet använts av byborna. I norra Drängsmark ligger nu den kulturminnesmärkta kombinerade vatten- och ångsågen från 1896. Den är troligtvis Europas enda fungerande ångsåg, som går att köra både med vatten och ånga. Området där sågen ligger heter Kvarnforsen. Namnet kommer från de kvarnar som fanns där långt före sågen.

År 1784 anlades en grovbladig såg en bit uppströms nuvarande sågplats i Kvarnbäcken. Den användes fram till 1830-talet när den ersattes av en ny sågbyggnad vid det nuvarande läget vid Kvarnforsen. Förutom för byns husbehovssågning så hyrdes den periodvis ut också till andra sågverksägare i trakten.

Mot slutet av 1800-talet kom det önskemål om en större kapacitet och sågägarna beslöt att bygga om sågen från grunden. 1895 uppfördes således en helt ny såg på samma plats. En lättare ram med större hastighet installerades liksom ett kantverk. Ramen var modern för sin tid med valsade blad, som gjorde att man kunde såga flera dimensioner plank på en gång. Det var omöjligt i den gamla sågen med relativt grova, smidda blad. Det gamla vattenhjulet ersattes av en turbin. Sågen drevs med vatten, som leddes från dammen via en tub in till turbinen i såghuset. Verksamheten bytte namn från "Drängsmarks husbehovssåg" till "Qvarnfors Sågverk". 

Då grosshandlaren Carl Bergmark år 1912 arrenderade sågen, lät han installera den första ångmaskinen. Denna maskin togs emellertid bort då Bergmarks arrende upphörde.

År 1924 såg man ett ökat behov av sågning året om, vilket ledde till att en lokomobil (en flyttbar ångmaskin) installerades i maskinhuset vid såghuset. Ångmaskinen, som köptes som begagnad, hade tillverkats på Munktells mekaniska verkstad i Eskilstuna och var på 34 effektiva hästkrafter. Med remdrift överfördes kraften från ångmaskinen till sågen inne i såghuset. Förutom själva ångmaskinen finns ännu idag även drivhjul, transmissioner och paternosterverk bevarade. Det sistnämnda förde sågspånen från sågen tillbaka till ångmaskinens ångpanna. 

Sågen drevs under ledning av Valdemar Larsson ända fram till 1965, då verksamheten avstannade helt. Sågföreningen tog dock fortsatt ansvar för sågen och beslöt år 1970, att så fort som möjligt inleda en upprustning av sågen. Sedan 1970-talet har miljön restaurerats och visats av Drängsmarks byamän. Anläggningen blev förklarat som byggnadsminne år 1985 och miljön blev uppmärksammad som årets industriminne i Sverige år 2007.

Drängsmarks vatten- och ångsåg är idag en välbevarad sågverksmiljö. Den renoverade sågen är i brukbart skick efter år av reparationsarbete och kan drivas såväl med ånga som med vattenkraft. Såghuset är från 1895 och ångmaskinens maskinhus från 1924. Båda har en välbevarad teknisk utrustning. Till sågverksmiljön hör idag även två fördämningar med dammar, den ena för huvudfåran och den andra för intaget till tuben. Intill sågen har det samlats en mängd andra byggnader, bland annat ett hembygdsmuseum samt en smedja och en salpeterlada, båda från år 1850. Längst ner i forsen har byaföreningen uppfört en reproduktion av den spånhyvel, som fanns på samma ställe 1870.

(Yngve Malmén)

Drängsmark on kylä Skellefteån kunnassa Ruotsissa. Drängsmark, joka 1900-luvun alussa oli Västerbottenin suurin kylä, on vanha, 1300-luvulta saakka tunnettu kylä. Kvarnbäcken-purosta saatu vesivoima on 1700-luvulta lähtien ollut kyläläisten käytössä. Drängsmarkin pohjoisosassa sijaitsee nyt kulttuurimuistomerkiksikin nimetty yhdistetty vesi- ja höyrysaha vuodelta 1896. Se on todennäköisesti Euroopan ainoa käyttökuntoinen höyrysaha, jota voidaan käyttää sekä vedellä ja höyryllä. Alue, jolla saha sijaitsee, kutsutaan Kvarnforseniksi, Myllykoskeksi. Nimi tulee myllyistä, jotka olivat tällä paikalla kauan ennen sahaa.

Vuonna 1784 perustettiin karkeateräinen saha hieman ylävirtaan nykyisen sahan paikasta Kvarnbäckenissä. Sitä käytettiin 1830-luvulle asti, jolloin se korvattiin uudella saharakennuksella nykyisellä paikalla Kvarnforsenilla. Sen lisäksi, että sahalla sahattiin kylän omiin tarpeisiin, se vuokrattiin ajoittain myös seudun muille sahanomistajille.

1800-luvun loppua kohti tultaessa esitettiin tarve suuremmalle kapasiteetille ja sahanomistajat päättivät rakentaa sahan perustuksia myöten uudestaan. 1895 rakennettiin täten kokonaan uusi saha entisen paikalle. Suuremman nopeuden salliva kevyempi raamisaha asennettiin kuten myös särmäsaha. Raamisaha oli aikanaan moderni valsatuilla terillään, mikä mahdollisti erivahvuisten lautojen sahaamisen kerralla. Tämä oli ollut mahdotonta vanhan sahan suhteellisen karkeilla, taotuilla terillä. Vanha vesiratas korvattiin turbiinilla. Sahaa käytettiin vedellä, joka johdettiin lammesta putkella saharakennuksen turbiiniin. "Drängsmarks husbehovssåg" sai samalla uuden nimen: "Qvarnfors Sågverk".

Kun kauppias Carl Bergmark 1912 vuokrasi sahan, hän asennutti ensimmäisen höyrykoneen. Bergmarkin sopimuksen päättyessä tämä kone vietiin pois.

Vuonna 1924 nähtiin tarpeen lisätä ympärivuotista sahausta, mikä johti lokomobiilin (liikkuteltavan höyrykoneen) asentamiseen sahalaitoksen konehuoneeseen. Käytettynä ostetun höyrykoneen oli valmistanut Munktells mekaniska verkstad Eskilstunassa ja oli teholtaan 34 hevosvoimainen. Hihnoilla voima siirrettiin höyrykoneelta sahalle. Höyrykoneen lisäksi ovat säilyneet myös käyttöpyörä, voimansiirtolaitteet sekä paternosterlaitteisto. Jälkimmäinen toi sahanpurun sahalta takaisin höyrykoneen kattilalle.

Saha käytettiin Valdemar Larssonin ohjauksessa vuoteen 1965 asti, jolloin toiminta kokonaisuudessaan lakkasi. Sahayhdistys otti kuitenkin edelleen vastuun sahasta ja päätti vuonna 1970 mahdollisimman pian aloittaa sahan peruskorjaus. 1970-luvulta lähtien Drängsmarkin kylämiehet ovat kunnostaneet ja esitelleet aluetta. Laitos julistettiin rakennusmuistomerkiksi vuonna 1985 ja miljöö valittiin vuoden teollisuusperinnekohteeksi Ruotsissa vuonna 2007.

Drängsmarkin vesi- ja höyrysaha on tänään hyvin säilynyt sahalaitosalue. Kunnostettu saha on käyttökunnossa vuosia kestäneiden korjaustöiden jälkeen ja sitä voidaan käyttää sekä höyryllä että vesivoimalla. Saharakennus on vuodelta 1895 ja höyrykoneen konehuone vuodelta 1924. Molemmissa on hyvin säilynyt tekninen laitteisto. Sahamiljööseen kuuluu nyt myös kaksi patoa lampineen, toinen pääuomalle ja toinen vesiputkea varten. Sahan viereen on kerätty useita muita rakennuksia, mm. kotiseutumuseo sekä paja ja salpietarilato, molemmat vuodelta 1850. Kosken alimpaan kohtaan kyläyhdistys on pystyttänyt kopion samalla paikalla vuonna 1870 sijainneesta pärekoneesta.

(Yngve Malmén)

Drängsmark is a locality in the municipality of Skellefteå in Sweden. Drängsmark, which in the early 1900s was Västerbotten's biggest village, is an ancient village dating back to the 14th century. Hydropower from the stream Kvarnbäcken has since the 18th century been used by the villagers. In the northern Drängsmark there is now a combined water and steam sawmill from 1896, listed as a cultural landmark. It is probably Europe's only working steam sawmill, which can be run both with water and steam. The area where the sawmill is located is called Kvarnforsen – the Mill Falls. The name comes from the mills that were there long before the sawmill.

In 1784 a sawmill was established a bit upstream from the location of the current sawmill in Kvarnbäcken. It was used until the 1830s when it was replaced by a new saw building at the current location at Kvarnforsen. Besides the village's subsistence sawing it was also rented out periodically to other sawmill owners in the neighbourhood.

Towards the end of the 19th century a desire for a larger capacity was expressed and the mill owners decided to build a completely new sawmill. Thus, in 1895 a completely new sawmill was constructed in the same location. A lighter frame with greater speed was installed as well as an edger. The frame was modern for its time with rolled blades, which made it possible to cut planks of several dimensions at once. This had been impossible in the old sawmill with relatively rough, forged blades. The old water wheel was replaced by a turbine. The sawmill was operated with water that was passed from the pond through a tube to the turbine in the mill house. The business changed its name from "Drängsmarks husbehovssåg" to "Qvarnfors Sågverk".

When the merchant Carl Bergmark leased the sawmill in 1912, he installed the first steam engine. This engine was taken away, however, when Bergmark's lease expired.

In 1924 an increased need for sawing throughout the year was seen, which led to the installation of a locomobile (a mobile steam engine) in the machine shed of the sawmill. The steam engine, which was purchased as used, had been manufactured in Munktells mekaniska verkstad in Eskilstuna and was design for 34 effective horsepower. With a belt drive the power was transferred from the steam engine to the sawmill. In addition to the steam engine today drive wheels, transmissions and a paternoster system are still preserved. The latter brought the sawdust from the sawmill back to the steam boiler.

The sawmill was operated under the supervision of Valdemar Larsson until 1965, when operations ceased entirely. The Sawmill Society continued, however, to take care of the sawmill and decided in 1970 that a renovation of the mill was to be started as soon as possible. Since the 1970s, the environment has been restored and shown to visitors by Drängsmark’s villagers. The complex was declared a listed building in 1985, and the site was noticed as the Industrial Heritage Site of the Year in Sweden in 2007.

Drängsmark’s water- and steam-powered sawmill is today a well-preserved sawmill environment. The renovated mill is in working order after years of restauration work and can be operated both with steam and with hydropower. The sawmill building is from 1895 and the steam engine’s machine shed is from 1924. Both contain well-preserved technical equipment. Furthermore, the sawmill environment now also include two dams with ponds, one for the main stream and the other for the inlet to the water tube. Adjacent to the sawmill several other buildings have been erected, including a local history museum and a smithy and a saltpetre barn, both from the year 1850. At the bottom of the falls the village council has built a reproduction of the shingle machine, which existed in the same place in 1870.

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Ångsågen i Drängsmark 

Drängsmarks Hembygdsområde

93496 Kåge

Skellefteå

www.drangsmark.se

#61. Musée Départemental du Sel, Saulnois, Frankrike

Allt är smaklöst utan salt, men människan har också alltid behövt salt för kunna existera. Redan för 7000 år sedan hade egyptierna vid sin kust skapat ett antal ”salinas”, i vilka havsvatten koncentrerades för att bilda kristaller. Kineserna beskrev ungefär 2700 f.Kr. 30 typer av salt och två förfaranden för dess framställning. Nära Hallstatt i Österrike grävde keltiska gruvarbetare flera kilometer gruvgångar 300 meter under berget redan för cirka 3000 år sedan.

Den franska byn Marsal har varit bebodd sedan yngre stenåldern. Marsals existens är byggd på salt. Denna by i kommunen Saulnois, (tyska: Salzgau) vid den lilla floden Seille kom till ovanpå en hög med trasig lera. Omkring 1000 f.Kr. indunstades nämligen saltlösningen från saltdammar i lerkrukor. De bildade saltkakorna slogs ut ur krukorna, vilkas rester kastades på en avfallshög. Uppskattningsvis 4 miljoner kubikmeter av trasiga lerkärl täcker området och detta på grund av den använda så kallade "briquetage" tekniken.

Även makthavaren krävde sin del av detta dyrbara mineral, natriumkloriden. Det är därför ingen överraskning att saltverk och vallar byggdes i Marsal på befallning av biskopen av Metz så tidigt som på 1200-talet. Fram till 1500-talet ökade utnyttjandet av salt kraftigt under överinseende av biskoparna i Metz. Prästerna kämpade om saltet med aristokratin. År 1699 förvandlades Marsal till en garnisonsstad tills en del av platsen jämnades med marken år 1870.

Den anmärkningsvärda Porte de France, den äldsta stadsporten, inrymmer nu ortens saltmuseum, Musée Départemental du Sel, som berättar saltets historia från bronsåldern till nutiden. Bildad av två bågar är Porte de France genomborrad av två parallella passager, vilka föregås av vindbryggor, den ena för fästet och den andra för saltverkets transport av timmer och salt.

Saltmuséet i Marsal omfattar både teknisk och militärhistoria. Det berättar historien om "det vita guldet" genom att beskriva saltproduktionens teknologi från förhistorisk till modern tid. Från saltbassänger till en imponerande samling av saltkar gör besökaren en resa genom en värld av salt i alla dess former. Märkt "Musée de France" presenterar detta museum också historien om det tidigare fästet Marsal. Museet har arkeologiska lämningar, ett relikvarium med anor från det fjortonde århundradet och en enastående samling av salt.

Sättet att framställa salt har emellertid förändrats. Från att tidigare ha gjorts i små enheter (gruvor eller salinas) produceras salt idag huvudsakligen i stora industrianläggningar och gruvor eller i mekaniserade salinas på flera tusen hektar. Ekonomiskt ointressanta eller lågt producerande inrättningar har övergivits. Salt har blivit en globalt billig och banal produkt. Följaktligen finns det inte längre några spår av saltproduktionen i Marsal, även om saltälskande växter fortfarande frodas i byn.

(Yngve Malmén)

Kaikki on mautonta ilman suolaa, mutta ihminen on aina myös tarvinnut suolaa pysyäkseen hengissä. Jo 7000 vuotta sitten egyptiläiset olivat rannikollaan luoneet joitakin salinaksia, joissa merivesi väkevöitiin kiteiden aikaansaamiseksi. Kiinalaiet kuvasivat noin 2700 e.Kr. 30 erilaista suolatyyppiä ja kaksi menetelmää sen valmistamiseksi. Itävallassa Hallstattin lähellä kelttiläiset kaivosmiehet kaivoivat useita kilometrejä kaivoskäytäviä 300 metriä vuoren alla noin 3000 vuotta sitten.

Ranskalaisessa Marsalin kylässä on ollut asutusta jo neoliittisellä aikakaudella. Marsalin olemassaolo on rakentunut suolalle. Tämä Saulnoisin (saksaksi Salzgau) kunnassa pienen Seille-joen varressa sijaitseva kylä muodostui rikkinäisestä savesta koostuvan kasan päälle. Noin 1000 e.Kr. suolalampien suolavesi haihdutettiin näet saviruukuissa. Muodostuneet suolakakut lyötiin ulos ruukuista, joiden sirpaleet heitettiin jätekasalle. Käytetystä, ns. "briquetage" tekniikasta johtuen, arviolta 4 miljoonaa kuutiometriä rikkinäisiä saviastioita peittää alueen.

Valtaa pitävätkin vaativat osansa arvokkaasta mineraalista, natriumkloridista. Siksi ei ole yllätys, että Marsaliin rakennettiin suolalaitoksia ja valleja Metzin piispan käskystä jo 1200-luvulla. 1500-luvulle asti suolan hyödyntäminen laajeni merkittävästi Metzin piispojen alaisuudessa. Papisto taisteli suolasta aristokratian kanssa. Vuonna 1699 Marsal muutettiin varuskuntakaupungiksi kunnes osa paikasta hajoitettiin maan tasalle vuonna 1870.

Merkittävässä Porte de Francessa, kaupungin vanhimmassa portissa, sijaitsee nyt paikkakunnan suolamuseo, Musée Départemental du Sel, joka kertoo suolan historian pronssikaudelta nykypäivään. Kahdesta kaaresta muodostuvan Porte de Francen läpäisee kaksi rinnakkaista käytävää, joiden edessä on nostosillat, toinen linnakkeelle ja toinen suolalaitoksen puutavaran ja suolan kuljetuksia varten.

Marsalin suolamuseo käsittää sekä teknisen että sotilashistorian. Se kertoo "valkoisesta kullasta" suolan tuotantotekniikoiden kautta esihistoriallisesta ajasta nykyaikaan. Aina suolavesialtaista vaikuttavaan kokoelmaan suolasirottimia asti vierailija kulkee läpi suolaan liittyvän maailman sen kaikissa muodoissa. Tämä " Musée de France"-merkitty museo esittelee myös entisen Marsal-linnakkeen historian. Museossa on arkeologisia löytöjä, 1300-luvun relikvaario ja ainutlaatuinen kokoelma suolaa.

Tapa tuottaa suolaa on kuitenkin muuttunut. Poiketen aiemmista pienistä yksiköistä (kaivokset tai rannikon salinakset) suola tuotetaan nykyisin pääasiassa suurissa teollisuuslaitoksissa ja kaivoksissa tai koneellisissa, useiden tuhansien hehtaarien kokoisissa salinaksissa. Taloudellisesti merkityksettömistä tai vähän tuottavista paikoista on luovuttu. Siten suolasta on tullut maailmanlaajuisesti halpa ja arkipäiväinen tuote. Näin ollen Marsalissa ei ole enää mitään jälkiä suolan tuotannosta, vaikka suolaa rakastavat kasvit vielä kukoistavatkin kylässä.

(Vici Ståhlström)

Everything is tasteless without salt, but man has also always needed salt for his subsistence. Already 7000 years ago, the Egyptians had created some coastal salinas were seawater was concentrated to form crystals. The Chinese described 30 types of salt and two methods of producing it about 2700 B.C. Close to Hallstatt in Austria, Celtic miners dug several kilometers of galleries 300 meters under the mountain some 3000 years ago. 

The French village of Marsal has been inhabited since Neolithic times. Marsal’s existence is built on salt. This village in the municipality of Saulnois, (German: Salzgau) on the tiny River Seille was formed on top of a pile of broken clay. Around 1000 BC brine from salt ponds was dried in clay pots. The resulting cakes of salt were knocked out of the pots, the remains of which were thrown on a waste heap. An estimated 4 million cubic metres of broken clay covers the area, and this is all due to the so-called "briquetage" technique used.

Even the mighty demanded the precious mineral, sodium chloride. It is therefore no surprise that salt works and ramparts were constructed in Marsal on the command of the Bishop of Metz as early as the 13th century. Up until the 16th century, the exploitation of salt expanded considerably under the authority of the Bishops of Metz. The clergy fought over the salt with the aristocracy. In 1699 Marsal was transformed into a garrison town until a part of the site was razed to the ground in 1870. 

The remarkable Porte de France, the oldest town gate, now houses the village’s Salt Museum, Musée Départemental du Sel, which recounts the history of salt from the Bronze Age to the present day. Formed of two arches, Porte de France is pierced by two parallel passages preceded by drawbridges, one for the stronghold, the other for the salt works, reserved for transporting timber and salt.

The Salt Museum in Marsal comprises both technical and military history. It tells the story of "the white gold" via salt production techniques from the prehistoric age to modern times. From saltwater pools to an impressive collection of salt pans, the visitor will travel through a world of salt in all its forms. Labeled "Museum of France", this museum also presents the history of Marsal as a former stronghold. The museum has archaeological remains, a reliquary dating from the fourteenth century and an original collection of salt.

The way of producing salt has changed, however. From previously small units (mines or coastal salinas), salt is today mainly produced in huge industrial plants and mines or in mechanized salinas of several 1000 hectares. Financially uninteresting or low-producing sites have been abandoned. Salt has become a globally cheap and banal product. Consequently, there is no longer any trace of salt production in Marsal, although salt-loving plants still flourish in the village.

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☺☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Musée Départemental du Sel 

Porte de France

F-57630 MARSAL

www.mosellepassion.fr

#60. Sharpe’s Pottery Museum, Swadlincote, Storbritannien

Tillverkningen av keramiska produkter och lergods av lokala leror är en industri med långa anor i mellersta England. Som den ena ytterligheten omfattade denna industri en tillverkning av mycket eftertraktat porslin och i den andra ytterligheten utgjorde utbyggnaden av kolbrytningen och andra större industrigrenar drivkraften för en tillväxt av en lokal tillverkning av tegel och lergods.

I stora delar av södra och östra Derbyshire har en tegelugnsindustri utvecklats åtminstone från början av 1600-talet. Den storskaliga exponeringen av lämpliga fyndigheter av lera vid kolbrytning och vid järnvägsbyggen lade särskilt i området kring Ticknall, Calke, Swadlincote och Church Gresley under de första decennierna av 1800-talet grunden för en tillväxt i de firmor, som gjorde eldfasta produkter och stengods.

Swadlincote hade beviljats en urkund för mineralutvinning redan på 1200-talet, men det var inte förrän under den industriella revolutionen, som den kom till sin rätt i samband med brytning av kol och lera. År 1801 bodde det bara 216 människor i byn Swadlincote. Under de därpå följande 100 åren fick sysselsättningen, som skapades av gruvorna, krukmakerierna och rörframställningen, befolkningen att stiga till över 4 000 år 1901. Även om Swadlincote ofta nämns som en stad med nedlagd kolbrytning, är den också känd för tillverkningen av saltglaserade avloppsrör, som exporterades över hela världen. Vid ett tillfälle var nästan 70 skorstenar synliga i staden.

Kolbrytningens och lerindustrins tillväxt fortsatte tills strax efter andra världskriget. Det stora utbudet av leror, som förekom i samband med koltillgångarna vid södra Derbyshires kolfält, hade möjliggjort, att en lång rad produkter kunde göras, inklusive de saltglaserade avloppsrören, sanitetsporslin, tegel, klinker, skorstenspipor, eldfasta tegel och hushållsartiklar.

Sharpe’s Pottery grundades 1821 av den lokala bonden Thomas Sharpe. Hushållskärl och -redskap tillverkades i stor mängd av lokala leror och mycket exporterades till länder inom det brittiska imperiet och till Ryssland, Tyskland och Holland. I slutet av 1800-talet exporterades mycket också till Amerika för att fylla behoven hos de europeiska bosättarna bland medelklassen på den kontinenten.

Den kanske mest berömda produkten var ändå världens första toalett med spolkant, som utvecklades av Edmund Sharpe 1855, och som kom att bli stadens stora bidrag till bättre hälsa och levnadsvillkor i hela världen. Under 1850-talet uppkom det av folkhälsoskäl en "explosion" inom marknaden för sanitetsporslin och den lokala leran var perfekt för framställning av sådana produkter. Detta tillsammans med patenteringen av den framgångsrika "spolkant-toaletten” hos Sharpe’s ledde till att fabriken koncentrerade sig på sanitetsprodukter och upphörde med produktionen av "kärl" år 1900.

Sharpe’s Pottery blomstrade tillsammans med många andra lokala tillverkare av sanitetsporslin och avloppsrör fram till 1950-talet. Stiftandet av nya miljölagar runt denna tid krävde ny teknik och ökad reglering för miljön. Sharpes fabrik hade aldrig riktigt moderniserats och det blev uppenbart att den inte kunde överleva i denna "moderna" värld. Den stängdes slutgiltigt 1967.

De flaskformade ugnarna hade blivit ett viktigt industriellt inslag i det industrialiserade landskapet i detta område. Många av dem har sedan försvunnit – antingen ersatta av elektriska ugnar eller rivna då den tunga industrin i området har minskat och ugnarna blev överflödiga. Ett undantag till detta är Sharpe’s i Swadlincote. Många av de ursprungliga produktionsenheterna, inklusive ett av de två ugnsskjulen och en av flaskugnarna har överlevt tillsammans med en rad av tätt packade produktionsbyggnader. Trots försök att återuppliva den nu skyddsmärkta ugnsbyggnaden, var den i ett tillstånd av förfall när en detaljerad plan för dess bevarande upprättades 1999.

En fullständig restaurering behövdes för att göra platsen till ett museum, en turistinformation osv. Idag kan man i Sharpes keramikmuseum uppleva den en gång så produktiva keramiska industrin i South Derbyshire – från tegel och toalettstolar till utsirad konstkeramik. Sharpe’s Pottery Museum, som är beläget i centrum av Swadlincote, är uppdelat på två våningar.

Platsen på vilken Sharpe’s Pottery Museum idag står tros vara den enda platsen för tillverkning av sanitetsporslin i Storbritannien som har bevarats. Vad leran beträffar fortsätter framställningen av rör av stengods i Swadlincote.

 (Vici Ståhlström)

Keramiikkatuotteiden ja saviastioiden valmistuksella paikallisesta savesta on teollisuudenalana pitkät perinteet Keski-Englannissa. Tämä teollisuus käsitti toisessa ääripäässä erittäin haluttua posliinia ja toisessa ääripäässä kivihiilen louhinnan ja muun raskaan teollisuuden laajeneminen antoivat sysäyksen paikallisen tiili- ja savitavaratuotannon kasvulle.

Suuressa osassa Etelä- ja Itä-Derbyshireä tiiliuuniteollisuus on kehittynyt ainakin 1600-luvun alusta lähtien. Laajamittaisten sopivien saviesiintyminen paljastuminen kivihiilen louhinnan ja rautateiden rakentamisen yhteydessä muodosti perustan kasvulle erityisesti Ticknallin, Calken, Swadlincoten ja Church Gresleyn ympärillä 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana toimineissa tulenkestäviä tuotteita ja kivitavaraa tuottaneissa yrityksissä.

Swadlincotelle oli myönnetty mineraalien louhintaan oikeuttava lupa jo 1200-luvulla, mutta vasta teollisen vallankumouksen aikana se pääsi oikeuksiinsa hiilen ja saven luohinnan myötä. Vuonna 1801 Swadlincoten kylässä asui ainoastaan 216 ihmistä. Seuraavan 100 vuoden aikana kaivosten, ruukkupajojen ja putkien valmistuksen luoman työllisyyden ansiosta väestö nousi yli 4 000 vuoteen 1901 tultaessa. Vaikka Swadlincote kutsutaankin useimmiten entiseksi hiilikaivoskaupungiksi, se on myös kuuluisa ympäri maailmaa vietyjen suolalasitettujen viemäriputkien valmistuksesta. Aikoinaan kaupungissa näkyi lähes 70 savupiippua.

Hiilen louhinnan ja savialan kasvu jatkui aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Saven hyvä saatavuus Etelä-Derbyshiren hiiliesiintymen yhteydessä oli mahdollistanut laajan tuotevalikoiman valmistuksen, mukaan lukien suolalasitetut viemäriputket, saniteettiposliinit, tiilet, savupiipun putket, tulenkestävät tiilet ja kotitalousesineet.

Sharpe’s Potteryn perusti vuonna 1821 paikallinen maanviljelijä Thomas Sharpe. Kotitalouksien astioita ja tarvekaluja valmistettiin suuria määriä paikallisesta savesta ja suuri osa vietiin brittiläisen imperiumin maihin sekä Venäjälle, Saksaan ja Hollantiin. 1800-luvun lopussa vietiin paljon myös Amerikkaan tyydyttämään tämän maanosan keskiluokkaan kuuluvien eurooppalaisten uudisasukkaden tarpeita.

Ehkä kuuluisin tuote oli kuitenkin maailman ensimmäinen huuhtelureunalla varustettu wc-istuin, jonka Edmund Sharpe kehitti vuonna 1855, ja josta tuli kaupungin merkittävä terveyttä ja elinolosuhteita kaikkialla maailmassa parantava panos. 1850-luvulla tapahtui kansanterveydellisistä syistä "räjähdys" saniteettiposliinin markkinoilla ja paikallinen savi oli ihanteellinen näiden tuotteiden valmistamiseen. Tämä, yhdessä Sharpen patentoiman menestyksekkään "reunahuuhtelu-wc:n” kanssa, johti tehtaan keskittymiseen sanitettituotteisiin ja ”astioiden” tuotanto lopetettiin vuonna 1900.

Sharpe’s Pottery kukoisti monien muiden paikallisten saniteettitavaran ja putkien tuottajien tavoin aina 1950-luvulle asti. Näihin aikoihin laaditut uudet ympäristölait edellyttivät uutta tekniikkaa ja enemmän sääntelyä ympäristön hyväksi. Sharpen tehdasta ei oltu oikein koskaan modernisoitu ja kävi ilmi, ettei se selviytyisi tässä "modernissa" maailmassa. Se suljettiin lopullisesti vuonna 1967.

Pullouuneista oli muodostunut merkittävä teollinen ominaispiirre tämän alueen teollistuneessa maisemassa. Monet niistä ovat sittemmin hävinneet – joko korvattu sähköuuneilla tai purettu alueen raskaan teollisuuden vähentymisen myötä, jolloin uuneista oli tullut tarpeettomia. Eräs poikkeus tähän on Sharpe’s Swadlincotessa. Monet alkuperäisistä tuotantoyksiköistä, mukaan lukien toinen kahdesta uunivajasta ja toinen pullouuni ovat säilyneet tiheästi rakennettujen tuotantorakennusten lisäksi. Elvytämisyrityksistä huolimatta nyt listattu uunirakennus oli lyöty laimin kun yksityiskohtainen säilyttämissuunnitelma laadittiin vuonna 1999.

Täydellinen restaurointi oli tarpeen paikan muuttamiseksi museoksi, matkailuneuvonnaksi y.m. Tänään voi Sharpen teollisuusmuseosta kokea Etelä Derbyshiren kerran niin tuotteliaan keramiikka teollisuuden – tiilistä ja wc-tuoleista koristeelliseen taidekeramiikkaan. Sharpe’s Pottery Museum, joka sijaitsee Swadlincoten keskustassa, toimii kahdessa kerroksessa.

Paikka, jossa Sharpe’s Pottery Museum tänään sijaitsee, uskotaan olevan ainoa Isossa-Britanniassa säilynyt saniteettiposliinin tuotantoalue. Mitä saveen tulee, putkien valmistus kivitavarasta jatkuu Swadlincotessa.

(Yngve Malmén)

The manufacture of pottery and earthen ware products from local clays is an industry with a long history in central England. This industry encompassed, at one extreme, highly desirable china manufacture. At the other extreme the expansion of coal mining and other major engineering works provided impetus to the growth of the local brick and earthenware manufacture.

Throughout much of southern and eastern Derbyshire a brick kiln industry had developed from at least the early 1600s. The large scale exposure of suitable deposits of clay through coal mining and railway construction formed the basis, particularly in the area around Ticknall, Calke, Swadlincote and Church Gresley, for the growth in the first decades of the 19th century of firms making refractory and stoneware products.

Swadlincote had been granted a charter for mineral extraction back in the 13th century, but it was not until the Industrial Revolution that it came into its own through coal and clay mining. In 1801, there were only 216 people living in the village of Swadlincote. Over the next 100 years, employment created by colliers, potteries and pipeyards saw the population rise to over 4,000 by 1901. Although Swadlincote is referred to as a former coal mining town, it is also famous for the manufacture of salt-glazed sewerage pipes, which were exported all over the world. At one time nearly 70 chimneys were visible in the town.

The growth of coalmining and the clay industry continued until just after the Second World War. The large variety of clays present in the coal deposits of the South Derbyshire coalfield had enabled a wide range of products to be made, including salt-glazed sanitary pipes, sanitary ware, bricks, tiles, chimney pots, firebricks and domestic articles.

Sharpe’s Pottery was founded in 1821 by local farmer Thomas Sharpe. Household pots and utensils were manufactured in great quantity from local clay and many were exported to countries within the British Empire and to Russia, Germany and Holland. In the late 19th century much of it was also exported to America to meet the needs of the burgeoning European settlers in that continent. 

Perhaps most celebrated product, however, was the world’s first flushing rim toilet developed by Edmund Sharpe in 1855, which was the town’s major contribution to improved health and living conditions throughout the world. During the 1850’s, for public health reasons there was an ‘explosion’ in the sanitary ware market and the local clay was ideal for the production of such products. This, together with the patenting of the successful ‘rim flush’ toilet at Sharpe’s led to the factory concentrating on sanitary, ceasing production of ‘pots’ in 1900. 

Sharpe’s Pottery flourished, along with many other local sanitary ware makers and sewer pipe manufacturers, until the 1950’s. The coming of the Clean Air Acts around that time required new techniques and greater regulation for the environment. Sharpe’s factory had never really modernised and it became apparent it could not survive in this ‘modern’ world, it finally closed in 1967.

Bottle kilns had become a major industrial feature of the industrialised landscape of this area. Many of these have since been swept away, being either replaced by electric kilns or demolished as the heavy industry of the area has declined and such pottery works became redundant. One exception to this is Sharpe’s of Swadlincote. Many of the original production features including one of the two kiln hovels and one of the bottle kilns have survived along with a series of densely packed production buildings. Despite attempts to revitalise the now listed building with its capped kiln, it was in a state of disrepair when a detailed conservation plan was drawn up in 1999.

A full restoration was needed in order to turn the site into a museum, a tourist information centre etc. Today one can discover the once prolific pottery industry of South Derbyshire from bricks and toilets to elaborate art pottery at Sharpe’s Pottery Museum. Situated in the centre of Swadlincote, Sharpe's Pottery Museum is based on two floors. 

The site, on which the Sharpe’s Pottery Museum today stands, is believed to be the only surviving sanitary ware works site in the United Kingdom. As far as clay is concerned, the making of stoneware pipes continues in Swadlincote.

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

West Street

Swadlincote

Derbyshire DE11 9DG

United Kingdom

www.sharpespotterymuseum.org.uk

#59. Deutsches Thermometermuseum, Geraberg, Tyskland

Utvecklingen av termometrin i och omkring staden Geraberg i Tyskland har en nästan 150 årig historia. År 1830 producerades termometrar och glasinstrument för första gången kommersiellt i Thüringen på den lilla orten Stützerbach. 35 år senare startade en produktion av termometrar i Ilmenau genom etableringen av firman Alexander Küchler. Efter tre års lärlingstid i Stützerbach grundade Carl Kellner 1873 den första termometerfabriken i Arlesberg (idag en del av Geraberg), som senare blev centrum för termometerproduktionen.

Termometer- och glasinstrumentfabriken Alt, Eberhardt & Jäger grundades 1874 i Ilmenau och utvecklades med över 100 anställda till det mest betydande företaget i regionen. År 1886 bildades Keiner, Schramm & Co i Arlesberg som ett dotterbolag till Alt, Eberhardt & Jäger.

År 1900 hade tillverkningen av glasapparater i Thüringer förvärvat världsmonopol.

År 1947 registrerades Keiner, Schramm & Co som en självständig statsägd verksamhet under namnet Thüringer Glas-Union-landeseigener Betrieb. Denna utvecklades senare till den näst största termometerfabriken i Europa.

Företaget döptes till Thermometerwerk Geraberg år 1959 och en ny produktionsbyggnad uppfördes, som väsentligt förbättrade arbetsförhållandena. Vid slutet av 1980 fick cirka 2 000 personer i regionen sin försörjning vid anläggningen. Mer än 45 000 olika glastermometrar tillverkades och levererades över hela världen.

År 1992, i och med introduktionen av den fria marknadsekonomin, lämnade hela avdelningar och enskilda medarbetare företaget för att fungera som självständiga företag. Från och med 1996 revs de gamla byggnaderna i Thermometerwerk Geraberg, som brukade kallas "Teweg" (från förkortningen TWG).

Det tyska termometermuséet (Deutsches Thermometermuseum) i Geraberg öppnades delvis i januari 2002 och sedan helt i juni 2004. Museet är beläget i Gerabergs historiska stadskärna.

Temperatur är den vanligaste fysikaliska storheten efter tiden. Alla känner en termometer. Den första delen av termometermuseum visar glastermometrarnas historia. Termometrar av olika former, storlekar och stilar kan beundras. Baserat på gamla termometrar och dokument, som är äldre än 100 år, kan man förstå den precision, med vilken redan den tidens termometertillverkare arbetade.

Vidare gör en kopia av ett lufttermoskop designat av Galileo Galilei cirka 1600 det möjligt att i museet granska den fysiska processen bakom mätningen av temperatur, som Galilei hade fastställt, men som fortfarande inte är känd av alla. Ett termoskop är en anordning som visar förändringar i temperatur. En typisk design utgörs av ett rör i vilket en vätska stiger och faller då temperaturen ändras. Det ersattes av termometern i början 1700-talet genom en förbättring av en tillsatt skala, som är grunden till modern temperaturmätning. I museet kan man läsa om Gabriel Daniel Fahrenheit, René-Antoine Ferchault de Réaumur och Anders Celsius, som alla infört sina egna temperaturskalor.

Museet visar också moderna termoelement och teknik för digital mätning. Även andra närbesläktade instrument såsom hygroskop och barometrar beskrivs i museet.

 (Vici Ståhlström)

Termometria on kehittynyt saksalaisessa Gerabergin kaupungissa ja sen ympäristössä lähes 150 vuoden aikana. Vuonna 1830 lämpömittareita ja lasilaitteita ruvettiin valmistamaan kaupallisesti pienellä Stützerbachin paikkakunnalla Thüringenissä. 35 vuotta myöhemmin lämpömittareiden tuotanto alkoi Ilmenaussa, kun yritys Alexander Küchler perustettiin. Oltuaan kolme vuotta harjoittelijana Stutzerbachissa Carl Kellner perusti 1873 ensimmäisen lämpömittaritehtaan Arlesbergiin (nykyisin osa Gerabergia), josta myöhemmin tuli lämpömittarituotannon keskus.

Lämpömittari- ja lasivälinetehdas Alt, Eberhardt & Jäger perustettiin vuonna 1874 Ilmenaussa ja siitä kehittyi yli sadalla työntekijällään alueen merkittävin yhtiö. Vuonna 1886 perustettiin Keiner, Schramm & Co. Arlesbergiin Alt, Eberhardt & Jägerin tytäryhtiönä.

Vuonna 1900 Thüringenin lasi-instrumenttien valmistus oli saavuttanut monopoliaseman maailmassa.

Vuonna 1947 Keiner, Schramm & Co. rekisteröitiin itsenäisenä valtionyhtiönä nimellä Thüringer Glas-Union-landeseigener Betrieb, joka tällä paikalla kasvoi Euroopan toiseksi suurimmaksi lämpömittaritehtaaksi.

Yhtiö nimettiin uudelleen Thermometerwerk Gerabergiksi vuonna 1959 ja uusi tuotantorakennus rakennettiin, mikä paransi merkittävästi työskentelyolosuhteita. 1980-luvun lopulla noin 2 000 alueen ihmistä saivat elantonsa tehtaalla. Yli 45 000 eri lämpömittaria valmistettiin ja toimitettiin ympäri maailman.

Vuonna 1992, vapaan markkinatalouden myötä, kokonaiset osastot ja yksittäiset työntekijät jättivät yhtiön voidakseen toimia itsenäisinä yrityksinä. Thermometerwerk Gerabergin, jota yleisesti kutsuttiin nimellä "Teweg" (lyhenteestä TWG), vanhoja rakennuksia ruvettiin purkamaan vuodesta 1996 lähtien.

Saksan lämpömittarimuseo (Deutsches Thermometermuseum) Gerabergissä avattiin osittain tammikuussa 2002 ja se on ollut kokonaisuudessaan auki kesäkuusta 2004. Museo sijaitsee Gerabergin historiallisessa keskustassa.

Lämpötila on yleisin fysikaalinen suure ajan jälkeen. Kaikki tuntevat lämpömittarin. Lämpömittarimuseon ensimmäinen osa esittää laajasti lasilämpömittarin historiaa. Siellä voi ihailla erimuotoisia, kokoisia ja tyylisiä lämpömittareita. Perustuen vanhoihin lämpömittareihin ja yli 100 vuotta vanhoihin asiakirjoihin, saadaan käsitys siitä, millaisella tarkkuudella lämpömittarien valmistajat jo tuolloin toimivat.

Lisäksi museon kopio ilmatermoskoopista, jonka Galileo Galilei suunnitteli noin 1600, mahdollistaa lämpötilan mittauksen takana olevan fysikaalisen prosessin havainnoimisen – sen, jonka Galilei oli määritellyt, mutta joka ei vieläkään ole kaikkien tiedossa. Termoskoopi on laite, joka näyttää lämpötilan muutokset. Tyypillinen muotoilu perustuu putkeen, jossa neste nousee ja laskee, kun lämpötila muuttuu. Se korvattiin 1700-luvun alussa lämpömittarilla parantamalla siihen lisättyä mitta-asteikkoa, johon moderni lämpötilan mittaus perustuu. Museossa voi lukea Gabriel Daniel Fahrenheitista, René-Antoine Ferchault de Réaumurista ja Anders Celsiuksesta, jotka kaikki esittelivät omat lämpötila-asteikkonsa.

Museo näyttää myös moderneja termoelementtejä ja digitaalisia mittaustekniikoita. Myös muista lähellä olevista instrumentteistä kuten hygroskooppeista ja barometreistä kerrotaan museossa.

(Vici Ståhlström)

The development of thermometry in and around the town of Geraberg in Germany has a history of almost 150 years. In 1830 thermometers and glass instruments were first produced commercially in the small Thuringian village of Stützerbach. 35 years later a production of thermometers started in Ilmenau by establishing the company Alexander Küchler. After three years of apprenticeship in Stützerbach founded Carl Kellner in 1873 the first thermometer factory in Arlesberg (today part of Geraberg), which later became the center of thermometer production.

The thermometer and glass instrument factory of Alt, Eberhardt & Jäger, founded in 1874 in Ilmenau, developed with its over 100 employees into the most powerful company in the region. In 1886 Keiner, Schramm & Co. was established in Arlesberg as a subsidiary of Alt, Eberhardt & Jäger.

In 1900 the Thuringian glass instrument manufacturing had acquired world monopoly.

In 1947 Keiner, Schramm & Co. was registered as an independent state-owned operation under the name Thüringer Glas-Union-landeseigener Betrieb. At this site the second largest thermometer plant in Europe was later formed.

The company was renamed Thermometerwerk Geraberg in 1959 and a new production building was erected, which substantially improved the working conditions. By the late 1980s, about 2 000 people in the region obtained their livelihood at the plant. More than 45 000 different glass thermometers were manufactured and supplied all over the world.

In 1992, with the entry into the free market economy, whole departments and individual employees left the company in order to operate as independent businesses. From 1996 the old buildings of Thermometerwerk Geraberg, commonly called ”Teweg” (from the acronym TWG), were demolished.

The German Thermometer Museum (Deutsches Thermometermuseum) in Geraberg was partially opened in January 2002 and fully opened in June 2004. The museum is located in the historic center of Geraberg.

Temperature is the most common physical quantity next to time. A thermometer is known by all. The first part of the thermometer museum shows extensively the history of the glass thermometer. Thermometers of various shapes, sizes and styles can be admired. Based on old thermometers and documents that are older than 100 years, one can understand the precision, with which already at that time the thermometer makers worked.

Furthermore, in the museum a replica of the air thermoscope designed by Galileo Galilei circa 1600, enables the observation of the physical process behind the measurement of temperature, which Galilei established, but which is still not known by everybody. A thermoscope is a device that shows changes in temperature. A typical design is a tube, in which a liquid rises and falls as the temperature changes. It was replaced by the thermometer in the early 18th century by the improvement of an added scale, the basis of modern temperature measurement. In the museum you can read about Gabriel Daniel Fahrenheit, René-Antoine Ferchault de Réaumur and Anders Celsius, who all introduced their own temperature scales.

The museum also shows modern thermo-elements and digital measurement technologies. Also other related instruments like hygroscopes and barometers are described in the museum.

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☺☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Deutsches Thermometermuseum Geraberg

Plan 9

D-98716 Geraberg

www.thermometermuseum.de

#58. Musée National des Mines de Fer Luxembourgeoises, Rumelange, Luxemburg

Rumelange (Rëmeleng på luxemburgska), en stad i sydvästra Luxemburg, var tidigare platsen för ett antal underjordiska järngruvor. Med stöd av Rumelanges stadsfullmäktige skapade en grupp av före detta gruvarbetare år 1973 ett gruvmuseum i tunnlarna i de nedlagda gruvorna. Deras mål var att hålla kvar minnet av gruvarbetet och utveckla turismen i en region, som led av den gradvisa nedläggningen av gruvorna. Tio år senare genomfördes en utvidgning av den underjordiska turen och det första besökartåget introducerades. Runt sekelskiftet omorganiserades både infrastrukturen ovan jord och den underjordiska turen. Byggnader restaurerades, museet lade spår för en ny kretsbana och köpte det nuvarande besökartåget.

Luxemburgs nationella gruvmuseums (Musée National des Mines de Fer Luxembourgeoises) samlingar består av verktyg, maskiner och dokument, som härrör sig från järnmalmsbrytningen i Luxemburg från 1870-talet till 1990-talet.

Receptionsbyggnaden ligger i Walertgruvans f.d. maskinhall, som byggdes omkring 1900. Ett urval av mindre föremål såsom lampor, verktyg, hjälmar, mätutrustning, fotografier och arkivhandlingar presenteras i montrar i utställningshallen, varav flera ägnas åt mineral och fossil.

Den huvudsakliga delen av det nationella gruvmuséets samlingar är ändå utställd i gruvgångarna. Efter en kort introduktion i utställningsbyggnaden stiger besökarna således på tåget för att komma in i gruvtunnlarna, som förr tillhörde gruvorna Kirchberg, Walert och Langengrund, vilka alla var sammankopplade. Gruvtåget färdas på en 650 meter lång bana genom huvudtunnlarna, som grävdes mellan 1880- och 1920-talen. Tunnlarna är tre meter höga och från tre till fem meter breda. Väl inne i gruvan kan besökarna också gå igenom gallerier från 1910-talet till 1950-talet medan guiden berättar om diverse gruvteknik och gruvarbetarnas dagliga liv.

Samlingen omfattar sällsynta gamla borrhammare och borrmaskiner samt mera moderna tryckluftsborrar. Utställda i sin ursprungliga miljö vittnar maskinerna om mer än ett århundrade av teknisk utveckling.

(Yngve Malmén)

Rumelange (Rëmeleng luxemburgiksi), kaupunki Luxemburgin lounaisosassa, oli aiemmin muutaman maanalaisen rautakaivoksen sijaintipaikka. Rumelangen kunnanvaltuuston tuella ryhmä entisiä kaivostyöntekijöitä perustivat vuonna 1973 kaivosmuseon hylättyjen kaivosten tunneleihin. Heidän tarkoituksenaan oli muistuttaa kaivostyöläisten työstä ja kehittää matkailua alueella, joka kärsi kaivosten asteittaisesta sulkemisesta. Kymmenen vuotta myöhemmin toteutettiin maanalaisen kierroksen laajentaminen ja ensimmäinen vierailijajuna otettiin käyttöön. Vuosisadan vaihteessa sekä maanpinnalla ollut infrastruktuuri että maanalainen kierros järjestettiin uudelleen.

Rakennukset restauroitiin, museo asennutti uudet raiteet ja nykyinen vierailijajunia ostettiin.

Luxemburgin kansallisen kaivosmuseon (Musée National des Mines de Fer Luxembourgeoises) kokoelmat koostuvat työkaluista, koneista ja asiakirjoista, jotka liittyvät rautamalmin louhintaan Luxemburgissa 1870-luvulta 1990-luvulle. 

Vastaanottorakennus sijaitsee entisessä Walert-kaivoksen noin 1900 rakennetussa konehallissa. Lajitelma pienempiä esineitä, kuten lamppuja, työkaluja, kypäriä, mittauslaitteita, valokuvia ja asiakirjoja on esillä näyttelysali vitriineissä, joista useampi on omistettu mineraaleille ja fossiileille.

Pääosa kansallisen kaivosmuseon kokoelmista on kuitenkin esillä kaivoksen maanalaisissa tunneleissa. Lyhyen esittelyn jälkeen näyttelyrakennuksessa vierailijat astuvatkin junaan jatkakseen kaivostunneleihin, jotka kuuluivat Kirchbergin, Walertin ja Langengrundin kaivoksille ja jotka olivat kaikki yhteydessä toisiinsa. Kaivosessa juna kulkee 650 metriä pitkää rataa pitkin kaivoksen päätunneleissa, jotka kaivettiin 1880-luvulta aina 1920-luvulle asti. Tunnelit ovat kolme metriä korkeat ja kolmesta viiteen metriä leveät. Kaivoksessa vierailijat voivat myös kävellä 1910-1950 louhittuja kaivoskäytäviä pitkin oppaan samalla kertoessa eri kaivostekniikoista ja kaivostyöläisten jokapäiväisistä elämästä.

Kokoelma sisältää harvinaisia vanhoja porausvasaroita ja porauskoneita sekä modernimpiä paineilmaporia. Esitettynä alkuperäisessä ympäristössään koneet todistavat teknologian kehittymisestä yli vuosisadan ajalta.

(Yngve Malmén)

Rumelange (Rëmeleng in Luxembourgish), a town  in south-western Luxembourg, used to be the site of some underground iron mines. With the support of Rumelange town council, a group of former miners created in 1973 a mining museum in the tunnels of the abandoned mines. Their aim was to keep the memory of the miners' work and develop tourism in a region suffering from the gradual closure of the mines. Ten years later an enlargement of the underground tour was implemented and the first visitor train was introduced. Around the turn of the century the surface infrastructures and underground tour were reorganized. Buildings were restored, the museum laid tracks for a new train circuit and bought the current visitor trains.

Luxembourg’s National Mining Museum's (Musée National des Mines de Fer Luxembourgeoises) collections consist of tools, machinery and documents in relation to iron ore mining in Luxembourg from the 1870s to the 1990s.

The reception building is located in the former engine shed of Walert mine built about 1900.  A selection of smaller objects i.e. lamps, tools, helmets, surveying equipment, photographs and archive documents are presented in the showcases of the exhibition hall, of which several are devoted to minerals and fossils. 

The principal part of the collection of the National Mining Museum is on display in the underground galleries of the mine. After a short introduction in the exhibition building the visitors board the train to enter the mine tunnels that belonged to the Kirchberg, Walert and Langengrund mines, which were all interconnected. The mine train travels on a 650 metre long circuit through the main tunnels dug between the 1880s and the 1920s. The tunnels are three metres high and from three to five metres wide. Once in the mine, visitors can also walk through galleries from the 1910s to the 1950s while the guide explains the different mining techniques and the daily life of the mineworkers. 

The collection includes rare old boring hammers and drilling machines as well as more modern pneumatic drills. Shown in its original setting, the machinery bears witness to more than a century of technological evolution. 

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Musée National des Mines de Fer Luxembourgeoises

Rue de la Bruyère

L-3714 Rumelange

www.mnm.lu

#57. Le Musée des Brasseurs Belges, Bryssel, Belgien

I Belgien är öl mera än bara en skummande dryck – det är en hel kultur. Landet har ända sedan medeltiden åtnjutit ett enastående rykte gällande sina specialöl. Belgien har blivit ölets hemland, där det bryggs över 400 sorters öl varje år.

Bryggeriernas gille i Belgien går tillbaka till det 14:e århundradet, vilket gör det till en av de äldsta professionella organisationerna i hela världen. I början av 1950-talet flyttade De belgiska bryggeriernas union (de Belgische Brouwers opnieuw eller L'Union des Brasseurs Belges), som förenar bryggerierna i landet, tillbaka till Bryggarnas hus (Het Brouwershuis eller La Maison des Brasseurs), en prestigefylld byggnad på Grote Markt/Grand'Place, mitt i hjärtat av Bryssel. Bryggeriernas gille hade köpt lokalerna i slutet av 1500-talet. År 1695 förstörde emellertid den franska armén de flesta av husen på Grand'Place. Bryggerierna beslutade dock att finansiera återuppbyggnaden av sin byggnad.

De belgiska bryggeriernas union har gjort den gamla välvda källaren i Bryggarnas hus till de belgiska bryggeriernas museum, som är avsett att främja den rika historien, traditionen och kulturen kring öl och bryggning i Belgien. I museet kan man utforska en del gammal och modern bryggeriutrustning, titta på en video om öl och prova en öl i baren i slutet av turnén, men man skall inte förvänta sig stora utrymmen fyllda till kanten med gamla öl- och bryggattiraljer – eller de mest innovativa displayerna.

Turen börjar i källaren av Bryggarnas hus efter att man har tagit sig dit ner via en smal trappa. Den mörka interiören påminner om medeltidens krogar med sina stora trätunnor, bord och stolar. Museet omfattar bara två små källarlokaler. Man introducerar de primära ingredienserna i öl och talar om hur bryggandet gjordes tidigare, men till skillnad från många ölmuséer undervisas man också om den senaste utvecklingen inom bryggeritekniken. Det här återspeglar de belgiska bryggeriernas strävan efter att hålla jämna steg med den tekniska utvecklingen, att investera i nödvändig know-how och bättre teknologi, liksom också deras respekt för århundraden av bryggerikunskap.

Videon som visas omfattar bl.a. avancerade filtreringsmetoder och kylprocesser samt högteknologiska tappnings- och förpackningslinjer. Medan bryggandets moderna aspekter förklaras med lika moderna multimedieskärmar, visas den historiska sidan via utställd antik bryggeriutrustning från 1700-talsbryggerier. Bredvid ett autentiskt jäskar och ett ursprungligt kokkärl illustrerar gamla kannor, antikt porslin och attiraljer från ett värdshus från det förflutna belgisk ölkultur.

Belgarna älskar sitt öl och finsmakarna gynnar belgiska öl för deras mångfald, genuina smak och karaktär. Tyvärr är "ölprovningen" efter besöket långt ifrån vad som kan förväntas av ett nationellt bryggerimuseum och lämnar besökaren med en bitter eftersmak.

(Yngve Malmén)

Belgiassa olut on enemmän kuin vain vaahtoava juoma – se on kulttuuria. Maalla on keskiajalta lähtien ollut vertaansa vailla oleva erikoisoluita koskeva maine. Belgiasta on tullut oluen kotimaa, jossa vuosittain pannaan yli 400 olutlajia.

Belgiassa Panimoiden kilta on peräisin 14. vuosisadalta, joten se on maailman vanhimpia ammattijärjestöjä. 1950-luvun alussa Belgian panimoiden unioni (de Belgian Brouwers opnieuw tai L'Union des Brasseurs Belges), joka yhdistää maan panimot, muutti takaisin Panimotaloon (Het Brouwershuis tai La Maison des Brasseurs), arvostettuun rakennukseen Grote Markt/Grand'Place-aukiolla, aivan Brysselin keskustassa. Panimoiden kilta oli ostanut kiinteistön 1500-luvun lopussa. Vuonna 1695 Ranskan armeijan kuitenkin tuhosi suurimman osan Grand'Placen taloista. Panimot päättivät kuitenkin rahoittaa rakennuksen jälleenrakentamisen.

Belgian panimoiden unioni on Panimotalon holvikellareihin perustanut belgialaisten panimoiden museon, jonka tehtävänä on edistää oluen ja oluen panemisen rikasta historiaa, perinteitä ja kulttuuria Belgiassa. Museossa voi tutustua muutamiin antiikkisiin ja nykyaikaisiin panimolaitteisiin, katsoa oluesta kertovaa videota ja kierroksen lopuksi juoda oluen baarissa, mutta ei tule odottaa suuria tiloja täpötäynnä vanhoja olut- ja panimotarvikkeita – tai kaikkein innovatiivisimpia näyttelyratkaisuja.

Kierros alkaa Panimotalon kellarikerroksessa, jonne laskeudutaan kapeita portaita pitkin. Tummanpuhuva tila muistuttaa keskiaikaista kuppilaa suurine puutynnyreineen, -pöytineen ja -tuoleineen. Museossa on vain kaksi pientä kellarihuonetta. Se esittelee oluen ensisijaiset ainesosat ja kertoo, miten olut oli muinoin tapana panna, mutta toisin kuin monet olutmuseot, se myös perehdyttää panimotekniikan uusimpaan kehitykseen. Tämä heijastaa Belgian panimoiden pyrkimyksiä pysyä tekniikan kehityksen aallonharjalla, investoida tarvittavaan osaamiseen ja parempaan teknologiaan, sekä näiden kunnioitusta vuosisatojen panimokokemusta kohtaan.

Video näyttää m.m. kehittyneitä suodatusmenetelmiä ja jäähdytysprosesseja, sekä edistyksellisiä pullotus- ja pakkauslinjoja. Siinä missä oluen panemisen nykyajan hienouksia selitetään yhtä modernin multimedian avulla, historiallinen puoli esitetään näyteillä olevan ja 1700-luvun panimoon kuuluneen antiikkisen oluentuotantolaitteiston avulla. Aidon käymissammion  ja alkuperäisen keittoastian vierestä vanhat kolpakot, antiikkinset posliiniesineet ja menneen ajan majatalon tarvikkeet esittelevät belgialaista olutkulttuuria.

Belgialaiset rakastavat oluitaan ja nautiskelijat suosivat belgialaisia oluita niiden monimuotoisuuden, aidon maun ja luonteen takia. Valitettavasti "oluenmaistajaiset" vierailun jälkeen on kaukana siitä, mitä voi odottaa kansalliselta panimomuseolta, jättäen vierailijalle katkeran jälkimaun.

(Yngve Malmén)

In Belgium, beer is more than just a frothy beverage – it is a culture. The country has enjoyed an unparalleled reputation for its specialty beers since the Middle Ages. Belgium has become home of beer, brewing over 400 varieties of beer every year.

The brewers’ guild in Belgium goes back to the 14th Century, making it one of the oldest professional organisations in the world. In the early 1950's, the Union of Belgian Brewers (de Belgische brouwers opnieuw or L’Union des Brasseurs Belges), which unites the breweries in the country, moved back to the Brewers' House (Het Brouwershuis or La Maison des Brasseurs), a prestigious building on the Grote Markt/Grand’Place, right in the heart of Brussels. The brewers’ guild had bought the premises at the end of the 16th century. In 1695 the French army destroyed most of the houses on the Grand’Place. The brewers decided, however, to finance the reconstruction of their building.

The Union of Belgian Brewers has made the old vaulted cellars of Brewers' House into the Belgian Brewers Museum, which is dedicated to promoting the rich history, tradition and culture of beer and brewing in Belgium. In the museum, you can explore some ancient and modern brewing equipment, watch a video about beer and sample a beer at the bar at the end of the tour, but do not expect huge spaces, filled to the rim with ancient beer and brewing paraphernalia – or the most innovating of displays. 

The tour begins downstairs as you enter the Brewers’ House via a narrow set of stairs into the basement. Its dark interior reminds you of middle age taverns, with large wooden barrels, tables and chairs. The museum only has two small cellar rooms. It introduces you to the primary ingredients of beer and tells you how brewing was done in the past, but unlike many other beer museums, it also educates you about the latest developments in brewing technology. This reflects the Belgian brewers’ strive to keep pace with technology, to invest in the necessary know-how and better techniques, as well as their respect for centuries of brewing experience.

The video shown covers advanced filtering methods and cooling processes, as well as high-tech bottling and packaging lines. While the modern aspects of brewing are explained with equally modern multimedia displays, the historical side is showcased with a display of the antique brewing equipment found in an 18th-century brewery. Next to an authentic fermentation tub and an original boiling kettle, old tankards, antique porcelain and the paraphernalia from an inn of the past illustrate Belgian Beer Culture.

Belgians’ love their beer and the connoisseurs favour Belgian beers for their variety, real flavour and character. Unfortunately the “beer tasting” after the visit is far from what is to be expected from a national brewers’ museum, leaving the visitor with a bitter aftertaste.

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Le Musée des Brasseurs Belges

Grand’Place/Grote Markt 10

B-1000 Bruxelles

www.belgianbrewers.be

#56. Μουσείο Ελιάς και Ελληνικού Λαδιού, Sparta, Grekland

I Grekland har skördandet av oliver en lång historia, både som jordbruksyrke och som ekonomisk verksamhet. Frukten av skörden, olivoljan eller "det gröna blodet", var länge en källa till rikedom och makt. Förutom att vara en basvara i den grekiska dieten, är olivoljan välkänd både för dess kosmetiska och farmaceutiska egenskaper.

Muséet i Sparta över oliver och den grekiska olivoljan strävar till att lyfta fram kulturen och historien runt oliverna och olivproduktionens teknologi, vilka är fast förknippade med den grekiska identiteten. Museet ligger i hjärtat av Lakonien, en av de viktigaste olivproducerande trakterna i Grekland, men är trots det inrymt i ett gammalt elbolags lokaler.

Utställda på övre plan, på entréplanet, är de första vittnesmålen om oliver i Grekland: Sällsynta fossila olivblad, 50 000 - 60 000 år gamla, från ön Santorini, de äldsta fynden, som bevisar förekomsten av olivträd i Grekland. Utställningen visar också olivernas bidrag till ekonomin från förhistorisk tid till 1900-talet, och deras roll inom föda, kroppsvård och belysning. En särskilt uppmärksamhet ges åt hur oliverna har förvärvat en symbolisk dimension inom grekernas mytologi, religion, beteende och seder. Ett fåtal exempel på forntida och modern konst i museet visar att oliverna har varit en ständig inspirationskälla för grekiska konstnärer.

Museets bottenvåning ägnas åt utvecklingen av tekniken inom olivoljeproduktionen från antiken fram till början av den industriella eran. I de tidigaste kända primitiva oljeproducerande anläggningarna krossades oliverna troligen med hjälp av pundare i stenfat. Olivmassan pressades på ett upphöjt stenfundament med hjälp av en horisontell, med vikter försedd träbalk, som fungerade som en hävstång. Denna metod var i bruk i över tre tusen år. Såsom lättare än vatten kunde den flytande olivoljan slutligen skummas av.

En revolution under den hellenistiska perioden, det fjärde århundradet före Kristus, utgjorde införandet av den roterande kvarn för krossning oliverna, som var rådande ända till de senaste tiderna. I Grekland täckte djurdrivna olivkvarnar kravet på en ökad produktion av olivolja under de venetianska och ottomanska perioderna. Dessa kvarnar hade en till tre kvarnstenar som var cylindriska och större än i tidigare versioner, medan krossbassängen nu var platt. Detta slag av förindustriella djurdrivna oljepressningsanläggningar var i bruk i Grekland långt in på 1970-talet, utan att ha genomgått någon betydande teknikutveckling.

Den krossade massan placerades i säckar, vilka sattes i en skruvpress av trä. Den dubbelpress i trä med vinsch från Xirokambi, som ställs ut på museet, är ganska imponerande. Pressplankorna i trä är fästa vid två skruvar, som vreds av män med hjälp av en vinkelrätt roterande axel. En olivpress från ön Lefkas dokumenterar att djurkraften överlevde in på 1900-talet. Via stora arbetsmodeller har tonvikten också lagts på återupplivandet av de av olika kraftkällor drivna olivoljepressarna (vattendrivna, ångdrivna, dieseldrivna och el-drivna).

En separat modul ägnas åt den hemgjorda och industriellt producerade tvålen: från den stora kittel, som fortfarande används av gammaldags hemmafruar för att göra tvål, till tvålbehållare som används inom industrin.

Museet har också en liten, men intressant utomhusdel. Här finns några olivträd och stora olivoljeproducerande enheter: exakta kopior av en förhistorisk, en hellenistisk och en bysantinsk olivpress visas här.
Under den postbysantinska perioden utvecklades stora organiserade verkstäder med flera samtidigt arbetande pressar parallellt med den uråldriga hemproduktionen av olivolja.

(Vici Ståhlström)

Kreikassa oliivien korjuulla on pitkä historia sekä maatalousammatina että taloudellisena toimintana. Sadonkorjuun hedelmä, oliiviöljy eli "vihreä veri", oli rikkauden ja vaikutusvallan lähde. Sen lisäksi, että oliiviöljy on erottamaton osa kreikkalaista ruokavalioa, se tunnetaan myös sekä kosmeettisista että lääkennällisistä ominaisuuksistaan.

Oliiveille ja kreikkalaiselle oliiviöljylle omistettu museo Spartassa pyrkii tuomaan esiin oliiveihin liittyvän kulttuurin ja historian sekä oliivintuotannon teknologian, jotka liittyvät saumattomasti kreikkalaisten identiteettiin. Museo on keskellä Lakoniaa, yksi tärkeimmistä oliivejä tuottavista seuduista Kreikassa, mutta sijaitsee silti vanhan sähkölaitoksen tiloissa.

Esillä ylemmässä, sisääntulokerroksessa ovat ensimmäiset todisteet oliiveista Kreikassa: Harvinaiset 50 000 - 60000 vuotta vanhat kivettyneet oliivinlehdet Santorinin saarelta, vanhimmat löydöt, jotka tarjoavat todisteita oliivipuun olemastaolosta Kreikassa. Näyttelyssä on myös osasto oliivin vaikutuksesta talouteen esihistoriasta 1900-luvulle, ja sen rooli ravinnossa, vartalonhoidossa ja valaistuksessa. Erityinen mainita on siitä, miten oliivit saavuttivat symbolisen ulottuvuutensa kreikkalaisten mytologiassa, uskonnossa, käyttäytymisessä ja tavoissa. Museon muutamat esimerkit antiikin ja nykyajan taiteesta osoittavat, että oliivit ovat olleet jatkuva inspiraation lähde kreikkalaisille taiteilijoille.

Museon pohjakerros on omistettu oliiviöljyn tuotantotekniikkan kehityselle muinaisista ajoista varhaiseen teolliseen aikaan asti. Varhaisimmissa tunnetuissa primitiivisissä oliiviöljyä tuottavissa laitoksia oliivit luultavasti murskattiin käyttäen survinta ja kivimaljaa. Oliivimassa puristettiin korotetulla kivilaatalla vipuvartena toimivan, vaakasuoran ja painoilla varustetun puisen parrun avulla. Tämä menetelmä pysyi käytössä yli kolme tuhatta vuotta. Vettä kevyempänä kelluva oliiviöljy kuorittiin lopulta talteen.

Mullistus oli hellenistisellä kaudella, neljännellä vuosisadalla e.Kr., käyttöönotettu pyörivä oliivien murskain, joka pysyi vallitsevana tekniikkana aina viime aikoihin asti. Eläinkäyttöisellä oliivimyllyllä lunastettiin vaatimukset lisätä oliiviöljyn tuotantoa venetsialaisten ja ottomaanien aikakausina Kreikassa. Näissä myllyissä oli  yhdestä kolmeen myllykiveä, jotka olivat lieriömäisiä ja suurempia kuin aiemmissa versioissa, murskausaltaan ollessa nyt tasainen. Esiteolliset eläinkäyttöiset öljynpuristuslaitteet olivat Kreikassa käytössä aina 1970-luvulle asti ilman merkittävää teknistä kehitystä.

Murskattu massa laitettiin säkkeihin, jotka sijoitettiin puiseen ruuvipuristimeen. Museon Xirokambista peräisin oleva puinen kaksoispuristin vinttureineen on varsin vaikuttava. Puiset puristuslankut on kiinnitetty kahteen ruuviin, joita käännettiin miesten toimesta kohtisuorassa pyörivän akselin avulla. Lefkada-saarelta oleva oliivipuristin todistaa, että eläimiä käytettiin voimanlähteinä vielä 1900-luvulla. Suurikokoisten mallien avulla painoarvoa on annettu myös voimakäyttöisten (vesi-, höyry-, diesel- ja sähkökäyttöisten) oliiviöljypuristimien uudelleentulemiselle.

Erillinen moduuli on omistettu saippuan tuotannolle kotitalouksissa ja teollisuudessa: suurista padoista, joita vanhanaikaiset kotiäidit edelleen käyttävät saippuaa tehdessään, teollisuudessa käytettäviin saippua-astioihin.

Museolla on pieni, mutta mielenkiintoinen ulkoalue. Täällä on esillä muutama oliivipuu sekä suurikokoisia oliiviöljyä tuottavia laitteita: Tarkat jäljitelmät esihistoriallisista, hellenistisen ajan ja bysanttilaisen ajanjakson oliivipuristimista.
Bysantin jälkeisenä aikana suuret järjestäytyneet pajat, joissa oli useita puristimia toiminnassa samanaikaisesti, kehittyivät oliiviöljyn ikiaikaisen kotituotannnon rinnalle.

 (Vici Ståhlström)

In Greece harvesting olives has a long history, both as an agricultural occupation and as an economic activity. The fruit of the harvest, the olive oil, or the “green blood”, used to be a source of wealth and power. Besides being a staple component of the Greek diet, olive oil is well known both for its cosmetic and for its pharmaceutical qualities.

The Museum of the Olive and Greek Olive Oil in Sparta aims to highlight the culture and history of the olive and the technology of olive production, which is inextricably linked with the Greek identity. The museum is located in the heart of Laconia, one of the main olive producing locations in Greece, but is in spite of this housed in the premises of an old electricity company.

On display on the upper, entrance floor are the first testimonies about the olive in Greece: Rare fossilized olive leaves, 50,000-60,000 years old, from the island of Santorini, the oldest findings offering proof of the presence of the olive tree in Greece. The exhibition also shows the contribution of the olive to the economy from prehistoric times to the 20th century, and its role in nutrition, body care, and lighting. A special mention is made of how the olive acquires a symbolic dimension in the mythology, religion, the manners, and customs of the Greeks. The few examples of ancient and modern art in the Museum demonstrate that the olive was a constant source of inspiration for Greek artists.

The Museum’s ground floor is devoted to the evolution of olive oil production technology from ancient times until the early industrial era. In the earliest known primitive olive oil producing installations the olives were probably crushed using pounders and stone basins. The olive pulp was pressed on an elevated stone base, with the help of a horizontal wooden beam with weights, which functioned as a lever. This method remained in use for over three thousand years. Being lighter than water, the floating olive oil was finally skimmed off.

A revolution in the Hellenistic period, fourth century BC, was the introduction of the rotating mill for crushing olives, which prevailed into recent times. In Greece, the animal-powered olive-mills covered the demands for increased olive oil production during the Venetian and Ottoman periods. These mills had one to three millstones that were cylindrical and larger than in earlier versions, while the crushing basin was now flat. The pre-industrial animal-powered oil-pressing installation operated in Greece well into the 1970s, without undergoing any significant technological development.

The pulp was then put in sacks, which were placed in a wooden screw-press. The wooden double press with a winch from Xirokambi, which is exhibited in the museum, is quite impressive. The wooden pressing-planks are attached to two screws, which were turned by men with the help of a perpendicular rotating axle. An olive press from the island of Lefkada documents the survival of animal power in the 20th century. Using large working models, emphasis has also been placed on the revival of the powered olive oil presses (water-powered, steam-powered, diesel-powered and electricity-driven).

A separate module is devoted to the domestic and industrial production of soap: from the large cauldron, still used by old-fashioned housewives to make soap, to the soap-vats used in industry. 

There is a small, but interesting outdoor section of the museum as well. This features some olive trees and large olive oil-producing devices: Exact replicas of a Prehistoric, a Hellenistic and a Byzantine olive press are shown here.
During the Postbyzantine period, large organized workshops with several presses operating simultaneously developed alongside with diachronic domestic production of olive oil.

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

The Museum of the Olive and Greek Olive Oil

Othonos-Amalias 129

GR-231 00 Sparta

Grekland

www.piop.gr/en/diktuo-mouseiwn/Mouseio-Elias-Kai-Ellinikou-Ladiou/to-mouseio.aspx