Allt är smaklöst utan salt, men människan har också alltid behövt salt för kunna existera. Redan för 7000 år sedan hade egyptierna vid sin kust skapat ett antal ”salinas”, i vilka havsvatten koncentrerades för att bilda kristaller. Kineserna beskrev ungefär 2700 f.Kr. 30 typer av salt och två förfaranden för dess framställning. Nära Hallstatt i Österrike grävde keltiska gruvarbetare flera kilometer gruvgångar 300 meter under berget redan för cirka 3000 år sedan.
Den franska byn Marsal har varit bebodd sedan yngre stenåldern. Marsals existens är byggd på salt. Denna by i kommunen Saulnois, (tyska: Salzgau) vid den lilla floden Seille kom till ovanpå en hög med trasig lera. Omkring 1000 f.Kr. indunstades nämligen saltlösningen från saltdammar i lerkrukor. De bildade saltkakorna slogs ut ur krukorna, vilkas rester kastades på en avfallshög. Uppskattningsvis 4 miljoner kubikmeter av trasiga lerkärl täcker området och detta på grund av den använda så kallade "briquetage" tekniken.
Även makthavaren krävde sin del av detta dyrbara mineral, natriumkloriden. Det är därför ingen överraskning att saltverk och vallar byggdes i Marsal på befallning av biskopen av Metz så tidigt som på 1200-talet. Fram till 1500-talet ökade utnyttjandet av salt kraftigt under överinseende av biskoparna i Metz. Prästerna kämpade om saltet med aristokratin. År 1699 förvandlades Marsal till en garnisonsstad tills en del av platsen jämnades med marken år 1870.
Den anmärkningsvärda Porte de France, den äldsta stadsporten, inrymmer nu ortens saltmuseum, Musée Départemental du Sel, som berättar saltets historia från bronsåldern till nutiden. Bildad av två bågar är Porte de France genomborrad av två parallella passager, vilka föregås av vindbryggor, den ena för fästet och den andra för saltverkets transport av timmer och salt.
Saltmuséet i Marsal omfattar både teknisk och militärhistoria. Det berättar historien om "det vita guldet" genom att beskriva saltproduktionens teknologi från förhistorisk till modern tid. Från saltbassänger till en imponerande samling av saltkar gör besökaren en resa genom en värld av salt i alla dess former. Märkt "Musée de France" presenterar detta museum också historien om det tidigare fästet Marsal. Museet har arkeologiska lämningar, ett relikvarium med anor från det fjortonde århundradet och en enastående samling av salt.
Sättet att framställa salt har emellertid förändrats. Från att tidigare ha gjorts i små enheter (gruvor eller salinas) produceras salt idag huvudsakligen i stora industrianläggningar och gruvor eller i mekaniserade salinas på flera tusen hektar. Ekonomiskt ointressanta eller lågt producerande inrättningar har övergivits. Salt har blivit en globalt billig och banal produkt. Följaktligen finns det inte längre några spår av saltproduktionen i Marsal, även om saltälskande växter fortfarande frodas i byn.
(Yngve Malmén)
Kaikki on mautonta ilman suolaa, mutta ihminen on aina myös tarvinnut suolaa pysyäkseen hengissä. Jo 7000 vuotta sitten egyptiläiset olivat rannikollaan luoneet joitakin salinaksia, joissa merivesi väkevöitiin kiteiden aikaansaamiseksi. Kiinalaiet kuvasivat noin 2700 e.Kr. 30 erilaista suolatyyppiä ja kaksi menetelmää sen valmistamiseksi. Itävallassa Hallstattin lähellä kelttiläiset kaivosmiehet kaivoivat useita kilometrejä kaivoskäytäviä 300 metriä vuoren alla noin 3000 vuotta sitten.
Ranskalaisessa Marsalin kylässä on ollut asutusta jo neoliittisellä aikakaudella. Marsalin olemassaolo on rakentunut suolalle. Tämä Saulnoisin (saksaksi Salzgau) kunnassa pienen Seille-joen varressa sijaitseva kylä muodostui rikkinäisestä savesta koostuvan kasan päälle. Noin 1000 e.Kr. suolalampien suolavesi haihdutettiin näet saviruukuissa. Muodostuneet suolakakut lyötiin ulos ruukuista, joiden sirpaleet heitettiin jätekasalle. Käytetystä, ns. "briquetage" tekniikasta johtuen, arviolta 4 miljoonaa kuutiometriä rikkinäisiä saviastioita peittää alueen.
Valtaa pitävätkin vaativat osansa arvokkaasta mineraalista, natriumkloridista. Siksi ei ole yllätys, että Marsaliin rakennettiin suolalaitoksia ja valleja Metzin piispan käskystä jo 1200-luvulla. 1500-luvulle asti suolan hyödyntäminen laajeni merkittävästi Metzin piispojen alaisuudessa. Papisto taisteli suolasta aristokratian kanssa. Vuonna 1699 Marsal muutettiin varuskuntakaupungiksi kunnes osa paikasta hajoitettiin maan tasalle vuonna 1870.
Merkittävässä Porte de Francessa, kaupungin vanhimmassa portissa, sijaitsee nyt paikkakunnan suolamuseo, Musée Départemental du Sel, joka kertoo suolan historian pronssikaudelta nykypäivään. Kahdesta kaaresta muodostuvan Porte de Francen läpäisee kaksi rinnakkaista käytävää, joiden edessä on nostosillat, toinen linnakkeelle ja toinen suolalaitoksen puutavaran ja suolan kuljetuksia varten.
Marsalin suolamuseo käsittää sekä teknisen että sotilashistorian. Se kertoo "valkoisesta kullasta" suolan tuotantotekniikoiden kautta esihistoriallisesta ajasta nykyaikaan. Aina suolavesialtaista vaikuttavaan kokoelmaan suolasirottimia asti vierailija kulkee läpi suolaan liittyvän maailman sen kaikissa muodoissa. Tämä " Musée de France"-merkitty museo esittelee myös entisen Marsal-linnakkeen historian. Museossa on arkeologisia löytöjä, 1300-luvun relikvaario ja ainutlaatuinen kokoelma suolaa.
Tapa tuottaa suolaa on kuitenkin muuttunut. Poiketen aiemmista pienistä yksiköistä (kaivokset tai rannikon salinakset) suola tuotetaan nykyisin pääasiassa suurissa teollisuuslaitoksissa ja kaivoksissa tai koneellisissa, useiden tuhansien hehtaarien kokoisissa salinaksissa. Taloudellisesti merkityksettömistä tai vähän tuottavista paikoista on luovuttu. Siten suolasta on tullut maailmanlaajuisesti halpa ja arkipäiväinen tuote. Näin ollen Marsalissa ei ole enää mitään jälkiä suolan tuotannosta, vaikka suolaa rakastavat kasvit vielä kukoistavatkin kylässä.
(Vici Ståhlström)
Everything is tasteless without salt, but man has also always needed salt for his subsistence. Already 7000 years ago, the Egyptians had created some coastal salinas were seawater was concentrated to form crystals. The Chinese described 30 types of salt and two methods of producing it about 2700 B.C. Close to Hallstatt in Austria, Celtic miners dug several kilometers of galleries 300 meters under the mountain some 3000 years ago.
The French village of Marsal has been inhabited since Neolithic times. Marsal’s existence is built on salt. This village in the municipality of Saulnois, (German: Salzgau) on the tiny River Seille was formed on top of a pile of broken clay. Around 1000 BC brine from salt ponds was dried in clay pots. The resulting cakes of salt were knocked out of the pots, the remains of which were thrown on a waste heap. An estimated 4 million cubic metres of broken clay covers the area, and this is all due to the so-called "briquetage" technique used.
Even the mighty demanded the precious mineral, sodium chloride. It is therefore no surprise that salt works and ramparts were constructed in Marsal on the command of the Bishop of Metz as early as the 13th century. Up until the 16th century, the exploitation of salt expanded considerably under the authority of the Bishops of Metz. The clergy fought over the salt with the aristocracy. In 1699 Marsal was transformed into a garrison town until a part of the site was razed to the ground in 1870.
The remarkable Porte de France, the oldest town gate, now houses the village’s Salt Museum, Musée Départemental du Sel, which recounts the history of salt from the Bronze Age to the present day. Formed of two arches, Porte de France is pierced by two parallel passages preceded by drawbridges, one for the stronghold, the other for the salt works, reserved for transporting timber and salt.
The Salt Museum in Marsal comprises both technical and military history. It tells the story of "the white gold" via salt production techniques from the prehistoric age to modern times. From saltwater pools to an impressive collection of salt pans, the visitor will travel through a world of salt in all its forms. Labeled "Museum of France", this museum also presents the history of Marsal as a former stronghold. The museum has archaeological remains, a reliquary dating from the fourteenth century and an original collection of salt.
The way of producing salt has changed, however. From previously small units (mines or coastal salinas), salt is today mainly produced in huge industrial plants and mines or in mechanized salinas of several 1000 hectares. Financially uninteresting or low-producing sites have been abandoned. Salt has become a globally cheap and banal product. Consequently, there is no longer any trace of salt production in Marsal, although salt-loving plants still flourish in the village.
(Yngve Malmén)
Poäng ‒ Pisteet ‒ Points
☻☺☺☺☺
(Vici Ståhlström)
Adress – Osoite – Address
Musée Départemental du Sel
Porte de France
F-57630 MARSAL
www.mosellepassion.fr
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar