#51. Βιομηχανικό Μουσείο Φωταερίου, Aten, Grekland

Atens gasbolag grundades 1857 för att täcka stadens behov av offentlig belysning. Gasverket, som startade sin verksamhet 1862, var den första energiproduktionsenheten i hela Grekland. Dess nyckelposition vid början av Pireos-gatan tjänade till att sporra till ytterligare tillväxt, vilket gjorde Pireos-gatans omgivning till stadens största industriområde under flera decennier.

Vid den tidpunkt, då gasverket grundades, hade resultaten av den industriella revolutionen precis börjat göra sitt inträde i den då nyligen inrättade grekiska staten. Således var det en fransk affärsman, François Théophile Feraldi, som förvärvade maskiner och utrustning från Frankrike och Tyskland och kol från Wales. Retorter, skorstenar och en gasklocka (gasometer) byggdes och ett distributionsnät skapades. Då anläggningen fåtts igång, gjordes fortlöpande ansträngningar för att förbättra kvaliteten på gasen och nätverket. Förändringar i ledningen skedde ofta. År 1887 övertog Giovanni Baptista Serpieri ledningen av fabriken och Atens gasverks lilla fabrik trädde in i en tid av tillväxt. Anläggningen fördubblades i storlek och en produktionsenhet för vattengas byggdes.

Distributionsnätet utökades i och med att användningen av kolgas spred sig i slutet av 1800-talet, när denna nya form av energi började användas förutom för den offentliga belysningen också för tillämpningar i hushållen och industrin. I själva verket spelade gasverket en avgörande roll för utvecklingen av Aten. Det bidrog väsentligt till huvudstadens modernisering och ändrade karaktären hos dess invånares hemliv och helt allmänt gav stadens atmosfär en aura av en modern stad.

Fabriken själv var som en självständig stad i staden Aten. Där fanns en frisersalong, en restaurang, ett spa (hamam), en vårdcentral, ett kemiskt laboratorium, en mekanisk verkstad och en smedja. Ett av de mest tätbefolkade områdena i huvudstaden blev t.o.m. uppkallat efter denna fabrik: Gazohori dvs. gasbyn.

Mellankrigstidens politiska oroligheter liksom även spridningen av elektriciteten gynnade inte nya investeringar i anläggningen. År 1938 gavs anläggningens ledning över åt Atens kommun och 1952 inrättades Atens kommunala gasverk (DEFA) formellt. DEFA fortsatte produktionen och distributionen av kolgas via huvudstadens nätverk, men kolgasen förlorade kontinuerligt mark. Efter nästan 130 års verksamhet stängdes Atens gasverk permanent år 1984.

Bara några år efter anläggningens nedläggning hade man påbörjat planeringen för utnyttjande och återanvändning av de övergivna anläggningarna. Kulturministeriet listade platsen som ett historiskt monument. Organisationen Technopolis, ett kommunalt företag för att skydda och främja industriminnesparken Gazi i Aten, grundades. Sedan 1999 har platsen varit i bruk som staden Atens Technopolis-park, en plats för kulturella och andra evenemang. Reparationen och restaureringen av de gamla byggnaderna samt anläggningens friställda uterum avslutades under 2004.

År 2011 åtog sig den nya förvaltningen för Technopolis en ambitiös plan för att skapa ett gasindustrimuseum, eftersom platsen utgjorde ett representativt exempel på 1800-tals teknologi och industriell arkitektur. Dessutom stod de flesta av dess byggnader fortfarande kvar och en stor del av dess mekaniska utrustning hade bevarats nästan intakt. Dessa, tillsammans med flera objekt, som har samlats in från anläggningen, och kolgasapparatur, omfattar industrimuseets rika samling. I själva verket är Atens gasverk ett av de få gamla gasverk i Europa där nästan alla anläggningar och maskiner har överlevt intakta.

I januari 2013 öppnade museet i det gamla gasverket sina portar för allmänheten. Museet syftar till att belysa både fabrikens historia och den industriella utvecklingen i Aten under de senaste två århundradena. Alla texter och all information i museet är på två språk (grekiska/engelska).

I museet får man allmän information om industrihistoria och det industriella arvet. Inne i museet visas historien om Atens gasverk och andra gasverk i Grekland och i Europa. Längs en noggrant dragen rutt med angivna stopp längs vägen har besökaren möjlighet att besöka anläggningens byggnader och ta del av produktionslinjen för kolgas.

Turen startar från den gamla anläggningens innergård, där arbetarna samlade och vägde kolet. Det var här produktionen av gasens huvudsakliga biprodukt, koksen, ägde rum.

Det första numrerade stoppet är vid de nya retorterna, där begreppen det industriella arvet och industriell arkeologi samt uppfinnarnas roll förklaras. Runt en av skorstenar presenteras Atens gasverks historia. Här kan man också bese Babcock & Wilcox -ångpannorna.

De nästa hållplatserna är i byggnaden med de imponerande gamla retorterna. Fabriksledningen och de anställda samt deras arbetsvillkor presenteras också här. Ett annat stopp på den historiska rutten längs produktionslinjen för kolgas är vid gasrenarna, där svavelväte separerades från gasen. Ett av de sista stoppen handlar om gasklockorna, i vilka gasen lagrades. I sektionen för de europeiska gasverken presenteras en syn på den arkitektoniska metamorfosen hos gasbehållare i Europa. Slutligen är den gamla vattengasbyggnaden i huvudsak ett café, men innehåller fortfarande en del av originalutrustningen samt fabriksritningar, medan man i den nya vattengasbyggnaden kan uppleva en nyare och större processutrustning. Här kan besökaren också titta på dokumentärer om Atens gasverk och besöka museets presentbutik.

Det finns många museer i Aten om antikens historia, men bara en i samband med stadens moderna industri- och teknikhistoria. Dessutom står en del av fabriksområdet (ca 30.000 m2) värd för kulturevenemang. Här finns till exempel museet för radiosändningar och Maria Callas Museum. En gasklocka har förvandlats till kontor och utställningslokaler, medan en annan är hem för Atens lokalradio. Den rymmer också en amfiteater som lämpar sig för teaterföreställningar, konserter, etc.

 (Yngve Malmén)

Ateenan kaasuyhtiö perustettiin vuonna 1857 kattamaan kaupungin julkisen valaistuksen tarpeen. Aloittaessaan toimintansa vuonna 1862 kaasulaitos oli ensimmäinen energiantuotantoyksikkö koko Kreikassa. Sen keskeinen sijainti Pireos-kadun alkupäässä kannusti aluetta kasvamaan, mikä teki Pireos-kadun ympåristöstä kaupungin suurimman teollisuusalueen useiksi vuosikymmeniksi.

Kaasulaitoksen perustamisen aikoihin teollisen vallankumouksen saavutukset olivat vasta alkaneet saapua hieman aikaisemmin perustettuun Kreikan valtioon. Näin ollen ranskalainen liikemies, François Théophile Feraldi, oli se, joka osti koneet ja laitteet Ranskasta ja Saksasta ja kivihiilen Walesista. Retortit, savupiippu ja kaasukello (kaasusäiliö) rakennettiin ja jakeluverkosto luotiin. Laitoksen käynnistyttyä pyrittiin jatkuvasti parantamaan kaasun laatua ja kaasuverkkoa. Yrityksen johto vaihtui usein. Vuonna 1887 Giovanni Baptista Serpieri otti tehtaan hallintaansa ja Ateenan pieni kaasuyhtiö astui kasvun aikakauteen. Tehdasta kaksinkertaistettiin ja vesikaasun tuotantoyksikkö rakennettiin.

Verkko laajeni hiilikaasun käytön lisääntyessä 1800-luvun loppupuolella, kun tätä uutta energiamuotoa ruvettiin käyttämään paitsi julkiseen valaistukseen myös kotitalouksissa ja teollisuudessa. Kaasulaitoksella olikin ratkaiseva merkitys Ateenan kehitykselle. Se vaikutti olennaisesti pääkaupungin nykyaikaistamiseen ja muutti kaupungin asukkaiden kotiolojen luonnetta ja yleisemminkin lisäsi kaupungin tunnelmaan modernin kaupungin tuntua.

Tehdas itse oli kuin itsenäinen kaupunki Ateenan kaupungissa. Siellä oli parturi, ruokala, kylpylä (hamam), terveyskeskus, kemian laboratorio, konepaja ja takomo. Eräs kaupungin tiheimmin asutuista kaupunginosista on  jopa nimetty tämän tehtaan mukaan: Gazohori eli kaasukylä.

Sotien välisenä aikana poliittiset levottomuudet sekä myös sähköistyksen leviäminen eivät kannustaneet uusiin investointeihin tehtaaseen. Vuonna 1938 tehtaan johto luovutettiin Ateenan kaupungille ja vuonna 1952 Ateenan kunnallinen kaasuyhtiö (DEFA) perustettiin virallisesti. DEFA jatkoi hiilikaasun tuotantoa ja jakelua pääkaupungin verkkoon, mutta hiilikaasu menetti jatkuvasti alaa. Lähes 130 vuoden toiminnan jälkeen Ateena kaasulaitos suljettiin pysyvästi 1984.

Vain muutama vuosi tehtaan sulkemisen jälkeen alettiin laatia suunnitelmia hylättyjen tilojen hyödyntämistä ja uudelleenkäyttöä varten. Kulttuuriministeriö listasi tehdasalueen historialliseksi muistomerkiksi. Perustettiin Technopolis-organisaatio, kunnallinen liikelaitos Ateenan historiallisen Gazi-teollisuuspuiston suojelemiseksi ja edistämiseksi. Vuodesta 1999 paikka on toiminut Ateenan kaupungin Technopolis-puistona, kulttuuri- ja muiden tapahtumien pitopaikkana. Vanhojen rakennusten korjaus ja entisöinti sekä tehdasalueen vapaiden ulkoalueiden maisemointi saatiin päätökseen vuonna 2004.

Vuonna 2011 Technopoliksen uusi johto sitoutui kunnianhimoiseen suunnitelmaan luoda kaasuteollisuusmuseo, koska alue muodosti edustavan esimerkin 1800-luvun teknologiasta ja teollisuuden arkkitehtuurista. Lisäksi useimmat sen rakennuksista olivat yhä paikallaan ja suuri osa sen mekaanisista laitteista oli säilynyt lähes ennallaan. Nämä yhdessä useiden laitoksesta kerättyjen esineiden ja hiilikaasulaitteiden kanssa muodostavat teollisuusmuseon runsaan kokoelman. Onkin niin, että Ateena kaasulaitos on yksi harvoista vanhoista kaasulaitoksista Euroopassa, missä lähes kaikki tilat ja koneet ovat säilyneet ennallaan.

Tammikuussa 2013 museo vanhassa kaasulaitoksessa avasi porttinsa yleisölle. Museo pyrkii tuomaan esiille sekä tehtaan historian että Ateenan teollisen kehityksen kahden viime vuosisadan aikana. Kaikki tekstit ja tiedot museossa ovat kaksikielisiä (kreikka/englanti).

Museossa saa yleistä tietoa teollisuushistoriasta ja teollisesta perinnöstä. Museossa näytetään Ateenan kaasulaitoksen sekä muiden Kreikan ja Euroopan kaasulaitosten historia. Seuraamalla huolellisesti laadittua reittiä pysähtymispaikkoineen on mahdollisuus kiertää tehtaan tilat ja tutkailla kivihiilikaasun tuotantolinjaa.

Kierros alkaa vanhan laitoksen sisäpihalta, jossa työntekijät kokosivat ja punnitsivat kivihiiltä. Tämä oli myös paikka, jossa kaasun tärkein sivutuote, koksi, tuotettiin.

Ensimmäinen numeroitu pysähdyspaikka on uusien retortien kohdalla, jossa käsitteet teollinen perintö ja teollisuusarkeologia sekä keksijöiden rooli selitetään. Yhden savupiipun ympärillä esitetään Ateenan kaasulaitoksen historia. Täällä näkee myös Babcock & Wilcox -höyrykattilat.

Seuraavat pysähdyspaikat ovat vaikuttavia vanhoja retorteja sisältävässä rakennuksessa. Laitoksen johtoa ja työntekijöitä sekä heidän työolojaan esitellään myös tässä. Eräs pysähdys hiilikaasun historiallista tuotantolinjaa seuraavalla reitillä on puhdistuslaitteilla, jossa rikkivety erotettiin kaasusta. Eräs viimeisistä pysähdyspaikoista on kaasukellojen luona, joissa kaasu varastoitiin. Euroopan kaasulaitoksia esittelevässä osassa annetaan kuva kaasukellojen arkkitehtonisesta muodonmuutoksesta ympäri Eurooppaa. Lopuksi vanha vesikaasurakennus on pääosiltaan muutettu kahvilaksi, mutta se pitää vielä sisällään osan alkuperäistä varusteista ja laitospiirustuksia, kun taas uudessa vesikaasurakennuksessa voi tutustua uudempiin ja suurempiin prosessilaitteisiin. Täällä vierailija voi myös katsella Ateenan kaasulaitokseen liittyviä dokumentteja sekä käydä museon lahjatavarakaupassa.

Ateenassa on monta antiikin historiaan liittyväät museota, mutta vain yksi liittyy kaupungin modernin teollisuuden ja teknologian historiaan. Lisäksi osa laajemmasta tehdasalueesta (noin 30.000 m2) on paikka, jossa järjestetään kulttuuritapahtumia. Aluella on esimerkiksi Radiolähetysmuseo ja Maria Callas Museo. Yksi kaasukelloista on muutettu toimistoiksi ja näyttelytiloiksi, kun taas toinen on Ateenan paikallisradion kotina. Se pitää sisällään myös amfiteatterin, joka soveltuu teatteriesityksille, konserteille jne.

(Yngve Malmén)

The Athens’ gasworks was established in 1857, in order to cover the city's need for public lighting. Starting its operation in 1862, the gasworks was the first energy production unit in all of Greece. Its key location at the beginning of Pireos Street served to spur further growth, rendering the area around Pireos Street the city's largest industrial zone for several decades.

At the time the gasworks was founded, achievements of the industrial revolution had just started to make their entry in the then recently established Greek state Thus it was a French businessman, François Théophile Feraldi, who acquired machinery and equipment from France and Germany and coal from Wales. Retort benches, a chimney stack and a gasholder (gasometer) was built and a distribution network was created. Once in operation, continuous efforts were made to improve the quality of the gas and the network. Management changed hands frequently. In 1887, Giovanni Baptista Serpieri assumed the management of the factory and Athens’ small gasworks entered its era of growth. The plant doubled in size and a water gas production unit was built.

The network was expanded as the use of coal gas spread towards the end of the 19th century when this new form of energy was first used in applications other than public lighting entering households and the industry. Indeed, the gasworks played a decisive part in the development of Athens. It substantially contributed to the capital's modernisation and changed the nature of its inhabitants' home life and generally infused the city's atmosphere with an aura of a modern city.

The factory itself was like an autonomous city within the city of Athens. It housed a barber shop, restaurant, spa (hamam), medical centre, chemical laboratory, mechanical workshop and a forge. One of the most densely populated districts of the capital was even named after this plant: Gazohori i.e. gas village.

During the interwar period political unrest as well as the proliferation of electricity did not favour new investments in the plant. In 1938 the plant's management was turned over to the Municipality of Athens and in 1952 the Athens Municipal Gasworks (DEFA) was formally established. DEFA continued the production and distribution of coal gas via the capital's network, but coal gas continuously lost ground. After almost 130 years of operation, the Athens Gasworks was permanently closed down in 1984.

Just a few years after the plant's closedown, plans had already started for the exploitation and reuse of the abandoned facilities. The Ministry of Culture listed the site as a historical monument. The organisation Technopolis, a municipal enterprise for the protection and promotion of Athens’ Gazi Industrial Archaeological Park, was founded. Since 1999, the site has been operating as the City of Athens Technopolis Park, a venue hosting cultural and other events. Repair and restoration of the old buildings as well as landscaping the plant's free spaces were concluded in 2004.

In 2011 the new management of Technopolis undertook the ambitious plan to create an Industrial Gas Museum, as the site constituted a representative example of 19th century technology and industrial architecture. Furthermore, most of its buildings still stood and a large part of its mechanical equipment had been preserved almost intact. These, along with several objects gathered from the plant as well as coal gas appliances, comprise the Industrial Museum's rich collection. Indeed, Athens Gasworks is one of the few old gasworks in Europe where almost all facilities and machinery have survived intact.

In January 2013, the museum in the old gasworks opened its gates to the public. The Museum aims to highlight both the plant’s history and the industrial development of Athens during the last two centuries. All the texts and info inside the museum are bilingual (Greek/English).

In the museum visitors can get general information on industrial history and industrial heritage. There the history of Athens’ gasworks along with other gasworks in Greece and in Europe is being displayed. Following a carefully drawn route with specified stops along its course, visitors have the opportunity to tour the plant's facilities and observe the coal gas production line.

The tour starts from the old plant’s central courtyard, where the workers gathered and weighed the coal. This was where the production of the main by-product of gas, coke, took place.

The first numbered stop is at the new retorts, where the concepts of industrial heritage and industrial archeology and the role of the inventors are explained. Around one of the stacks the history of Athens’ gasworks is presented. Here you will also see the Babcock & Wilcox steam boilers.

The next stops are in the building with the impressive old retorts. The plant management and the workers and their working conditions are also presented here. Another stop on the route of the historic coal gas production line is at the purifiers, where hydrogen sulphide was separated from the gas. One of the last stops is about the gasholders, in which the gas was stored. In the European gasworks sector a view on the architectural metamorphosis of gasometers around Europe is presented. Finally, the Old Watergas building is today essentially a café, but it still holds part of the original equipment and plant drawings, while in the New Watergas building more recent and larger process equipment can be experienced. Here visitors may also watch documentaries on Athens’ gasworks and visit the museum’s gift shop.

There are many museums in Athens related to ancient history, but only this one related to the city’s modern history of industry and technology. Furthermore, a part of the broader factory area (about 30,000 m2) is a venue that hosts cultural events. The site hosts, for instance, the Museum of Radio Broadcasting and the Maria Callas Museum. One gasometer have been turned into offices and exhibition spaces, while another is home to Athina Municipal Radio. It also holds an amphitheatre suitable for theatre performances, concerts, etc.

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☻☻

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Technopolis City of Athens

Pireos Street 100

Gazi

GR-11854 Athinai

www.technopolis-athens.com/web/guest/museum/home

#50. Frogmore Mill, Hemel Hemstead, Storbritannien

Papperstillverkning, oavsett i vilken omfattning den utförs, handlar om att göra en utspädd suspension av fibrer i vatten och låta vattnet rinna av genom en nätduk, så att en matta av slumpmässigt sammanvävda fibrer bildas. Kvarblivet vatten avlägsnas sedan från denna matta med hjälp av en press.

Före uppfinningen av kontinuerlig papperstillverkning gjordes papper under århundraden i enskilda ark. År 1799 beviljades fransmannen Louis-Nicolas Robert ett patent för en handdriven maskin baserad på principen "kontinuerlig vira" för tillverkning av papper i längder upp till 12 fot (= 3,6 meter). Roberts arbetsgivare Saint-Léger Didot tyckte, att England var en bättre plats än Frankrike att utveckla den kontinuerliga pappersmaskinen. Genom en kedja av bekanta fick man bröderna Sealy och Henry Fourdrinier, pappershandlare i London, att gå med på att finansiera projektet.

Med hjälp av i synnerhet Bryan Donkin, en skicklig och genial mekaniker, installerades en förbättrad version av Roberts original år 1803 i Frogmore Mill i den engelska byn Apsley, som idag är en stadsdel i staden Hemel Hempstead.

Det är känt att Frogmore Mill, en gång kallad Covent Mill, var i bruk för pappersframställning för hand år 1774 med Edward Holmes som fabrikant. Bröderna Fourdrinier drev närliggande Two Waters Mill sedan 1792 och för att kunna installera den franska pappersmaskinen hyrde de Frogmore Mill. En andra, mycket bättre och större maskinen installerades vid Frogmore år 1804. De tekniska utvecklingen under de följande åren visade sig vara en succé och den kontinuerliga pappersmaskin spred sig snabbt över hela Storbritannien och därefter över världen.

Fourdriniers gav senare sitt namn till denna typ av maskin, i vilken ‒ efterapande framställningen för hand ‒ en utspädd massasuspension hälldes på en ändlös viraduk genom vilken vatten rann av medan suspensionen fördes till pressektionen, där den överfördes till en kontinuerlig filt och pressades mellan valsar för att göra den tillräckligt torr för att rullas på en rulle. Slutligen skars rullen till ark och lofttorkades på samma sätt som handgjort papper.

Bröderna drev de kontroversiella maskiner tills platsens ägare sålde den till Grand Junction Canal Company c:a 1818. John Dickson and Company övertog arrendet 1877-87 och Frogmore Mill användes för att göra en delvis beredd massa, som gjordes till papper vid Two Water Mill.

The British Paper Company Limited bildades år 1890 speciellt för att göra papper av returpapper. Trots sitt storslagna namn har företaget alltid bara varit verksamt i Frogmore Mill. År 1890 fanns det bara en pappersmaskin, men en andra, begagnad maskin installerades 1907. En daterad torkcylinder indikerar, att maskinen ursprungligen byggdes 1895.

År 2000 bildades välgörenhetsorganisationen Apsley Paper Trail för att bevara denna unika, historiska plats och göra den tillgänglig för allmänheten. Den första maskinen hade tagits ur bruk på 1970-talet, men maskin "nr 2" drevs ännu av välgörenhetsorganisationen, trots att den var över 100 år gammal. Även om förändringar och förbättringar hade gjorts under årens lopp, kan många delar av maskinen fortfarande identifieras som de, som fanns när maskinen först installerades år 1907. En unik funktion vid fabriken är, att denna historiska pappersmaskin fortfarande drivs av en ångmaskin. Tråkigt nog har av ekonomiska skäl produktion av papper på den ångdrivna pappersmaskinen nr 2 nu upphört, men konstpapper tillverkas fortfarande på en liten pilotmaskin med anor från 1902, liksom också för hand.

Välgörenhetsorganisationen The Apsley Paper Trail äger all utrustning inne i fabriken: två Fourdrinier-pappersmaskiner och all tillhörande produktionsutrustning. Fastigheten ägs av Dacorum Borough Council, men den är uthyrd till Apsley Paper Trail för 150 år. År 2008 kunde organisationen konvertera två gamla skjul (1880 och 1924) i den södra änden av fabriksområdet till ett besökscentrum, som innehåller ett café, en butik, en utställningshall, ett galleri och ett mötesrum. Här förklaras papperets fascinerande historia och handpapperstillverkning och boktryck demonstreras. Därefter kan de gamla pappersmaskinerna ses av besökarna under en guidad tur, som omfattar fabriken och dess historiska utrustning.

 (Vici Ståhlström)

Paperinvalmistus, mittakaavasta riippumatta, perustuu kuitujen laimeaan suspensioon vedessä ja veden valumiseen verkkokankaan läpi, jolloin muodostuu matto satunnaisesti yhteenkudotuista kuiduista. Jäljelle jäänyttä vettä poistetaan sitten tästä matosta puristamalla.

Ennen jatkuvatoimisen paperinvalmistuksen keksimistä, paperia tehtiin vuosisatojen ajan yksittäisinä arkkeina. Vuonna 1799 ranskalaiselle Louis-Nicolas Robertille myönnettiin patentti koskien käsikäyttöistä, "jatkuvan viiran" peiaatteelle perustuvaa koneetta, jolla voitiin tehdä aina 12 jalkaa (= 3,6 metriä) pitkää paperia. Robertin työnantaja Saint-Léger Didotin mielestä Englanti olisi Ranskaa parempi paikka kehittää jatkuvatoimista paperikoneetta. Tuttavaketjun kautta veljekset Sealy ja Henry Fourdrinier, jotka olivat paperitavaran myyjiä Lontoossa, saatiin suostumaan hankkeen rahoittajiksi.

Erityisesti Bryan Donkinin, taitavan ja nerokkaan mekaanikon, avustuksella parannettu versio Robertin alkuperäisestä koneestai asennettiin vuonna 1803 Frogmore Millsiin englantilaisessa Apsleyn kylässä, joka nykyään on Hemel Hempsteadin kaupungin lähiö.

Tiedetään, että Frogmore Millissä, joka myös tunnettiin nimellä Covent Mill, tehtiin paperia käsin vuonna 1774 Edward Holmesin toimesta. Fourdrinierin veljekset toimivat vuodesta 1792 lähistöllä olevassa Two Waters Millissä ja asentaaksesi ranskalaisen paperikoneen he vuokrasivat Frogmore Millin. Toinen, huomattavasti parannettu ja suurempi kone asennettiin Frogmoreen vuonna 1804. Seuraavien vuosien teknnen kehitys osoittautunut menestykseksi ja jatkuvatoiminen paperikone levisi nopeasti koko Britanniaan ja sittemmin ympäri maailman.

Fourdrinierit antoivat myöhemmin nimensä tällaiselle koneelle, jossa ‒ käsiprosessia mukaellen ‒ laimea massasuspensio kaadettiin päättömälle viirakankaalle, jolla vettä valutettiin pois massan kulkiessa kohti puristinosaa, jossa se siirrettiin jatkuvatoimisesti huovalle ja puristettiin telojen välissä, jotta se kuivuisi tarpeeksi kelalle rullattavaksi. Lopuksi paperimassa katkaistiin kelalta arkeiksi ja annettiin kuivua parvella samalla tavalla kuin käsin tehty paperi.

Veljekset käyttivät kiistanalaisia koneitaan aina siihen asti kunnes paikan omistaja myi sen Grand Junction Canal Companylle noin 1818. Vuokrasopimus oli John Dickson and Companylla 1877-87, jolloin Frogmore Mill käytettiin tekemään puolivalmista massaa, josta tehtiin paperia Two Waters Millissä.

British Paper Company Limited perustettiin vuonna 1890 varta vasten tekemään paperia jätepaperista. Suureellisesta nimestään huolimatta yhtiö operoi vain Frogmore Millissä. Vuonna 1890 siellä oli vain yksi paperikone, mutta toinen, käytetty kone asennettiin vuonna 1907. Päivätty kuivaussylinteri osoittaa, että kone oli alun perin rakennettu vuonna 1895.

Vuonna 2000 hyväntekeväisyysjärjestö Apsley Paper Trail perustettiin suojelemaan tätä ainutlaatuista historiallista paikkaa ja avamaan se yleisölle . Ensimmäinen kone oli otettu pois käytöstä 1970-luvulla, mutta hyväntekeväisyysjärjestö käytti vielä konetta "nro 2", sen yli 100 vuoden iästä huolimatta. Vaikka vuosien varrella oli tehty muutoksia ja parannuksia koneen monet osat ovat edelleen tunnistettavasti samat kuin vuonna 1907 asennetut. Ainutlaatuinen piirre tehtaassa on, että tämä historiallinen paperikone edelleen saa voimansa höyrykoneelta. Valitettavasti taloudellisista syistä paperin tuotanto höyrykäyttöisellä paperikone nro 2:lla on nyt loppunut, mutta taidepaperia on edelleen tehty pienellä pilotkoneella vuodelta 1902, sekä käsin.

Apsley Paper Trail -hyväntekeväisyysjärjestö omistaa kaikki laitteet tehtaan sisällä: kaksi Fourdrinier-paperikoneita ja kaikki siihen liittyvät tuotantolaitteet. Itse kiinteistön omistaa Dacorum Borough Council, mutta se on vuokrattu Apsley Paper Trail -hyväntekeväisyysjärjestölle 150 vuodeksi. Vuonna 2008 jäjestö pystyi muuntamaan kaksi vanhaa varastoa (1880 ja 1924) tehdasalueen eteläpäässä vierailukeskukseksi sisältäen kahvilan, myymälän, näyttelysalin, gallerian ja kokoushuoneen. Täällä kerrotaan paperin kiehtova historia sekä näytetään miten käsin tehty paperi valmistetaan ja kirjan painaminen suoritetaan. Tämän jälkeen vanhat paperikoneet voidaan tarkastella tehtaaseen ja sen historiallisiin laitteisiin suunnatun opastetun kierroksen aikana.

(Yngve Malmén)

Papermaking, regardless of the scale on which it is done, involves making a dilute suspension of fibres in water and allowing this suspension to drain through a screen, so that a mat of randomly interwoven fibres is laid down. Water is then removed from this mat using a press.

Before the invention of continuous paper making, paper was for centuries made in individual sheets. In 1799, Frenchman Louis-Nicolas Robert was granted a patent for a hand operated machine based on the concept of the ‘continuous wire’, for making paper in lengths of up to 12 feet (= 3,6 meter). Robert’s employer Saint-Léger Didot thought that England was a better place than France to develop the continuous paper machine. Through a chain of acquaintances the brothers Sealy and Henry Fourdrinier, stationers of London, agreed to finance the project.

With the help particularly of Bryan Donkin, a skilled and ingenious mechanic, an improved version of the Robert original was in 1803 installed at Frogmore Mill in the English village of Apsley, which today is a neighbourhood of the town of Hemel Hempstead.

It is known that Frogmore Mill, once called Covent Mill, was in use for paper-making by hand in 1774 when Edward Holmes was the occupier. The Fourdrinier brothers operated the nearby Two Waters Mill since 1792 and in order to install the French paper machine they leased the Frogmore Mill. A second, much improved and larger machine was installed at Frogmore in 1804. The technical developments in the following years proved to be a success and the continuous papermaking machine quickly spread throughout Britain and subsequently the world.

The Fourdriniers later gave their name to this kind of machine, in which ‒ in replication of the hand-making process ‒ a dilute pulp suspension was poured onto an endless wire cloth from which water was drained as it travelled along to the press section, where it was transferred to a continuous felt blanket and pressed between rollers to make it dry enough to be rolled on a reel. Finally it would have been cut off the reel into sheets and loft dried in the same way as hand-made paper.

The brothers operated the controversial machines until the owner of the site sold it to the Grand Junction Canal Company c:a 1818. John Dickson and Company took over the lease from 1877 to 1887 and Frogmore Mill was used to make partly prepared pulp, which was made into paper at Two Waters Mill.

The British Paper Company Limited was formed in 1890 specifically to make paper from waste paper. Despite its grand name, the company has only ever operated from Frogmore Mill. In 1890 there was just one paper machine, but a second machine was installed, secondhand, in 1907. A dated drying cylinder indicates that the machine was originally built in 1895.

In 2000, the Apsley Paper Trail charity was formed to conserve this unique historical site and make it accessible to the public. The first machine had been taken out of use in the 1970’s but the ‘No 2′ machine was operated by the charity, although over 100 years old. Whilst there have been modifications and improvements over the years, many parts of the machine are still identifiably the same as when first installed in 1907. A unique feature of the mill is that this historic paper machine is still powered by a steam engine. Sadly, for economic reasons the production of paper on the steam driven paper machine No 2 has now ceased, but artist grade paper is still made on a small pilot machine dating back to 1902, as well as by hand.

The Apsley Paper Trail charity owns all the equipment inside the mill: two ‘fourdrinier’ paper machines and all the associated production equipment. The site itself is owned by Dacorum Borough Council but it is leased to the Apsley Paper Trail charity for 150 years. In 2008 the charity was able to convert the two old store sheds (1880 and 1924) at the southern end of the mill site into a visitor centre incorporating a cafe, shop, exhibition hall, gallery and meeting room. Here the fascinating history of paper is explained and hand papermaking and letterpress printing is demonstrated. Afterwards, the old paper machines can be viewed by visitors during a guided tour of the mill and its historic equipment.

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☻☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

The Cottage

Apsley Mill

London Road

Hemel Hempstead

Hertsfordshire HP3 9RL

United Kingdom

www.thepapertrail.org.uk

#49. Salzwelten Hallein, Hallein, Österrike

Bad Dürrnberg är en österrikisk by, som är en del av kommunen Hallein. Byn är belägen på en sluttning ovanom floden Salzach och under bergskedjan Obersalzberg. Den ligger nära den österrikiska gränsen med Tyskland. Bad Dürrnbergs och dess omgivningars historia är nära relaterad till förekomsten av saltavlagringar, som skapats för miljontals år sedan i bergen.

För 4000 år sedan använde stenåldersmänniskorna de saltförande källorna, och för mer än 2500 år sedan utvann kelterna, som var kunniga inom gruvdriften, denna värdefulla resurs. I flera sekel var Dürrnberg centret för saltproduktionen i Mellaneuropa tills importen av billigare havssalt från romarriket stoppade produktionen och förstörde den ekonomiska basen för den keltiska bosättningen.

Under medeltiden sattes utvinningen av salt igång igen på Dürrnberg och staden Hallein utvecklade sig från en liten by som hette Mühlbach. Hallein fick sina stadsprivilegier år 1230 och levde av gruvdrift och förädling av salt och därtill hörande hantverk.

Det var också salt från Dürrnberg, som gav staden Salzburg dess namn. I Dürrnberg befrämjade Salzburgs ärkebiskop Wolf Dietrich von Raitenau (1559-1617) en våt gruvdrift, i vilken salt löses från berget med hjälp av vatten, för att utvinna stora volymer av "vitt guld", och därmed åstadkom en framgångsrik handel. Mängden uppumpat salt och ärkebiskoparnas monopolställning säkrade välfärden i Salzburgsområdet och gjorde Dürrnberg till marknadsledande. På detta sätt omvandlades salt till rikedom, vilket gjorde Salzburg till en magnifik barockstad.

Idag är Bad Dürrnberg platsen för Halleins saltgruva, även känd som Salzbergwerk Dürrnberg, en underjordisk saltgruva, som ligger mitt i byn. Under en 800-årig historia av saltutvinning på Dürrnberg har cirka 45 miljoner kubikmeter saltlösning, vilket motsvarar 12 miljoner ton salt, tagits fram. Med nedläggningen av saltfabriken på Halleiner Pernerinsel 1989 gick en långvarig tradition och en väsentlig del av Halleins identitet som en arbetar- och gruvstad förlorad för alltid.

Gruvan är nu ett museum, Saltwelten Hallein, som öppnades för besökare 1994. Världens äldsta gruva någonsin att öppna sina tunnlar för allmänheten besöks numera av ca 250.000 turister per år.

Rundturen kommer igång med en åktur med ett gruvtåg. Den guidade turen går genom gruvgångar och till och med korsar den underjordiska gränsen mellan Österrike och Tyskland. Filmer och små displaystationer ger en inblick i det mödosamma liv gruvarbetarna tillbringade under jord. Efter att ha rutschat ner i djupet via en traditionell gruvarbetarrutschbana förs man på en flotte över det salthaltiga vattnet i en saltsjö. Efter ytterligare en rutschbana möter man en "man som förvarats i salt" och lär sig hans berättelse. År 1577 och igen år 1616 hittades keltiska gruvarbetare begravda i en kollapsad gruvgång. De hade bevarats av saltet tillsammans med sina kläder, hud och hår; åtminstone är det vad det står i de gamla krönikorna ...

Kelterna visade upp sin status och rikedom genom hemmens storlek och utsmyckning. Salina, den rekonstruerade keltiska byn, som är en del av museet, ger en uppfattning om hur kelterna levde för 2500 år sedan.

(Yngve Malmén)

Bad Dürrnberg on itävaltalainen kylä, joka on osa Halleinin kuntaa. Kylä on rinteessä Salzach-joen yläpuolella ja Obersalzbergin vuorijonon alla. Se sijaitsee lähellä Itävallan ja Saksan välistä rajaa. Bad Dürrnbergin ja lähialueen historia liittyy läheisesti miljoonia vuosia sitten vuoristossa muodostuneiden suolakerrostumien olemassaoloon.

4000 vuotta sitten kivikauden ihmiset hyödynsivät suolapitoisia lähteitä ja yli 2500 vuotta sitten keltit, jotka olivat taitavia kaivosmiehiä, louhivat tätä arvokasta tuotetta. Vuosisatojen ajan Dürrnberg oli suolan tuotannon keskus Keski-Euroopassa, kunnes halvemman merisuolan tuonti Rooman imperiumista lopetti tuotannon ja romutti kelttien siirtokunnan taloudellisen perustan.

Keskiajalla suolan luohinta alkoi jälleen Dürrnbergissä ja pienestä kylästä nimeltä Mühlbach kehittyi Hallein kaupunki. Hallein sai kaupunkioikeutensa vuonna 1230 ja eli kaivostoiminnasta ja suolan jalostamisesta sekä niihin liittyvistä käsityöammateista.

Dürrnbergin suolan ansiota myös Salzburgin kapunki sai nimensä. Dürrnbergissä Salzburgin arkkipiispa Wolf Dietrich von Raitenau (1559-1617) edisti märkää kaivostoimintaa, jossa suola liuotetaan kivestä vedellä, saantona valtava määrä "valkoista kultaa", ja sai näin aikaan onnistuneen kaupankäynnin. Nostetun suolan määrä ja arkipiispojen monopoliasema varmisti Salzburgin alueen vaurauden ja teki Dürrnbergistä markkinajohtajan. Tällä tavoin suola muutettiin rikkaudeksi, joka teki Salzburgista upean barokkikaupungin.

Nykyään Bad Dürrnbergin kylän keskellä sijaitsee maanalainen Halleinin suolakaivos, joka tunnetaan myös Salzbergwerk Dürrnbergin nimellä. 800-vuotisen historiansa aikana Dürrnbergin suolakaivoksesta on pumpattu noin 45 miljoonaa kuutiometriä suolavettä, mikä vastaa 12 miljoonaa tonnia suolaa. Halleiner Pernerinselin suolatehtaan sulkemisen myötä vuonna 1989 pitkäaikainen perinne ja olennainen osa Halleinin identiteettiä työläisten ja kaivosteollisuuden kaupunkina menetettiin ikuisiksi ajoiksi.

Kaivos toimii nykyään Saltwelten Hallein -museona, joka avattiin vierailijoille vuonna 1994. Maailman vanhimmassa tunneleitaan yleisölle koskaan avanneessa kaivoksessa käy nykyään noin 250.000 matkailijaa vuodessa.

Kiertokäynti alkaa kaivosjunan kyydissä. Kaivoskäytäviä pitkin vievä opastettu kierros ylittää jopa Itävallan ja Saksan maanalaisen rajan. Filmien ja tietokonenäyttöjen avulla annetaan mielikuva kaivostyöläisten vaivalloisesta elämästä maan alla. Laskeuduttua alas perinteistä kaivostyöläisten liukumäkeä mennään lauttalla suolajärven suolaisen veden poikki. Toisen liukumäen jälkeen tapaa "suolaan säilötyn miehen" ja kuulee hänen tarinansa. Vuonna 1577 ja uudelleen vuonna 1616 kelttiläinen kaivosmies löydettiin haudattuna romahtaneesta kaivoksesta. He ja heidän vaatteensa, ihonsa ja karvansa oli säilötty suolaan; ainakin näin kerrotaan vanhoissa kronikoissa ...

Keltit näyttivät asemansa ja vaurautensa kotiensa koolla ja koristelulla. Salina, museon osana oleva  rekonstruoitu kelttiläinen kylä, antaa käsityksen siitä, miten keltit elivät 2500 vuotta sitten.

(Yngve Malmén)

Bad Dürrnberg is an Austrian village, which is part of the municipality of Hallein. The village is located on a hillside upon Salzach river and under the Obersalzberg mountain range. It lies close to the Austrian border with Germany. The history of Bad Dürrnberg and its territory is closely related to the presence of salt deposits created millions of years ago in the mountains.

4000 years ago the people of the stone age used saliferous springs, and more than 2500 years ago the Celts, who were proficient in mining, were mining this precious resource. Many centuries the Dürrnberg was the centre of the salt production in Middle Europe, until the import of the cheaper sea salt from the Roman empire stopped the production and ruined the economic basis of the Celtic settlements.

In medieval times the mining of salt started again at the Dürrnberg and the city of Hallein developed itself from a little village called Mühlbach. Hallein received its town charter in the year 1230 and lived from the mining and the converting of salt and associated crafts. 

It was also the salt from Dürrnberg that gave the city of Salzburg its name. In Dürrnberg Salzburg’s archbishop Wolf Dietrich von Raitenau (1559-1617) promoted wet mining, in which salt is dissolved from the rock through water, to win massive volumes of the “White Gold”, and thus undertook successful trading. The quantity of the raised salt and the monopoly position of the archbishops assured the wealth of the territory of Salzburg and made Dürrnberg the market leader. In this way salt was transformed into wealth, which made Salzburg a magnificent Baroque city.

Today Bad Dürrnberg is the location of the Hallein Salt Mine also known as Salzbergwerk Dürrnberg, which is an underground salt mine located in the middle of the village. In the 800-year history of salt mining on the Dürrnberg, about 45 million cubic metres of brine, corresponding to 12 million tons of salt, have been produced. With the closure of the saline on the Halleiner Pernerinsel in 1989 a long lasting tradition and an essential element of the Halleiner identity as a workers’ and mining city was lost forever. 

The mine now hosts a museum, Saltwelten Hallein, that opened for visitors in 1994. The world's oldest mine to ever open its tunnels to the public is nowadays visited by about 250.000 tourists a year.

The tour gets underway with a ride on a mine train. Then your guided tour takes you through the mine galleries and you will even cross the subterranean border between Austria and Germany. Films and small display stations are providing insights into the arduous life the miners spent below ground. After a slide down a traditional miners' slide into the depths below, you are taken on a raft ride across the briny water of a salt lake. Then, down another slide, you’ll meet the ”man preserved in salt” and learn his story. In 1577 and again in 1616, Celtic miners were found buried by mine collapses. They had been preserved by the salt together with their clothing, skin and hair; at least, that is what it says in the old chronicles ...

The Celts displayed their status and wealth in the size and decoration of their homes. Salina, the reconstructed Celtic Village, which is part of the museum, gives you some idea of how the Celts lived 2500 years ago. 

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☺☺☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Salzwelten Bad Dürrnberg

Ramsaustraße 3

A-5422 Bad Dürrnberg

www.salzwelten.at

#48. Hauts Fourneaux Belval, Esch-sur-Alzette, Luxemburg

Den södra delen av Storhertigdömet Luxemburg blev från och med 1860-talet en av de viktigaste källorna för järnmalm i Europa, och för att regeringen dikterade, att malmen bara kunde brytas av företag som smälte den inom hertigdömet, byggdes några stora masugnskomplex. Esch-sur-Alzette, 15 km söder om staden Luxemburg, blev centrum för Luxemburgs stålindustri. Den är idag landets näst största stad med en befolkning på 31000 invånare.

Belval-fabriken byggdes mellan 1909 och 1912 av Gelsenkirchener Bergwerks AG på Escher Bësch, en samägd skog på mer än 200 hektar. Den ansågs på den tiden vara ett av de mest moderna stålverken i Europa och bestod av sex masugnar, som alla kunde producera mellan 240 och 250 ton gjutjärn per dag. En arbetsstyrka på mer än 2000 arbetare var anställd där 1912.

Den första utbyggnaden av platsen skedde 1919 och ytterligare en följde i efterdyningarna av andra världskriget. Mellan 1965 och 1979 ersatte tre nya masugnar de sex, som hade varit i bruk fram till 1960.

Stålindustrin genomgick en utdragen recession på 1980- och 90-talen. Belval var inget undantag: Luxemburgs sista operativa masugn, masugn B, stängdes i juli 1997 av Arbed, stålkoncernen i Luxemburg. Den västra delen av fabriksområdet övergavs, medan den resterande delen fortsätter att vara en produktionsanläggning för ArcelorMittal-gruppen. Ett område på 120 hektar blev tillgängligt för sanering. Totalt hade 1200 hektar mark i den södra delen av Storhertigdömet blivit öde som en följd av omstruktureringen av stålindustrin.

Nedmonteringsprocessen inleddes 1998. Bara masugnarna och några intilliggande byggnader skonades. Den 18 juni 2000 lades masugnarna A och B till "Inventaire Supplémentaire des Sites et Monuments Nationaux” (Tilläggsförteckning över nationella platser och monument), medan masugn C såldes, demonterades och återuppbyggdes i Kina.

År 2005 fattade Luxemburgs regering beslut om att inleda ett restaureringsprojekt på Belvals masugnar och det omgivande området, men beslutet kom att plågas av kontroverser och förseningar, som satte stopp för planerna och anläggningarna förblev orörda i ytterligare fem år. Men i februari 2011 fick projektet klartecken och restaureringsarbeten kunde börja.

Resterna av Storhertigdömet Luxemburgs två sista masugnar, som går tillbaka till 1965 respektive 1970, har nu bevarats i Belval tillsammans med två hallar, några Cowper-ugnar, koks- och malmbunkrar och ett representativt urval gasledningar. Denna struktur utgör Belvals industriella arv och har utvecklats som en del av det nationella centret för industriell kultur, som skall inrättas bland masugnarna.

Masugnar A och B i den tidigare Esch-Belval -anläggningen visar passerandet av en tidsålder, dokumenterar den flytande fasen av stålproduktionen och utgör de viktigaste sevärdheterna på Belval-området. Masugn A är nu öppen för allmänheten. Att göra masugnen tillgänglig för besökare ingår i en plan att införliva det tidigare stålverket i Belvals nya skepnad. I muséet har besökaren tillgång till en utsiktsplattform på 40 meters höjd, en stigning på 180 trappsteg. Vid ugnstoppen kan man njuta av utsikten över de nya delarna av Belval och dess omgivningar. När man går längs den markerade rutten träffar man på ett antal informationspaneler, som berätta mer om masugnens funktion och om hur gjutjärn produceras.

(Yngve Malmén)

Luxemburgin Suurherttuakunnan eteläosasta tuli 1860-luvulla eräs Euroopan tärkeimmistä rautamalmin lähteistä, ja koska hallitus saneli, että malmia sai louhia vain yritykset, jotka sulatti sen herttuakunnan sisällä, rakennettiin eräitä suuria masuunikomplekseja. Esch-sur-Alzettestä, 15 km etelään Luxemburgin kaupungista, tuli Luxemburgin terästeollisuuden keskus. Se on nykyään maan toiseksi suurin kaupunki, jossa asuu 31000 asukasta.

Belvalin tehdasta rakensi vuosina 1909 ja 1912 Gelsenkirchener Bergwerks AG Escher Bëschiin, yli 200 hehtaarin yhteisömetsään. Sitä pidettiin tuolloin yhtenä nykyaikaisimmista teräksen tuotantolaitoksista Euroopassa ja se koostui kuudesta masuunista, joista jokainen pystyi tuottamaan 240 ja 250 tonnin välillä valurautaa päivässä. Yli 2000 työntekijää työskenteli siellä vuonna 1912.

Alueen ensimmäinen laajennus tehtiin vuonna 1919 ja sitä laajennettiin edelleen toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Vuosien 1965 ja 1979 välillä kolmella uudella masuunilla korvattiin ne kuusi, jotka olivat olleet käytössä vuoteen 1960 asti.

Terästeollisuus kävi läpi pitkittyneen taantuman 1980- ja -90-luvuilla. Belval ei ollut poikkeus: Luxemburgin viimeinen käyvä masuuni, masuuni B, suljettiin heinäkuussa 1997 Arbedin, Luxemburgin teräsryhmän, toimesta. Tehdasalueen läntisestä osasta luovuttiin, kun taas jäljelle jäävä osa on edelleen ArcelorMittal-ryhmän tuotantokäytössä. 120 hehtaarin ala saatettiin ottaa uuteen käyttöön. Kaikkiaan 1200 hehtaaria maata suuriruhtinaskunnan eteläosassa muuttui joutomaaksi terästeollisuuden rakenneuudistuksen seurauksena.

Purkaminen aloitettiin vuonna 1998. Vain masuunit ja muutama viereinen rakennus säästyivät. 18. kesäkuuta 2000 masuunit A ja B lisättiin "Inventaire Supplémentaire des Sites et Monuments Nationauxiin” (Lisäluettelo kansallisista paikoista ja monumenteistä), kun taas masuuni C myytiin, purettiin ja pystytettiin uudelleen Kiinassa.

Vuonna 2005 Luxemburgin hallitus teki päätöksen aloittaa Belvalin masuunien ja ympäröivän alueen kunnostamishanke, mutta päätöstä vaivasi sittemmin kiistat ja viivästykset, jotka pysäyttivät nämä suunnitelmat ja tehdas pysyi vielä viisi vuotta koskemattomana. Helmikuussa 2011 hanke sai kuitenkin vihreää valoa ja kunnostustyöt voitiin aloittaa.

Jäänteet Luxemburgin suurherttuakunnan kahdesta viimeisestä masuunista vuosilta 1965 ja 1970, on nyt säilytetty Belvalissa kahden hallin, muutaman Cowper-uunin, koksin ja malmin bunkkereiden ja edustavan kaasuputkivalikoiman lisäksi. Tämä rakenne edustaa Belvalin teollisuuden perintöä ja on kehitetty osana kansallista teollisuuskulttuurin keskusta, jota on tarkoitus perustaa masuunien keskelle.

Masuunit A ja B entisessä Esch-Belvalin tuotantolaitoksessa kuvaavat erään aikakauden päättymistä, dokumentoivat teräksen tuotannon nestemäistä vaihetta ja ovat Belval-alueen merkittävimpiä maamerkkejä. Masuuni A on nyt avoinna yleisölle. Masuunin avaaminen kävijöille on osa suunnitelmaa sisällyttää entinen terästehdas Belvalin uuteen olemukseen. Museo tarjoaa pääsyn 40 m:n korkudessa olevalle näköalatasanteelle, kiivettävänä on 180 askelmaa. Masuunin yläosassa voi nauttia Belvalin uusien osien ja sen ympäristön näkymistä. Kävellessä pitkin merkittyä reittiä törmää useisiin tauluihin, jotka kertovat lisää masuunin toiminnasta ja miten valurautaa tuotetaan. 

(Yngve Malmén)

The southern part of the Grand Duchy of Luxemburg from the 1860s became one of the principal sources of iron ore in Europe, and because the government dictated that ore could only be mined by companies who smelted it within the Duchy, some large furnace complexes were built. Esch-sur-Alzette, 15 km south of Luxemburg city, became the centre of Luxembourg’s steel industry. It is today the country’s second largest city with a population of 31,000 inhabitants.
The Belval Plant was built between 1909 and 1912 by the Gelsenkirchener Bergwerks A.G on the Escher Bësch, a community forest of more than 200 hectares. Considered at the time to be one of the most modern steel plants in Europe, it consisted of six blast furnaces, each capable of producing between 240 and 250 tonnes of cast iron per day. A workforce of more than 2000 workers was employed there in 1912.

The first extension to the site was in 1919 and a further extension followed in the aftermath of World War II. Between 1965 and 1979 three new blast furnaces replaced the six that had been in use until 1960.

The steel industry went through a prolonged recession in the 1980s-90s. Belval was no exception: Luxembourg’s last operational blast furnace, blast furnace B, was shut down in July 1997 by Arbed, Luxembourg's steel group. The west half of the site was abandoned, while the remaining part continues to be a production site for the ArcelorMittal group. An area of 120 hectares became available for redevelopment. In total, 1,200 hectares of land in the southern part of the Grand Duchy had become wasteland as a result of the steel industry restructuring.

The dismantling process began in 1998. Only the blast furnaces and a few adjacent buildings were spared. On 18 June 2000, blast furnaces A and B were added to the “Inventaire Supplémentaire des Sites et Monuments Nationaux” (Additional list of National Sites and Monuments), whereas blast furnace C was sold, dismantled and rebuilt in China. 

In 2005, the Government of Luxembourg made a decision to begin a restoration project on the Belval blast furnaces and the surrounding area, but the decision was subsequently plagued by controversy and delays, which put a stop to any such plans and the plants remained untouched for an additional five years. However, in February of 2011, the project was given the go-ahead and the restoration works began.

The remains of the Grand Duchy of Luxembourg’s last two blast furnaces dating back to 1965 and 1970 respectively, have now been preserved at Belval with two halls, some Cowper stoves, coke and ore bunkers, and a representative range of gas pipes. This structure represents Belval’s industrial heritage and has been developed as a part of the National Centre for Industrial Culture, which is to be set up beneat the blast furnaces. 

Blast furnaces A and B of the former Esch-Belval plant depict the passing of an age, documenting the liquid phase of steel production, and represent the most significant landmarks at the Belval site. Blast furnace A is now open to the public.  Making the blast furnace accessible to visitors forms part of a plan to incorporate the former steel site into the new look of Belval. The museum offers access to the 40m high viewing platform, a climb of 180 steps. At the furnace top you can enjoy the view of the new urban districts of Belval and its surroundings. As you walk along the marked path you will see a number of information panels that will tell you more about the functioning of the blast furnace and about how cast iron is produced. 

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☻☺

(Yngve Malmén)

Adress – Osoite – Address

Hauts Fourneaux Belval

Avenue du Rock'n'Roll

L-4361 Esch-sur-Alzette

www.fonds-belval.lu

#47. El Museu Industrial del Ter, Manlleu, Spanien

Ter är en flod i den autonoma regionen Katalonien i Spanien. Floden, som startar i Pyrenéerna, följer en sträckning av 208 kilometer. Under 1800-talet ‒ en av de viktigaste perioderna av industriell tillväxt i Katalonien ‒ spelade den mittersta delen och det övre loppet av Ter en grundläggande roll för två av de viktigaste industrierna i Katalonien: textil- och maskinbyggnadsindustrin. Användningen av vatten som energikälla översållade först området med textilfabriker och nya bostadsområden. Bomullens segertåg åtföljdes, med start i början av 1900-talet, av begynnelsen till en metallindustri för tillverkning av maskiner.

På sin väg till Medelhavet slingrar sig Ter genom kommunen Manlleu. I Manlleu öppnades en fabrikskanal år 1848 för att tillföra energi åt 7 fabriker och 2 kvarnar. Kanalen är nästan 2 km lång och rik i sin historia. Kanalen gjorde Manlleu till den industriella huvudstaden i Osona-regionen och även i dag driver kanalens vatten turbinen "Francis" i Industrimuseet i Ter (katalanska: Museu Industrial del Ter) eller MIT.

Vid den punkt där Manlleus fabrikskanal ‒ en av de mest betydelsefulla i industrialiseringen av Katalonien ‒ slutar sitt lopp, öppnade MIT den 23 juni 2004 i Can Sanglas de Manlleu, "fabriken vid floden". Detta gamla spinneri från 1842 var en av de första fabrikerna, som byggdes längs floden i Manlleu.

MIT betonar värdet av det industriella arvet och av naturarvet hos den mellersta delen av Ter och ger en vittnesbörd om områdets industriella vitalitet. Detta museum handlar om territorium och samhälle och dess inverkan går utöver byggnadens väggar och samlingen inuti. Den ursprungliga trevåningsstrukturen har använts för att hysa tre permanenta, tematiska utställningar: "La Fabrica de riu" (Flodens fabrik), "La Societat industriell" (Industrisamhället) och "Els rius Mediterranis" (Medelhavets floder), liksom också ”Centre d'Estudi dels Rius Mediterranis” (Centret för studier av medelhavsfloder).

Utställningen "Flodens fabrik" upptar källaren och bottenvåningen i byggnaden. Den industriella kanalen brukade sluta här vid turbinerna och växelströmsgeneratorerna, som har renoverats och kan ses i drift. På bottenvåningen görs en historisk resa genom den industrialiseringsprocess bomullsspinneriindustrin genomgick från den första tillverkningen till mekaniseringen. De andra utställningarna erbjuder en resa genom landskap och natur- och vattenmiljön, samt granskar vattendragens sociala och miljömässiga aspekter.

El Museu Industrial del Ters uppgift idag är att bevara det historiska arvet och också att inkludera ett centrum för studium av medelhavsfloderna. MIT är en del av Museu de la Ciencia i la Tecnica de Catalunya (Vetenskaps- och teknikmuséet i Katalonien), Xarxa de Museus Locals (det lokala museinätverket i Barcelona-provinsen) och Xarxa de Museus d'Osona (Osonas museinätverk).

(Yngve Malmén)

Ter on joki Kataloniassa, Espanjan itsehallintoalueessa. Joella, joka alkaa Pyreneillä, on pituutta 208 km. 1800-luvulla ‒ eräs tärkeimmistä teollisuuden kasvun kausista Kataloniassa ‒ Ter-joen keskiosalla ja yläjuoksulla oli ratkaiseva rooli kahden Katalonian tärkeimmän teollisuusalan kehittymiselle: tekstiili- ja koneenrakennusteollisuudelle. Veden käyttö energianlähteenä täplitti ensin alueen täyteen tekstiilitehtaita ja uusia asuinalueita. Puuvillan voittokulkua seurasi 1900-luvun alusta lähtien koneita rakentavan metalliteollisuuden orastava alku.

Matkallaan Välimerelle Ter kiemurtelee Manlleu-kunnan kautta. Manlleun teollisuuskanava avattiin vuonna 1848 tuottamaan sähköä 7 tehtaalle ja 2 myllylle. Kanava on lähes 2 km pitkä ja sillä on rikas historia. Kanavan takia Manlleusta tuli Osonan alueen teollinen pääkaupunki ja vielä nykyäänkin sen vesi pyörittää "Francis"-turbiinia Terin Teollisuusmuseossa (katalaani: Museu Industrial del Ter) eli MIT:ssä.

Kohdassa, jossa Manlleun teollisuuskanava ‒ eräs merkittävimmistä Katalonian teollistumisen kannalta ‒ päättyy jokeen, avattiin MIT 23. kesäkuuta 2004 Can Sanglas de Manlleussa, "joen tehtaassa". Tämä vanha kehräämö vuodelta 1842 oli ensimmäisiä joen rantaan rakennettuja tehtaita Manlleussa.

MIT korostaa teollista perintöa sekä Ter-joen keskiosan luontoarvoja ja todistaa alueen teollista elinvoimaisuutta. Museo kertoo alueesta ja yhteiskunnasta ja sen vaikutus ulottuu rakennuksen seiniä ja kokoelmaa laajemmalle. Alkuperäistä kolmikerroksista rakennusta on hyödynnetty sijoittamalla siihen kolme pysyvää teemanäyttelyä: "La Fábrica de riu" (Joen tehdas), "La Societat teollisen" (Teollinen yhteiskunta) ja "Els rius mediterranis" (Välimeren joet), sekä ”Centre d'Estudi dels Rius Mediterranis” (Välimeren jokien opintokeskus).

"Joen tehdas" -näyttely käsittää rakennuksen kellarin ja pohjakerroksen. Teollisuuskanava loppui aikanaan tähän, turbiineille ja vaihtovirtageneraattoreille, joita on kunnostettu ja nyt näytetään toiminnassa. Pohjakerroksessa tehdään historiallinen matka halki puuvillan kehruuteollisuuden läpikäyneen teollistumisprosessin, varhaisesta valmistuksesta koneellistamiseen asti. Muut näyttelyt tarjoavat matkan läpi maisemien sekä luonnon- ja vesiympäristön, sekä tarkastelevat vesistöjen sosiaalisia ja ympäristöllisiä näkökohtia.

Tänä päivänä Museu Industrial del Ter haluaa säilyttää historiallista perintöä sekä myös olla Välimeren jokien opintokeskus. MIT on osa Museu de la Ciencia i la Tecnica de Catalunyaa (Katalonian tiede- ja teknologiamuseota), Xarxa de Museus Localsia (Barcelonan maakunnan paikallismuseoiden verkostoa) sekä Xarxa de Museus d'Osonaa (Osonan museoverkostoa).

(Vici Ståhlström)

The Ter is a river in Catalonia, the autonomous community of Spain. The river, which starts in the Pyrenees, follows a course of 208 kilometres. During the 19th century ‒ one of the most important periods of industrial growth in Catalonia ‒ the middle and high course of the Ter played a fundamental role for two of the most important industries in Catalonia: the textile and machine construction industries. The use of water as an energy source first dotted the territory with textile factories and new residential areas. The reign of cotton was accompanied, starting in the early 20th century, by the beginnings of a metallurgical industry for the construction of machinery.

On its way to the Mediterranean Sea, the Ter snakes through the municipality of Manlleu. In Manlleu an industrial canal was opened in 1848 supplying power for 7 factories and 2 mills. The canal is almost 2 km long and rich in history. The existence of the canal made Manlleu the industrial capital of the Osona region and even today the water in the canal powers the turbine “Francis” of the Industrial Museum of the Ter (Catalan: Museu Industrial del Ter) or MIT.

At the point where the Manlleu industrial canal ‒ one of the most significant in the industrialisation of Catalonia ‒ ends its course, the MIT opened on 23 June 2004 in Can Sanglas de Manlleu, “the factory on the river”. This old spinning factory from 1842 was one of the first factories built along the river in Manlleu.

The MIT emphasizes the value of the industrial and natural heritage of the middle basin of the Ter and provides a testimony to the industrial vitality of this region. This museum is about the territory and the society and its impact goes beyond the building walls and the collection within. The original three-storey structure has been used to house three permanent, thematic exhibitions: "La fàbrica de riu" (The river factory), "La societat industrial" (The industrial society) and "Els rius mediterranis" (Mediterranean rivers), as well as the ”Centre d'Estudi dels Rius Mediterranis” (The Mediterranean Rivers Study Centre).

"The River Factory" exhibition occupies the basement and the ground floor of the building. The industrial canal used to end here at the turbines and alternators, which have been restored and can be seen in operation. The ground floor takes a historical journey through the industrialisation process that the cotton spinning industry underwent, from the first manufacturing to mechanisation. The other exhibitions offer a journey through the landscapes and the natural and water environment, as well as looking at the social and environmental aspects related to the watercourses.

Today the Museu Industrial del Ter wishes to conserve that historical legacy and also to include a centre for the study of Mediterranean rivers. The MIT is part of the Museu de la Ciència i la Tècnica de Catalunya (the Science and Technology Museum of Catalonia), the Xarxa de Museus Locals (the Barcelona Provincial Council Local Museum Network) and the Xarxa de Museus d'Osona (the Osona Museum Network).

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Museu Industrial del Ter
Can Sanglas de Manlleu
Passeig del Ter, s/n

E-08560 Manlleu
www.mitmanlleu.org