#54. Finnfors kraftverksmuseum, Skellefteå, Sverige

Vid sekelskiftet 1900 började städerna i Sverige få elektricitet. Frågan om ett kraftverk för trakten kring staden Skellefteå hade väckts redan 1887, men det dröjde ända till 1906 innan stadsfullmäktige fattade beslut. Finnfors kraftstation byggdes vid det mäktiga Finnforsfallet, drygt trettio kilometer uppströms i Skellefteälven. Här förenades vacker arkitektur och miljö med förundrande teknik som fick staden och industrin i Skellefteå att blomstra. Kraftverket var raffinerat och ståtligt – byggt i geometrisk jugendstil. Det togs i bruk 1908 och drevs fram till 1960-talet. Det var det första av Skellefteå stads stora kraftverksbyggen i Skellefteälven.

Inne i kraftstationen fångade stora maskiner upp det strömmande vattnet. Kraften från det strömmande vattnet förvandlades till elkraft. Den behövdes för den expanderande industrin, men också för att kunna tända lampor i staden. Den 2 september 1908, då kraftverket stod klart, tändes all elektrisk belysning samtidigt för första gången i staden och det var inte bara stadsborna som ville beskåda underverket, utan en hel del nyfikna från byarna kom in till staden. Vid den här tidpunkten bodde bara tusen människor i Skellefteå.

I början av 1910-talet beställde Skellefteå Trämassefabrik och Ytterstfors Trävaruaktiebolag 3 000 respektive 700 hästkrafter av Skellefteå Kraft. För att kunna leverera byggde bolaget ut kraftstationen i Finnfors. Kraftstationen stod klar i sin nya skepnad år 1912. Då var Finnfors Sveriges största kraftverk norr om Dalälven.

I en tredje etapp i medlet av 1930-talet förlängdes kraftstationen till sin nuvarande storlek. Ritningar till de äldre delarna hade utförts av ingenjörsfirman Unander och Jonson och arkitekten Axel Bergman, Stockholm. De äldre delarna av kraftverket är uppförda på en grund av natursten med bärande väggar av murtegel som putsats ljusa. Gavlarna har ett om medeltida arkitektur associerande trappmotiv. I ett list- och bågformat mönster har teglet lämnats synligt på fasaderna.

På 1950-talet byggdes en helt ny kraftstation på andra sidan älven i Finnfors. Den gamla kraftstationen lämnades intakt och blev byggnadsminne år 1983. Sedan 1985 är den gamla kraftstationen ett museum över vattenkraftens historia och står intakt med generatorer, instrument och turbiner – precis som under de aktiva dagarna. I det inre finns de äldsta etappernas alla fem generatorer och turbiner kvar i original liksom mätartavlor och annan inredning. Kraftstationen är praktfullt inredd med bland annat kontrollpanel i marmor och mässing. Även i verkstadshallen finns inredningsdetaljer bevarade, exempelvis transmissionsanordningar och maskiner för bl.a. reparation av kraftstationens aggregat. Uppströms från kraftstationen ligger ännu den ursprungliga fördelningsbassängen med intag till aggregaten 1-4. Här är dels murverket, dels maskineriet bevarat.

I muséet kan man vandra runt på egen hand eller följa med på en guidad tur, som tar en med till annars låsta utrymmen. Under turen får man lära sig mera om anläggningen och de som jobbade där. Man kan också ta del av en bildutställning, som visar livet och människorna runt kraftstationen från 1910 fram till 1960-talet.

(Yngve Malmén)

1900-luvulle tultaessa Ruotsin kaupunkeihin oli alkanut tulla sähkö. Kysymys voimalaitoksesta Skellefteån kaupungin seudulle oli herätetty jo vuonna 1887, mutta kesti aina vuoteen 1906 ennen kuin kaupunginvaltuusto teki päätöksensä. Finnforsin voimala rakennettiin mahtavan Finnforsfalletin kohdalle, runsaat 30 kilometriä Skellefteälveniä ylävirtaan. Täällä kaunis arkitehtuuri ja luonto yhdistettiin ihmeelliseen tekniikkaan, joka sai kaupungin ja teollisuuden Skellefteåssa kukoistamaan. Voimalaitos oli hienostunut ja komea ‒ rakennettu geometriseen jugendtyyliin. Se otettiin käyttöön 1908 ja oli käytössä aina 1960-luvulle asti. Tämä oli ensimmäinen Skellefteån kaupungin isoista voimalahankkeista Skellefteälvenissä.

Voimalaitoksen sisällä suuret koneet vangitsivat virtaavan veden. Virtaavan veden voima muutettiin sähkövoimaksi. Sitä tarvittiin laajenevan teollisuuden tarpeisiin, mutta myös lamppujen sytyttämiseen kaupungissa. Syyskuun 2. päivänä 1908, jolloin voimala oli juuri valmistunut, sytytettiin kaupungin kaikki valot ensimmäisen kerran yhtä aikaa eikä pelkästään kaupunkilaiset tulleet tätä ihmettä katsomaan, vaan myös iso joukko uteliaita oli tullut kylistä kaupunkiin. Tähän aikaan Skellefteåssa asuin ainoastaan tuhat ihmistä.

1910-luvun alussa Skellefteå Trämassefabrik ja Ytterstfors Trävaruaktiebolag tilasivat 3 000 ja 700 hevosvoimaa Skellefteå Kraftilta. Voidakseen toimittaa yhtiö laajensi Finnforsin voimalaitostaan. Uudessa asussaan voimala oli valmis vuonna 1912. Silloin Finnfors oli Ruotsin suurin voimala Taalainjoen pohjoispuolella.

Kolmantena etappina 1930-luvun puolessavälissä voimalaitosrakennus pidennettiin nykyisiin mittoihinsa. Vanhimpien osien piirustukset oli tehty Unanderin ja Jonsonin insinööritoimistossa ja tukholmalaisen arkitehdin Axel Bergmanin toimesta. Voimalaitoksen vanhimmat osat on rakennettu luonnonkivistä tehdylle perustalle kantavien seinien ollessa vaaleiksi rapatuista tiiliskivistä. Päädyissä on keskiaikaista arkitehtuuria muistuttava porraskuvio. Lista-ja kaarimuotoisina kuvioina tiilet on julkisivuissa jätetty näkyviin.

1950-luvulla Finnforsissa rakennettiin kokonaan uusi voimala joen toiselle puolelle. Vanha voimalaitos jätettiin koskemattomaksi ja siitä tehtiin rakennusmuistomerkki vuonna 1983. Vuodesta 1985 lähtien vanha voimala on vesivoiman historiasta kertovana museona ja seisoo koskeattomana generaattoreineen, instrumentteineen ja turpiineineen ‒ ihan niin kuin aktiivipäivinään. Sisällä on vanhimpien rakennusvaiheiden viisi generaattoria ja turpiinia jäljellä alkuperäisessa muodossaan kuten myös mittaritaulut ja muu sisustus. Voimala on loistokkasti sisustettu mm. marmorista ja messingistä tehdyllä ohjaustaululla. Myös verstashallissa sisustusyksityiskohtia on säilynyt, kuten esimerkiksi voimansiirtolaitteita ja koneita esim. voimalaitoksen agregaattien korjaamista varten. Voimalaitksesta ylävirtaan sijaitsee vielä alkuperäinen jakoallas agregaateille 1-4 vievine tunneleineen. Täällä sekä muurit että koneistot ovat säilyneet.

Museossa voi kulkea ominpäin tai liittyä ohjatuun kierrokseen, jolla pääsee myös muuten lukituille alueille. Kierroksen aikana oppii enemmän laitoksesta ja siellä työskennelleistä. Voi myös tutustua valokuvanäyttelyyn, joka esittelee elämää ja ihmisiä voimalan ympärillä vuodesta 1910 aina 1960-luvulle asti.

(Vici Ståhlström)

In the early 20th century cities in Sweden began to get electricity. The question of a power plant for the area around the town of Skellefteå had been brought up already in 1887, but it took until 1906 before the City Council made its decisions. Finnfors power station was built at the mighty Finnforsfallet, about thirty kilometers upstream on the Skellefteälven. Here a beautiful architecture and environment combined with wondrous technology that made the city and the industry in Skellefteå to flourish. The power plant was refined and stately - built in a geometric Art Nouveau style. It was opened in 1908 and operated until the 1960s. It was the first of Skellefteå city's major power plant constructions in the Skellefteälven.

Inside the power station the big machines captured the flowing water. The force of the flowing water was turned into electric power. It was needed by the expanding industry, but also to be able to switch on lights in the town. On the 2nd of September 1908, when the plant had been completed, all the electric lights were lit simultaneously for the first time in the city and it was not just city dwellers who wanted to view the miracle, but a lot of curios people from the villages came to town. At this time only a thousand persons lived in Skellefteå.

In the early 1910s Skellefteå Trämassefabrik and Ytterstfors Trävaruaktiebolag ordered 3 000 and 700 horsepower respectively of Skellefteå Kraft. In order to deliver, the company extended the power station at Finnfors. The power station was completed in its new guise in 1912. Then Finnfors was Sweden's largest power plant north of Dalälven.

In a third phase in the mid-1930s the power station was extended to its present size. Drawings of the oldest parts had been drawn up by the engineering firm Unander and Jonson and architect Axel Bergman, Stockholm. The older parts of the plant are built on a foundation of natural stone with the bearing walls of bricks rendered in a light colour. The ends of the building have a stair-shaped upper part, which resembles medieval architecture. In the form of lines and arches bricks have been left exposed on the facades.

In the 1950s a new power station was built on the other side of the river in Finnfors. The old power station was left intact and became a listed building in 1983. Since 1985 the old power station is a museum of hydropower history and has remained intact with generators, instruments and turbines - just as during the active days. In the interior all five generators and turbines from the oldest stages are preserved in the original as well as gauges and other fittings. The power station is magnificently decorated with, among other things, control panels in marble and brass. Even in the workshop hall most of the interior is preserved, such as transmission devices and machines for e.g. repair of the power station aggregates. Upstream of the power station the original distribution basin with the inlet to turbines 1-4 is still in place. Here both the brickwork and the machinery are preserved.

In the museum you can wander around on your own or join a guided tour, which takes you to otherwise locked areas. During the tour you learn more about the installation and those who worked there. You can also access a photo exhibition depicting the life and people around the power station from 1910 until the 1960s.

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☻☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Finnfors Kraftverksmuseum

Finnforsfallet 40

S-93692 Boliden

Sverige

www.skekraft.se/om-oss/foretaget/finnfors/

#53. Musée du Sabotier, Soucht, Frankrike

Träskornas ursprung i Europa är inte helt känt. De äldsta bevarade träskorna i Europa är från Nederländerna och härstammar från åren 1230 och 1280. Dessa fynd liknar mycket de träskor som fortfarande används i Nederländerna. I början av 1900-talet infördes maskintillverkade träskor. Speciellt efter andra världskriget försvann sedan träskorna ur gatubilden. De ersattes av mer fashionabla skor av läder eller syntetiska material.

Eftersom träskorna länge har varit en handgjord produkt, uppvisade formen på skorna, liksom också deras tillverkningsprocess en stor lokal och regional mångfald. Utformningen av träskor är olika i varje europeiskt land, i varje by och även för varje träskomakare. En Sabot är den franska versionen av en träsko. I början av 1900-talet var Soucht, en liten pittoresk by i en dal omgiven av skog, huvudstad för träskotillverkningen i Lorraine. Det fanns ett trettiotal träskomakare i byn vid den tidpunkten, av en befolkning på 1100.

I denna by tar ett nytt modernt museum, Musée du Sabotier (Träskomakarens Museum) dig tillbaka i tiden för att återuppleva tillverkningen av träskor. Det första muséet, som öppnades 1985, låg i en före detta träskoverkstad. Det visade sig snabbt att den var för liten för att ta emot större grupper och för att hysa den ständigt växande samlingen av historiska och moderna träskor från hela världen. Den nya museibyggnaden, tillverkad helt i trä, öppnades 2010.

Utanför byggnaden kan man se de tidiga stadierna av träskotillverkningen från att såga upp trädstammen till att göra små block av trä redo att utformas till träskor.

Väl över tröskeln till museibyggnaden leds man av doften av gran till hjärtat av verkstaden, där personalen visar tillverkningen av traditionella handsnidade samt av maskintillverkade träskor. Man kan utforska en träskomakares forna verkstad med sina traditionella maskiner och handverktyg (en täxla för grovhuggning av bokträblocket, en bandkniv för utformning, ett urholkningsverktyg, en råske, för att skrapa ut virket inifrån etc.), titta på en professionell träskotillverkare ge en arbetsdemonstration och se på en video.

Man kan också förundra sig över den imponerande samlingen av träskor (cirka 200 modeller) för alla användningsområden: födelse, bröllop, snö, träskor för dagligt bruk och snidade, målade eller lackerade träskor för fester, träskor av alla storlekar, från de största till de minsta (gjorda av olivkärnor), alla äkta samlarföremål.

Traditionella träskor är fortfarande populära i flera regioner i Europa och i vissa yrken för deras praktiska användning. För närvarande ses endast de så kallade svenska träskorna (träbotten med läder överst) fortfarande som trendiga modeskodon. Under medeltiden bars träskor av de flesta människor oavsett social status. Från 1500- till 1800-talet var sabots förknippade med de lägre klasserna. Under denna period, åren för den industriella revolutionen, började ordet sabotage användas. Det påstås härröra sig från sabot och beskrev åtgärder av missnöjda arbetare som uppsåtligen skadade maskiner på arbetsplatsen genom att kasta sina sabots i maskineriet. Men enligt vissa källor ansågs träskoförsedda arbetare helt enkelt vara mindre produktiva än andra, som hade bytt till läderskor, och begreppet "sabotage" likställs ungefär med "ineffektivitet".

 (Yngve Malmén)

Puukenkien alkuperää Euroopassa ei tunneta tarkkaan. Euroopan vanhimmat säilyneet puiset jalkineet on löydetty Alankomaissa ja ovat vuosilta 1230 ja 1280. Nämä löydöt muistuttavat hyvin niitä puukenkiä, joita vieläkin käytetään Alankomaissa. 1900-luvun alussa koneellisesti tehdyt puukengät tulivat käyttöön. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen puukengät kuitenkin katosivat katukuvasta. Ne korvattiin muodikkaimilla nahkaisilla ja synteettisillä jalkineilla.

Koska puukengät olivat pitkään käsin tehty tuote, kenkien muodot ja niiden valmistusprosessit osoittivat suurta paikallista monimuotoisuutta. Puukenkien muotoilu vaihteleekin jokaisen Euroopan maan, jokaisen kylän ja jopa jokaisen puukenkien valmistajan mukaan. Sabot on ranskalaisten versio puukengästä. 1900-luvun alussa Soucht, pieni viehättävä kylä metsän ympäröivässä laaksossa, oli puukenkien pääkaupunki Lorrainessa. Tuolloin kylässä oli noin kolmisenkymmentä puukenkien tekijää, 1100 asukkaan väestöstä.

Tässä kylässä uusi nykyaikainen museo, Musée du Sabotier (Puukenkien valmistajien museo), vie vierailijan ajassa taaksepäin kokemaan puukenkien tuotannon uudelleen. Ensimmäinen, vuonna 1985 avattu museo, sijaitsi entisessä puukenkäverstaassa. Se osoittautui nopeasti liian pieneksi ottamaan vastaan suurempia ryhmiä ja antaakseen tilaa yhä kasvavalle kokoelmalle historiallisia ja moderneja puukenkiä eri puolilta maailmaa. Uusi, kokonaan puusta rakennettu museorakennus avattiin vuonna 2010.

Rakennuksen ulkopuolella voi nähdä puukenkien valmistuksen alkuvaiheita puunrungon sahaamisesta aina puukenkien muotoilua varten sopivien pölkkyjen tekemiseen asti.

Päästyään mMuseon kynnyksen yli kuusen tuoksu johtaa vierailijan keskelle työpajaa, jossa henkilökunta esittelee perinteisen käsin veistettyjen sekä koneellisesti tehtyjen puukenkien valmistuksen. Voi tutustua suutarin entiseen työpajaan, jossa on perinteisiä koneita ja käsityökaluja (talso pyökkipölkkyjen karkeaan muotoiluun, pantaveitsi kenkien muotoiluun, vuolurauta puun kovertamiseen jne.), seurata puukenkien valmistuksen ammatillisen antamaa työnäytöstä sekä katsella videoesitystä.

Voi ihmetellä vaikuttavaa kokoelmaa puukenkiä (noin 200 mallia) kaikkiin käyttötarkoituksiin: syntymään, häihin, lumeen, puukenkiä jokapäiväiseen käyttöön sekä veistettyjä, maalattuja tai lakattuja puukenkiä juhliin, kaikenkokoisia puukenkiä, suurimmista pienimpiin (tehty oliivin kivistä), kaikki aitoja keräilykohteita.

Perinteiset puiset jalkineet ovat edelleen suosittuja monilla alueilla Euroopassa ja joissakin ammateissa niiden käytännöllisyyden takia. Tällä hetkellä vain ns. ruotsalaiset puukengät (puinen pohja ja päällinen nahasta) pidetään edelleen trendikkäinä muotikenkinä. Keskiajalla puukenkiä käyttivät useimmat ihmiset, sosiaalisesta asemastaan riippumatta. 1500-luvusta 1800-luvulle sabotit liitettiin alempiin yhteiskuntaluokkiin. Tänä aikana, teollisen vallankumouksen aikakautena, sana sabotaasi tuli käyttöön. Väitetään sanan olevan peräisin saboteista ja sillä kuvattiin tyytymättömien työntekijöiden toimia tahallaan vaurioittaa työpaikan koneita heittämällä sabotit niiden rattaisiin. Kuitenkin eräiden lähteiden mukaan puukengissä kulkeneita työntekijöitä yksinkertaisesti katsottiin vähemmän tuottaviksi kuin niitä, jotka olivat siirtyneet nahkakenkiin, jolloin termi "sabotaasi" voisi karkeasti rinnastaa "tehottomuuteen".

(Vici Ståhlström)

The origin of wooden footwear in Europe is not precisely known. The oldest surviving wooden footwear in Europe are found in The Netherlands and dates from 1230 and 1280. These finds look very similar to the wooden shoes as they are still worn in The Netherlands. At the beginning of the 20th century machine-made wooden footwear was introduced. After World War 2, in particular, wooden shoes disappeared from sight. They were replaced by more fashionable all-leather and synthetic footwear. 

Since wooden footwear has long been a hand-made product, the shape of the shoes, as well as their production process have showed a great local and regional diversity. The design of wooden shoes differs in each European country, in each village and even by each wooden shoe maker. A sabot is the French version of a clog. At the start of the 20th century, Soucht, a small picturesque village in a valley surrounded by forests, was the capital of clog making in Lorraine. There were about thirty clog makers in the village at the time, out of a population of 1100.

In this village a new contemporary museum, Musée du Sabotier (the Clog Maker´s Museum) takes you back in time reliving the production of clogs. The first museum, opened in 1985, was located in a former clog workshop. It quickly proved too small to receive larger groups and to accommodate the ever growing collection of historic and modern clogs from all over the world. The new museum building, made entirely of wood, was opened in 2010.

Outside the building you can see the early stages of clog making from cutting up the trunk of the tree to making the small blocks of wood ready to be carved into clogs. 

Once over the threshold of the museum building, the odour of spruce leads you to the heart of the workshop, where the staff demonstrates the manufacture of traditional hand-carved as well as machine-made clogs. Discover a clogmaker's former workshop, with its traditional machines and hand tools (an adze for the rough shaping of the beech block, a stock knife for shaping, a hollowing tool for scraping out the wood from the inside etc.), watch the professional clogmaker give a demonstration and a video presentation. 

Wonder at the impressive collection of clogs (around 200 models) for all uses: birth, weddings, snow, clogs for everyday use as well as carved, painted or varnished clogs for festivals, clogs of all sizes, from the biggest to the smallest (made out of olive stones), all authentic collectors' items. 

Traditional wooden footwear is still popular in several regions in Europe and in some occupations, for its practical use. At present, only the so-called Swedish clogs (wooden bottom and leather top) are still seen as trendy fashion items. In the Middle Ages, however, clogs were worn by most people, irrespective of social status. In the 16th to 19th centuries sabots were associated with the lower classes. During this period, the years of the Industrial Revolution, the word sabotage gained currency. Allegedly derived from sabot, sabotage described the actions of disgruntled workers who willfully damaged workplace machinery by throwing their sabots into the works. However, according to some accounts, sabot-clad workers were simply considered less productive than others, who had switched to leather shoes, roughly equating the term "sabotage" with "inefficiency".

(Yngve Malmén)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☺☺

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Musée du Sabot

Rue des sabotiers

F-57960 Soucht

Frankrike

www.museedusabotier.fr

#52. Rammelsberger Bergbaumuseum, Goslar, Tyskland

Rammelsberg ligger 1 km sydost om den tyska staden Goslar i Harz-bergen. Rammelsberg-Goslar är det största och mest långlivade gruv- och metallurgikomplexet i Mellaneuropas metallproducerande region. Dess roll var avgörande för ekonomin i Europa under många århundraden.

Rammelsbergs gruvhistoria fortskred som en kontinuerlig process i olika faser. Rammelsberg hade varit en plats för gruvdrift av metallhaltiga malmer och för en metallproduktion (silver, koppar, bly, zink och guld) i över 1000 år då gruvan slutligen stängdes år 1988. Den ursprungliga huvudprodukten var silvermalm, senare koppar, och slutligen bly.

Analysen av osmälta bitar av malm och slagg, som hittades vid arkeologiska utgrävningar vid Düna, indikerar en gruvdrift vid Rammelsberg redan under det 3: e århundradet e.Kr. Lagret med en tidig bosättning innehöll inte bara en förindustriell smältutrustning utan också malmrester, som tydligt kan identifieras som malm från Rammelsberg. Gruvan vid Rammelsberg nämns för första gången i skrifterna runt 968.

På 1930-talet hade svårigheten att anrika malmen lösts tekniskt med hjälp av flotation och nazisterna såg Rammelsberg med sina metallmalmer som avgörande för sina krigsansträngningar. Detta ledde till byggandet av dagens installationer ovan jord med sin bearbetningsanläggning i sluttningen och med Rammelsbergsschaktet.

Efter mer än 1000 år, under vilka nästan 30 miljoner ton malm utvanns, stängdes gruvan slutligen av företaget Preussag den 30 juni 1988 då mineralfyndigheterna i stort sett var uttömda. Medborgarnas intresseorganisation protesterade kraftfullt mot planerna att riva anläggningar ovan jord och fylla igen de historiska underjordiska gruvgångarna. Följden var, att den nedlagda gruvan utvecklades till ett museum för att bevara sitt arv och för att visa gruvans historia och dess industriella utrustning. År 1992 blev museet upptaget på Unescos världsarvslista.

Medan den historiska gruvan har ett antal speciella attraktioner i sig, gäller denna presentation museibyggnaderna ovan jord i Rammelsberg. De erbjuder ett brett spektrum av teman som handlar om gruvdriftens historia och dess kultur i Unterharz.

Innan malmen med Rammelsbergmetallerna kunde smältas, måste den anrikas. Från och med 1936 gjordes detta mekaniskt i ett av de mest moderna malmanrikningsverken vid denna tid. Här utfördes krossningen, flotationen och avvattningen av malmen. I tre steg maldes malmen tills den var mjölfin och flöt som ett slam. Under skumflotationsprocessen ägde anrikningen av mineralerna till ett malmkoncentrat rum. Detta koncentrat lastades, efter att ha blivit avvattnat, på vagnar och transporterades till Oker, där smältverket låg.

Det anrikningsverk, som dominerar vyn vid Rammelsberg, inrymmer ännu idag de flesta av de maskiner, som fram till stängningen av gruvorna var i drift här. En större del av komplexet kan upplevas genom att delta i en rundtur i anrikningsverket under ledning av en gruvguide, men den sydliga delen kan besökas utan guide. Till fots kan besökarna där följa malmens väg.

Mitt ibland de ursprungliga maskinerna presenteras bl.a. de unika Rammelsberg mineralerna. 

I det centrala kraftverket, där elkraft tidigare producerades, är de kompressorer kvar, vilka levererade tryckluft till den underjordiska gruvan - som om de bara nu hade stannats.

I järngruvans före detta magasinbyggand har en kulturhistorisk utställning installerats. Vad gruvarbetarna uppnådde, hur de levde och hur deras arbete påverkade staden och landskapet vecklas här ut.

Liksom de flesta av byggnaderna ovan jord vid Rammelsberg, kommer Die Kaue (torkrummet) från arkitekterna Fritz Schupps och Martin Kremmers ritbord. Typiska är de under taket hängande klädkorgarna. De förmedlar ett intryck av den verksamhet som rådde här under de sista gyllene dagarna i gruvan.

 (Vici Ståhlström)

Rammelsberg sijaitsee 1 km kaakkoon saksalaisesta Goslarin kaupungista Harz-vuoristossa. Rammelsberg-Goslar on Keski-Euroopan metallien tuotantoalueen suurin ja pitkäikäisin kaivos- ja metallurgiakompleksi. Se oli vuosisatojen ajan ensiarvoisen tärkeä Euroopan taloudelle.

Rammelsbergin kaivoshistoria on kulkenut eri vaiheiden kautta jatkuvana prosessina. Rammelsberg oli ollut metallipitoisten malmien kaivoksena ja metallien tuotantopaikkana (hopea, kupari, lyijy, sinkki ja kulta) yli 1000 vuotta kun kaivos suljettiin lopullisesti vuonna 1988. Aluksi tärkein tuote oli hopeamalmi, sittemmin kupari ja lopulta lyijy.

Analyysi sulattamatta jääneistä malmi- ja kuonakappaleista, joita löydettiin arkeologisissa kaivauksissa Dünan lähellä, osoittaa, että  Rammelsbergissä oli kaivostoimintaa jo 3. vuosisadalla j.Kr. Varhaisen asumuksen kerros sisälsi paitsi esiteollisen sulatuslaitteiston myös malmin jäänteitä, joita voidaan selvästi tunnistaa Rammelsbergin malmiksi. Rammelsbergin kaivos mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran noin vuonna 968.

1930-luvulla vaikeus rikastaa mineraali malmista oli vaahdotusta hyväksikäyttäen ratkaistu teknisesti ja natsit näkivät Rammelsbergin ja sen malmit ratkaiseviksi sotaponnistuksissaan. Tämä johti nykyisten maanpäällisten laitosten rakentamisen rinteessä olevine käsittelylaitoksineen ja Rammelsbergin kaivoskuiluineen. 

Niiden yli 1000 vuoden jälkeen, jolloin lähes 30 miljoonaa tonnia malmia louhittiin, kaivos lopulta suljettiin Preussag-yhtiön toimesta 30. kesäkuuta 1988 mineraaliesiintymien lähes kokonaan ehdyttyä. Kansalaisjärjestö protestoi voimakkaasti suunnitelmia vastaan purkaa pinnalla olevia rakennelmia ja täyttää historiallisen maanalaisen kaivoksen käytäviä. Näin käytöstä poistettuun kaivokseen kehitettiin museo säilyttämään sen perintöä ja esittelemään kaivoksen historiaa ja sen tuotantolaitteita. Vuonna 1992 museo lisättiin Unescon maailmanperintöluetteloon.

Vaikka historiallisessa kaivoksessa on useita omia erityisiä nähtävyyksiä, tämä esitys koskee museon maanpäällisiä rakennuksia Rammelsbergin alueella. Ne tarjoavat laajan kirjon teemoja käsitellessään kaivostoiminnan historiaa ja kulttuuria Ala-Harzissa.

Ennenkuin Rammelsbergin metalleja sisältävä malmi voitiin sulattaa, se oli rikastettava. Vuodesta 1936 tämä tehtiin mekaanisesti yhdessä tuon ajan nykyaikaisimmassa rikastuslaitoksessa. Täällä malmin murskaus, flotaatio ja kuivaus suoritettiin. Kolmessa vaiheessa malmi jauhettiin kunnes se oli jauhomaisen hieno ja kellui lietteenä. Vaahdotusprosessin aikana tapahtui malmissa olleiden mineraalien rikastuminen rikasteeksi. Tämä riskaste, saatuaan kuivua, lastattiin kärryille ja kuljetettiin Okerin, jossa sulatto sijaitsi.

Malminrikastamossa, joka hallitsee näkymää Rammelsbergissä, on vielä tänään jäljellä suurin osa niistä koneista, jotka kaivoksen sulkemiseen asti olivat toiminnassa täällä. Suuremman osan rakennuskompleksista voi kokea osallistumalla oppaan johtamalle kiertokävelylle rikastamossa, mutta eteläisessä osassa voi vierailla ilman opasta. Jalan kävijä voi seurata malmin kulkua.

Alkuperäisten koneiden keskellä esitellään mm. Rammelsbergin ainutlaatuiset mineraalit.

Keskusvoimalaitoksessa, jossa aiemmin tuotettiin sähköä, ovat maanalaiseen kaivokseen paineilmaa toimittaneet kompressorit yhä pystyssä - ikään kuin ne olisivat vasta nyt seisahtuneet.

Entisen kaivoksen varastorakennuksessa on kulttuurihistoriallinen näyttely. Se mitä kaivostyöläiset saavuttivat, miten he elivät ja miten heidän työnsä vaikutti kaupunkiin ja ympäristöön avautuu täällä. 

Kuten useimmat Rammelsbergin maanpäälliset rakennukset, Die Kaue (kuivaushuone) on peräisin arkkitehtien Fritz Schuppin ja Martin Kremmerin piirustuspöydältä. Tyypillisiä ovat katosta roikkuvat vaatekorit. Ne välittävät vaikutelman toiminnasta, joka vallitsi täällä kaivoksen viimeisinä kultaisina päivinä.

(Vici Ståhlström)

Rammelsberg lies 1 km south-east of the German town of Goslar, in the Harz Mountains. Rammelsberg-Goslar is the largest and longest-lived mining and metallurgical complex in the central European metal-producing region. Its role was paramount in the economy of Europe for many centuries.

The mining history of the Rammelsberg occurred as a continuous process in different phases. Rammelsberg had been the site of mining for metalliferous ores and metal production (silver, copper, lead, zinc and gold) for over 1,000 years, when the mine finally closed in 1988. Initially the main product was silver ore, then later copper, and finally lead.

The analysis of unsmelted pieces of ore and slag found during archaeological excavations at Düna indicates a mining activity at Rammelsberg in the 3rd century AD. Layers of an early settlement contained not only pre-industrial melting equipment but also remains of ore, which could clearly be identified as Rammelsberg ore. Mining on the Rammelsberg is first mentioned in the records around the year 968.

In the 1930s the difficulty of mineral dressing the ore had been technically solved using froth flotation and the Nazis saw the Rammelsberg with its metal ores as vital to their war efforts. This led to the construction of the present-day surface installations with their hillside processing plant and the Rammelsberg shaft.

After more than 1000 years, during which almost 30 million tonnes of ore were extracted, the mine was finally closed by the Preussag company on the 30th of June 1988 as the mineral deposits had been largely exhausted. A citizens' association protested forcefully against plans to demolish the surface installations and fill in the historic underground mine workings. Consequently the disused mine was developed into a museum to preserve its heritage and display the history of the mine and its industrial equipment. In 1992 the museum became a UNESCO Heritage Site.

While the historic mine has a number of special attractions of its own, this presentation is about the museum buildings in the above ground area of Rammelsberg. They offer a wide spectrum of themes dealing with the history and culture of mining in the Lower Harz.

Before the ore of the Rammelsberg metals could be melted, it had to be dressed. Beginning in 1936, this was done mechanically in one of the most modern ore dressing plants of its time. Here crushing, floating, and dehydration of the ore was carried out. In three steps the ore was ground until it was flour-fine and floating in a slurry. During the froth flotation process, the enrichment of the minerals to ore concentrates took place. These concentrates, after having been dehydrated, were loaded into carts and transported to Oker, were the smelting plants where located.

The ore dressing plant, which dominates the view at Rammelsberg, still today houses the majority of the machines, which up to the closing of the mines were in operation here. The greater part of the complex can be experienced through participation in the ore dressing plant tour under the guidance of a mine guide, but the southerly part can be visited without a guide. On foot the visitors follow along the path of the ore.

In the midst of the original machines, amongst others the unique Rammelsberg minerals are presented.

In the central power plant, where electric power was formerly produced, the compressors, which supplied compressed air to the underground mine, are still standing ‒ as though they were only just now shut down.

In the storehouse building of the former mine a cultural history exhibit has been installed. What miners achieved, how they lived, and how their work affected the town and landscape is unfolded here. 

Like most of the above ground buildings at Rammelsberg, the Kaue (drying room) comes from the drafting table of the architects Fritz Schupp and Martin Kremmer. Typical are the clothing baskets hanging under the ceiling. They convey an impression of the activity, which prevailed here during the last golden days of the mine.

(Vici Ståhlström)

Poäng ‒ Pisteet ‒ Points

☻☻☻☻☻

(Vici Ståhlström)

Adress – Osoite – Address

Rammelsberger Bergbaumuseum

Bergtal 19

D-38640 Goslar

Tyskland